Part 3

Rakastavaiset lähtivät pois tuosta vaarallisesta palatsista. Blancan ja Aabenserraagin rakkaus kasvoi päivä päivältä. Ja se, että Blanca rakasti Aaben-Haametia ainoastaan hänen itsensä tähden ja ettei mikään muu syy vaikuttanut sitä hellää kohtelua, jota Aaben-Haamet sai kokea, ilahutti tätä niin suuresti, ettei hän ilmaissutkaan syntyperäänsä Santa Fén herttuan tyttärelle. Vasta sinä päivänä, jona Blanca suostuisi antamaan hänelle kätensä, hän päätti ilmottaa kuuluisan nimensä. Mutta pian hän kutsuttiin takaisin Afrikkaan. Hänen äitinsä oli kuolinvuoteella ja tahtoi vielä kerran syleillä poikaansa sekä jättää hänelle viimeisen siunauksensa. Aaben-Haamet saapui Blancan palatsiin. "Hallitsijatar", hän sanoi, "äitini on kuolemaisillaan. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmiänsä. Rakastatko minua yhä edelleenkin?"

"Jätätkö minut?" Blanca sanoi vaaleten. "Näenkö sinua enää milloinkaan?"

"Tule", Aaben-Haamet sanoi. "Minä tahdon sekä sinulta ottaa että sinulle tehdä valan, jonka kuolema vaan voi rikkoa. Seuraa minua!"

He lähtivät ja menivät kirkkomaalle, johon Maurilaiset muinoin olivat haudanneet kuolleitansa. Siellä täällä oli vielä pieniä hautapatsaita, joiden päähän kuvanveistäjä muinoin oli tehnyt turbaanin kuvan, vaan kristityt olivat turbaanin vaihtaneet ristiin. Aaben-Haamet vei Blancan hautapatsaiden tykö.

"Blanca", hän sanoi, "tässä lepäävät esi-isäni. Minä vannon heidän tomunsa kautta rakastavani sinua hamaan siihen päivään asti, jolloin tuomion enkeli minut kutsuu Allahin istuimen eteen. Minä vakuutan sinulle, etten milloinkaan anna sydäntäni kenellekkään muulle ja että otan sinut puolisokseni niin pian, kuin sinä tunnustat profeetan pyhää oppia. Joka vuonna tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko pitänyt lupauksesi ja tahdotko luopua erehdyksistäsi."

"Minä taas", sanoi kyynelsilmin Blanca, "odotan sinua joka vuosi. Aina kuolinhetkeeni asti pidän uskollisesti valani ja rupean sinun puolisoksesi niin pian, kun kristittyjen Jumala, joka on voimallisempi, kuin minä, sinun rakastajasi, muuttaa uskottoman mielesi."

Aaben-Haamet läksi, pois; tuulet veivät hänet Afrikan rannoille. Hänen äitinsä oli vastikään kuollut. Hän syleili ruumis-arkussa olevaa äitiänsä, hän itki häntä. Kuukaudet kuluivat. Milloin kuljeskeli hän Karttaagon raunioiden keskellä, milloin istui hän pyhän Ludvigin haudalla odotellen sitä päivää, jona hän pääsisi takaisin Granadaan. Vihdoin se päivä koitti maanpakolaiselle Aabenserraagille. Hän nousi laivaan, joka käänsi keulansa Malagaa kohti. Kuinka suuri oli hänen ihastuksensa, mikä pelonsekainen tunne täytti hänen sydämensä, kun kaukaa häämöttivät Espanjan ensimmäiset niemet! Odottaakohan Blanca rannalla? Muistaako hän vielä onnetonta Arapialaista, joka ei lakannut häntä rakastamasta istuessaan erämaan palmupuun varjossa?

Mutta don Rodrigon tytär ei ollut valojansa unohtanut. Hän oli pyytänyt isäänsä saattamaan hänet Malagaan. Asumattoman rannikon kukkuloilta hän silmäili etäisiä laivoja ja pakenevia purjeita, myrskyn aikana hän katseli kauhistuksella raivoisaa merta. Silloin hän mielellään nousi pilviä tavoitteleville vuorenhuipuille, kiipeili vaarallisia polkuja, katseli mielihyvällä, miten hänen jalkojensa juuressa tyrskivät samat aallot, riehuivat samat tuuliaispäät, jotka uhkailivat Aaben-Haametin henkeä. Kun hän näki vaikertelevan kalakaijan viistävän laineita suurilla, käyrillä siivillään ja lentävän Afrikan rannikkoa kohti, niin hän lähetti sillä kaikellaisia lemmentervehdyksiä, kaikellaisia mielettömiä toiveita, jollaisia lähtee rakkauden vallassa olevasta sydämestä.

Kun Blanca eräänä päivänä käveli rannikolla, niin hän huomasi pitkän purren, jonka korkea kokka, kallellaan oleva masto ja kolmikulmainen purje osottivat sen olevan Maurilaisten aistikasta tekoa. Hän riensi satamaan ja näki samassa berberiläisen aluksen tulevan sinne nopeaa vauhtia, niin että vaahtopäiset aallot kävivät sen edellä. Komeapukuinen Maurilainen seisoi etukeulassa. Hänen takanaan piteli kaksi mustaa orjaa ohjista kiinni arapialaista hevosta, jonka suitsevat sieraimet ja hajanainen harja osottivat samalla sen tulista syntyperäistä luonnetta ja kauhistusta, jonka aaltojen kohina siihen vaikutti. Pursi tuli lähemmäksi, purjeet laskettiin alas ja laivan kylki käännettiin laituria vasten. Maurilainen hyppäsi rannalle niin, että aseet kalahtivat. Orjat toivat purresta ratsun, täplikkään kuin leopardi, joka hirnui ja hyppeli iloissaan siitä, että oli jälleen päässyt maalle. Pari toista orjaa laski maahan varovasti isohkon kopan, jossa lepäsi gaselli palmulehdillä. Sen hennot jalat olivat sidotut yhteen ja taivutetut sen alle, jott'eivät ne laivan heiluessa olisi katkenneet. Sen kaulassa oli aloenmarjoista tehty nauha, jonka molempia päitä yhdistävään kultalevyyn oli piirretty arapialaisilla kirjaimilla joku nimi ja talismani.

Blanca tunsi heti Aaben-Haametin, mutta hän ei tahtonut niin suuren väkijoukon edessä ilmaista tunteitansa. Hän lähti sentähden pois satamasta ja lähetti Dorotea palvelijattarensa ilmottamaan Aabenserraagille, että hän odotti viimemainittua Maurilaisten palatsissa. Aaben-Haamet näytti paikalla kaupunginpäällikölle firmaaninsa, joka oli kirjoitettu sinisellä värillä kallis-arvoiselle pergamentille ja suljettu silkkikoteloon. Dorotea lähestyi ja saattoi onnellisen Aabenserraagin Blancan jalkojen juureen. Kuinka he ihastuivat tavatessaan toinen toisensa uskollisina! Kuinka onnellisia kohdatessaan toisensa niin pitkän ajan perästä! Kuinka monin kerroin he uudestaan vannoivat iankaiken rakastavansa toinen toistaan!

Kaksi mustaa orjaa talutti heidän luokseen numiidialaisen hevosen, jonka selkään satulan asemesta oli purppuravyöllä sidottu leijonannahka. Sen jälkeen tuotiin gaselli Blancan tykö. "Hallitsijatar", Aaben-Haamet sanoi, "tuossa on kotimaani metsäkauris, joka on melkein yhtä keveä liikkeissään, kuin sinäkin!" Blanca otti itse pois kopasta tuon viehättävän eläimen, joka ikään kuin kiitollisuuden osoitteeksi loi häneen mitä suloisimman katseen. Aabenserraagin poissa ollessa oli Santa Fén herttuan tytär opetellut Arapian kieltä. Heltynein silmin hän nyt luki oman nimensä gasellin kaulavyössä. Vapauteen päästyään se tuskin jaksoi pysyä jaloillaan, jotka olivat olleet niin kauan yhteen sidottuina; sen tähden se laskeutuikin maahan pitkälleen ja nojasi päänsä haltijattarensa polvia vasten. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja hyväili tätä erämaan kaurista, jonka hieno karva oli säilyttänyt aloemetsän ja Tuniksen ruusun lemun.

Aabenserraagi, Santa Fén herttua ja hänen tyttärensä lähtivät yhdessä Granadaan. Onnellisen parin päivät kuluivat niin kuin edellisenäkin vuonna. Samat kävelyt uudistettiin, sama kaiho, jonka herätti isänmaan näkeminen, sama rakkaus, tai pikemmin yhäti molemmin puolin kasvava rakkaus, mutta myöskin sama kiintymys isien uskontoon vallitsi heissä. "Rupea kristityksi", Blanca sanoi. "Rupea moslemilaiseksi", Aaben-Haamet sanoi. Toisen kerran he erosivat toisistaan, mutta vieläkään ei ollut rakkaus, joka heitä veti toinen toisensa tykö, saanut heitä kokonaan valtaansa.

Aaben-Haamet ilmestyi taas kolmantena vuonna, niin kuin muuttolinnut, jotka rakkaus keväisin tuo meidän ilmanaloihimme. Hän ei tavannut Blancaa rannalla, mutta tuo uskollisen Arapialaisen rakastettu kirjoitti hänelle, että Santa Fén herttua oli matkustanut Madridiin ja että don Carlos oli saapunut Granadaan. Don Carloksen mukana oli tullut ranskalainen sotavanki, joka oli Blancan veljen ystävä. Maurin sydän oli pakahtua, kun hän luki tämän kirjeen. Hän lähti Malagasta Granadaan mitä surullisimmilla enteillä. Vuoret näyttivät hänestä kauhealta erämaalta ja useamman kerran hän katsoi taaksensa merelle päin, jonka yli hän äsken oli purjehtinut.

Blanca ei ollut saattanut isänsä poissa ollessa jättää rakastettua veljeänsä, joka oli luovuttanut hänelle kaiken omaisuutensa, ja jota ei hän ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Don Carloksessa oli kansansa urheus ja uljuus. Hän oli hirmuinen kuin uuden maailman valloittajat, joiden joukossa hän oli tehnyt ensimmäiset asekokeensa, jumalinen kuin ne espanjalaiset ritarit, jotka voittivat Maurilaiset, ja hänen sydämessään hehkui Cidistä peritty viha uskottomia vastaan.

Tuomas de Lautrec kuului mainioon Foixin sukuun, jossa naisten kauneus ja miesten urhoollisuus kulkevat perintönä polvesta polveen, ja oli Loixin kreivittären ja onnettoman Odet de Foixin, Lautrecin herran nuorempi veli. Kahdeksantoistavuotiaana Tuomas sai ritarilyönnin Bayardilta samalla pakoretkellä, jolla sai surmansa tuo ritari peloton ja moitteeton. Muutaman ajan perästä Tuomas haavoittui ja joutui vangiksi Pavian tykönä, puolustaessaan ritarillista kuningastaan, joka silloin kadotti kaikki, paitsi kunniansa.

Don Carlos de Bivar, joka omin silmin oli nähnyt Lautrecin urotyöt, oli käskenyt hoitaa nuoren Ranskalaisen haavoja ja pian rakentui heidän välilleen todellinen sankarien ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen ja miehuuteen. Frans ensimmäinen oli päässyt takaisin Ranskaan, mutta muut vangit oli Kaarle viides pidättänyt. Lautricilla oli ollut kunnia olla samassa vankeudessa kuninkaansa kanssa ja oli saanut maata hänen jalkojensa juuressa vankilassa. Jäätyänsä Espanjaan sen jälkeen, kun hänen hallitsijansa oli lähtenyt pois, oli hän, annettuansa kunniasanansa, jätetty don Carlokselle, joka nyt oli tuonut hänet Granadaan.

Kun Aaben-Haamet saapui don Rodrigon palatsiin ja saatettiin siihen saliin, jossa Santa Fén herttuan tytär oli, niin hän tunsi tuskia, jotka siihen asti olivat hänelle olleet tuntemattomia. Blancan jalkojen juuressa istui nuorukainen, joka katseli häntä äänettömällä ihastuksella. Nuorukaisella oli puhvelinnahkaiset kaatiot jalassa ja samanvärinen takki, joka oli vyötetty hankkiluksella, josta rippui liljan kuvalla koristettu miekka. Silkkivaippa oli heitetty hänen hartioilleen ja hänen päätänsä peitti kapearöytäinen, sulilla somistettu hattu. Hänen rinnan kohdalle ulottuva poimukauluksensa jätti kaulan paljaaksi. Viikset, mustat, kuin ebenpuu, soivat hänen kasvoilleen miehekkään ja sotaisen näön. Hänen saappaissaan, joiden leveät varret monessa laskoksessa olivat kääntyneet alaspäin, oli ritarinmerkki: kultakannukset.

Muutaman askeleen päässä edellisestä seisoi toinen ritari nojautuneena pitkän miekkansa ristirautaa vastaan. Hän oli samallaisessa puvussa, kuin toinenkin ritari, mutta hän näytti vanhemmalta. Hänen tylyt, vaan samalla tulista luonnetta ilmaisevat kasvonsa herättivät kunnioitusta ja pelkoa. Hänen takkiinsa oli neulottu Calatravan punainen risti, jonka merkkikuvassa oli sanat: "Tämän ja kuninkaani puolesta."

Hiljainen huudahdus pääsi ehdottomasti Blancan huulilta, kun hän huomasi Aaben-Haametin. "Ritarit", Blanca sanoi samassa, "tässä on se uskoton, josta olen teille niin paljon puhunut. Katsokaa vaan, ettei hän vie teistä voittoa. Samallaisia, kuin hänkin olivat Aabenserraagit, eikä kukaan ollut heidän vertaisensa uskollisuudessa urheudessa ja ritarillisuudessa."

Don Carlos lähestyi Aaben-Haametia. "Maurilainen ritari", hän sanoi, "isältäni ja sisareltani olen saanut kuulla nimenne. Arvellaan, että olette ylhäistä ja urhoollista sukua, ja olettekin kunnostaneet itseänne jalolla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle viides kuuluu kohta nostavan sodan Tunista vastaan ja silloin saamme toivoakseni nähdä toisemme kunniatanterella."

Aaben-Haamet laski kätensä rinnalleen, istahti lattialle ja katseli taukoamatta Blancaa ja Lautrecia. Jälkimmäinen taas silmäili Ranskalaisen tavallisella utelijaisuudella Maurilaisen komeata pukua, loistavia aseita ja kaunista muotoa. Blanca näytti levolliselta; koko hänen sielunsa kuvautui hänen silmissään. Vilpitön Espanjatar ei edes koittanut peittää sydämensä salaisuutta. Kotvasen vaiti oltuaan Aaben-Haamet nousi seisaalleen, kumarsi don Rodrigon tyttärelle ja poistui salista. Lautrec, jota Maurilaisen käytös ja Blancan katseet olivat kummastuttaneet, lähti ulos mieli täynnä epäluuloa, joka pian muuttui varmuudeksi.

Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. "Blanca", hän sanoi hänelle, "selitä minulle, minkä tähden jouduit niin hämillesi, kun tuo muukalainen astui tänne."

"Veli", Blanca sanoi, "minä rakastan Aaben-Haametia ja annan hänelle käteni, jos hän kääntyy kristin-uskoon."

"Mitä!" Don Carlos huudahti, "rakastat siis Aaben-Haametia; Bivarilaisten jälkeinen rakastaa Maurilaista, uskotonta, vihollista, jonka me olemme karkottaneet näistä palatseista!"

"Don Carlos", Blanca vastasi, "minä rakastan Aaben-Haametia, Aaben-Haamet rakastaa minua. Kolmen vuoden kuluessa hän on yhäti vaan luvannut luopua pikemmin minusta, kuin isiensä uskonnosta. Hänessä on jaloutta, kunniaa ja ritarillisia avuja; aina kuolinhetkeeni asti olen häntä rakastava."

Don Carlos huomasi ritarillisuudessaan, että Aaben-Haametin päätöksessä oli jotakin jalomielistä, jos kohta hän surkuttelikin tämän uskottoman sokeutta. "Onneton Blanca", hän sanoi, "mihin sinut vielä vie tuo rakkautesi? Olin siinä toivossa, että Lautrec ystäväni tulisi veljekseni."

"Siinä petyit", Blanca vastasi, "en saata rakastaa tuota muukalaista. Mitä tulee minun tunteisini Aaben-Haametia kohtaan, niin niistä ei minun tarvitse tehdä tiliä kenellekkään. Pidä sinä huolta ritarivaloistasi, niin kuin minäkin rakkauden valoistani. Vaan lohdutukseksesi tietäös, ettei Blanca milloinkaan mene uskottoman puolisoksi."

"Sukumme siis katoaa maan päältä", don Carlos huudahti.

"Sinun asiasi on saattaa se jälleen eloon", Blanca sanoi. "Mitä muuten sinulla on pojista, joita et saa nähdä ja jotka eivät urhoollisuudessa ole sinun vertaisiasi? Don Carlos, minä huomaan, että olemme heimomme viimeiset. Kuinka saattaisi sukumme pysyä elossa meidän jälkeemme, kun olemme näin paljon poikenneet yleisestä järjestyksestä! Cid oli kanta-isämme, hän on myös jälkipolvemme." Blanca lähti pois palatsista.

Don Carlos kiiti Aabenserraagin tykö. "Mauri", hän sanoi hänelle, "luovu sisarestani, tai tule kaksintaisteluun kanssani!"

"Onko sisaresi käskenyt", Aaben-Haamet vastasi, "sinua vaatimaan minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle tehnyt?"

"Ei", don Carlos virkkoi, "hän rakastaa sinua enemmän, kuin koskaan ennen."

"Oi, sinä Blancan veli, sinä olet jaloudessa hänen vertaisensa", Aaben-Haamet huudahti hänet keskeyttäen, "sinun sukuasi tulee minun kiittää kaikesta onnestani. Oi, onnellista Aaben-Haametia! oi onnen päivää! Luulin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen ritarin tähden."

"Ja se on kaikki sinun tuottamaasi onnettomuutta!" don Carlos huudahti vuorostaan vihan vimmassa. "Lautrec on ystäväni ja ilman sinua hän olisi veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, joita olemme saaneet sinun tähtesi vuodattaa."

"Sen kyllä tahdon tehdä", Aaben-Haamet vastasi, "mutta vaikka esi-isäni kentiesi ovat taistelleet sinun sukuasi vastaan, niin minä kuitenkaan en ole ritari, enkä näe tässä ketään, joka korottaisi minut sellaiseen säätyyn, että saattaisit mitellä miekkaa kanssani arvoasi alentamatta."

Don Carlos, jota Maurilaisen älykäs aatos hämmästytti, loi häneen ihmettelyä ja raivoa ilmaisevan katseen ja lausui yht'äkkiä: "Minä teen sinusta ritarin, sen kyllä ansaitset!" Aaben-Haamet notkisti polvensa don Carloksen eteen, joka löi hänet ritariksi koskettaen häntä kolme kertaa miekkansa lappeella olkapäähän, sitte don Carlos sitoi hänen vyölleen saman miekan, jonka ehkä Aabenserraagi vielä oli syöksevä hänen rintaansa. Sellainen oli muinainen kunnianosotus.

Molemmat nousivat heti ratsujensa selkään, lähtivät Granadan kaupungin piiristä pois ja riensivät niin sanotulle Mäntylähteelle, joka vanhoista ajoista asti on ollut kuuluisa Maurilaisten ja kristittyjen kaksintaisteluista. Siellä olivat otelleet Malik Alabes ja Ponce de Leon, ja Calatravan suur'mestari oli siellä antanut kuolinhaavan uljaalle Abayadokselle. Vieläkin näkyi tuon Maurilaisen ritarin aseitten palasia männyn oksille ripustettuina ja puun kaarnaan oli piirretty muutamia kirjaimia hautakirjoitukseksi. Don Carlos osotti kädellään Abayadoksen hautaa Aabenserraagille. "Noudata", hän huudahti hänelle, "tuon kunnon uskottoman esimerkkiä ja ota vastaan kaste tai kuolema kädestäni!"

"Kuoleman saatan ottaa", Aaben-Haamet vastasi, "vaan eläköön Allah ja profeetta!"

Samassa he astuivat kumpikin määrätylle paikalle ja ryntäsivät raivoisasti toistansa vastaan. Heillä oli ainoastaan miekka kädessä. Aaben-Haamet ei ollut miekkailuun niin harjaantunut kuin don Carlos, mutta hänen kelvolliset aseensa, jotka olivat Damaskon terästä, ja hänen nopealiikkeinen arapialaishevosensa tekivät hänet muutamissa suhteissa vihollistaan etevämmäksi. Hän laukkautti ratsuaan Maurilaisten tapaan ja viilsi väljällä, terävällä jalustimellaan don Carloksen hevosta polven yläpuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja don Carlos, jonka tuo onnellinen lyönti oli pakottanut pois ratsun selästä, kävi miekka pystyssä Aaben-Haametia vastaan. Aaben-Haamet hyppäsi maahan ja otti pelkäämättä don Carloksen vastaan. Hän torjui Espanjalaisen ensi lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskon terästä vastaan. Kahdesti onnen pettämänä don Carlos itki vimmoissaan ja huusi viholliselleen: "Lyö Maurilainen, lyö! Aseettomanakin don Carlos uhmaa sinua ja koko uskotonta heimoasi!"

"Sinä saatat tappaa minut", Aabenserraagi vastasi, "mutta minä en lyö sinuun pienintäkään haavaa enkä ole sellaista koskaan edes ajatellutkaan. Tahdoin vaan näyttää, että kelpaan veljeksesi ja että syyttä halveksit minua."

Samassa näkyi tomupilvi etäältä. Lautrec ja Blanca kiidättivät täyttä laukkaa kahdella feziläisellä hevosella, jotka tuulen nopeudella tulivat yhä lähemmäksi. Pian he saapuivat Mäntylähteelle ja huomasivat taistelun tauonneen.

"Olen voitettu", don Carlos sanoi, "tämä ritari on lahjoittanut minulle henkeni. Lautrec, teidän ehkä käy onnellisemmin, kuin minun."

"Haavani eivät salli minun taistella tämän jalomielisen ritarin kanssa", Lautrec sanoi viehättävällä ja kohteliaalla äänellä. "En tahdo", hän lisäsi punastuen, "tietää riitanne syytä enkä urkkia salaisuuttanne, joka kentiesi tuottaisi kuolettavaisen haavan poveeni. Kohta taas syntyy rauha välillänne, kun minä lähden pois, jollei Blanca käske minua jäämään jalkojensa juureen."

"Ritari", Blanca sanoi, "jääkää tänne veljeni luokse ja pitäkää minua sisarenanne! Kaikkien täällä koossa olevien sydämet ovat murhetta täynnä. Meidän kanssamme opitte kärsimään elämän vastuksia."

Blanca pyysi kaikkia kolmea ritaria antamaan hänelle kätensä, mutta he kieltäytyivät.

"Minä vihaan Aaben-Haametia", don Carlos huudahti.

"Minä kadehdin häntä", Lautrec sanoi.

"Minä taas", Aabenserraagi sanoi, "kunnioitan don Carlosta ja Lautrecia käy minun sääli, vaan kumpaakaan en saata rakastaa."

"Saadaanpa nähdä", Blanca sanoi, "ennemmin tai myöhemmin seuraa kunnioitusta ystävyys. Hyvä olisi, jos ei tästä surkeasta tapauksesta, joka meidät on koonnut tänne, saataisi koskaan mitään tietoa Granadassa."

Tästä hetkestä alkaen kävi Aaben-Haamet tuhat kertaa rakkaammaksi don Rodrigon tyttärelle, sillä rakkautta miellyttää urhoollisuus, ja sitä ei puuttunut Aabenserraagilta, koska hän oli niin uljaasti käyttäytynyt kaksintaistelussa, ja koska don Carlos oli hänelle kiitollisuuden velassa hengestään. Muutamaan päivään ei Aaben-Haamet Blancan pyynnöstä käynyt palatsissa, jotta don Carloksen viha sai lauhtua. Suloiset ja katkerat tunteet vallitsivat Aabenserraagin sydämessä. Jos kohta hän olikin vakuutettu siitä, että Blanca uskollisesti ja palavasti häntä rakasti, niin pian vaihtuivat kuitenkin hänen ilosta hurmaantuneet tunteensa synkäksi alakuloisuudeksi, kun hän muisti, ettei hän luopumatta isiensä uskosta saata konsanaan olla onnellinen. Jo oli kulunut useampia vuosia eikä mitään parannuskeinoja ollut ilmaantunut. Niinköhän oli hänen loppu-ikänsäkin kuluva?

Hän oli vaipunut mitä surullisimpiin ja vakavimpiin aatoksiin, kun eräänä iltana kuuli kellojen soiton, joka kutsui kristittyjä iltarukoukseen. Silloin päätti hänkin astua kerran Blancan Jumalan temppeliin ja rukoilla neuvoa taivaan ja maan hallitsijalta.

Hän lähti ja saapui muinaisen moskeen portille, joka nyt oli muuttunut uskovaisten kirkoksi. Suru ja uskonnolliset tunteet valtasivat hänen sydämensä, kun hän astui siihen temppeliin, joka muinoin oli kuulunut hänen Jumalalleen ja isänmaalleen. Rukous oli juuri päättynyt; ei ainoatakaan ihmistä ollut enää kirkossa. Pyhä hämärä vallitsi pylväitten vaiheilla, jotka pitkissä sarjoissa seisoivat vähän matkan päässä toisistaan, kuin puut säännöllisesti istutetussa metsässä. Arapialaisten keveä rakennustapa oli yhdistynyt goottilaiseen rakennustapaan ja menettämättä mitään somuudestaan se oli käynyt vakavammannäköiseksi soveltuen siten paremmin jumalisiin mietiskelyihin. Muutamat harvalukuiset lamput valaisivat tuskin holvien syvänteitä, mutta sytytettyjen vahakynttilöiden valossa näkyi kaikkein pyhimmän alttari, joka välkkyi kullasta ja kalliista kivistä. Espanjalaisten mielestä on suurin kunnia luopua rikkauksistaan koristaakseen niillä kirkkoaan, ja puoli-alaston kansa palvelee elävän Jumalan kuvaa, joka on asetettu korureunaisten verhojen, helmiruunujen ja rubiiniseppelien keskelle.

Et huomannut yhtäkään istuinta tuossa avarassa huoneessa; marmoriselle permannolle, jonka alla oli monta ruumiin-arkkua, sai niin ylhäinen kuin alhainenkin langeta polvilleen Herran Jumalan eteen. Aaben-Haamet astui hiljaa kirkon autiota keskustaa kohden, joka kaikui joka askelella. Toisinaan toi tämä Maurilaisten entinen moskee hänen mieleensä kauniita muistoja entis-ajoilta, toisinaan syntyi hänen sydämessään outoja, kristittyjen uskonnon herättämiä tunteita. Lamppujen himmeässä valossa hän erotti pylvään juurella liikkumattoman haamun, jonka hän ensi katsannolla luuli jollekin haudalle pystytetyksi kuvapatsaaksi. Hän lähestyi sitä ja näki nuoren, polvillaan olevan ritarin, jonka pää oli nöyrästi alas päin vaivuksissa ja kädet ristissä rinnalla. Ritari ei liikahtanut hiukkaakaan kuullessaan Aaben-Haametin askelten kapseen; kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olentonsa oli vaipunut hartaasen rukoukseen. Hänen miekkansa oli hänen edessään, ja hänen sulilla somistettu hattunsa oli laskettu marmorilliselle permannolle hänen viereensä. Näytti siltä, kuin tenhovoima olisi häntä pitänyt hänen liikkumattomassa asennossaan. Lautrec oli tuo ritari.

"Oi", Aabenserraagi sanoi itsekseen, "tuo nuori ja kaunis Ranskalainen pyytää Luojalta jotakin erinomaista suosionosotusta; tuo soturi, joka jo on tullut kuuluisaksi uljuudestaan, tunnustaa täällä sydämensä syvimmät salaisuudet korkeuden Herran edessä, aivan kuin hän olisi alhaisin ja halvin ihmislasten joukossa. Rukoilkaamme siis yhdessä ritarien ja kunnian Jumalaa!"

Aaben-Haamet oli polvistumaisillaan marmoriselle permannolle, kun hän lampun valossa huomasi muutamia arapialaisia kirjaimia ja Koraanin värsyn erään puoleksi rikkuneen kipsikoristuksen alapuolella. Omantunnon vaivat palasivat hänen sydämeensä ja suurimmalla kiireellä hän riensi pois kirkosta, jossa hän oli unohtamaisillaan velvollisuutensa uskontoansa ja isänmaatansa kohtaan.

Tuota entistä moskeeta ympäröivä kirkkomaa oli jonkinlainen puutarha; sinne oli istutettu oransseja, palmuja ja sypressejä ja kaksi suihkulähdettä kasteli sitä; sen lähistöllä oli luostari. Mennessään pylväskäytävän ohitse Aaben-Haamet huomasi naisen, joka aikoi astua kirkkoon. Vaikka nainen oli huntuun verhottu, Aabenserraagi tunsi hänet Santa Fén herttuan tyttäreksi; hän pysähtyi häntä puhuttelemaan ja sanoi: "Tuletko hakemaan Lautrecia tästä temppelistä?"