Part 2

Aaben-Haamet ei enää ollut kyllin onnellinen eikä kyllin onneton nauttiakseen yksinäisyyden suloisuutta. Hajamielisenä ja väliäpitämätönnä hän käveli pitkin noita ihania rantoja. Kulkiessaan siellä tietämättä, minne menisi, rupesi hän vihdoin käymään pitkin lehtokujaa, joka kiertelee Albaizynmäen rinnettä. Pian ilmestyi hänen silmiensä eteen huvila, jota ympäröitsivät pomeranssilehdot. Hän kääntyi sinne päin. Hänen korviinsa kuului laulun ja kitarin säveleet. Naisen äänen, kasvonsävyjen ja katseiden välillä on sellainen sopusuhtaisuus, joka ei petä milloinkaan sitä ihmistä, jonka rakkaus on vallannut. "Siellä on huurini", virkkoi Aaben-Hamet. Hän kuunteli sykkivin sydämin, mutta kun hän kuuli useamman kerran mainittavan Aabenserraagin nimeä, niin vielä voimakkaammin tykytti hänen sydämensä. Tuntematon lauloi kastiilialaista romanssia, joka kuvaili Aabenserraagien ja Tsegrien vaiheita. Aaben-Haamet ei voinut enää hillitä kiihkeää mielenliikutustaan. Hän syöksähti myrtti-aidan lävitse ja joutui pelästyneiden naisten keskelle, jotka nähdessään hänet huutaen juoksivat pakoon. Espanjatar, joka juuri oli lakannut laulamasta ja joka vielä piti kitaria käsissään, huudahti: "Sehän onkin herra Maurilainen!" Ja hän käskee luotansa menneitä naisia takaisin. "Henkien suosikki", Aabenserraagi sanoi, "olen etsinyt sinua, niin kuin Arapialainen etsii lähdettä keskipäivän helteessä; minä olen kuullut kitarisi säveleet, sinä ylistit minun isänmaani sankareja; äänesi kauneudesta tunsin sinut ja Aaben-Haametin sydämen tuon sinun jalkojesi juureen."

"Minäkin ajattelin", vastasi donna Blanca, "ainoastaan teitä, laulaessani Aabenserraagien romanssia. Siitä asti, kun teidät näin, olen mielessäni kuvitellut, että nuot maurilaiset ritarit olivat teidän näköisiänne."

Vieno puna nousi Blancan otsalle, kun hän lausui nämät sanat. Aaben-Haamet olisi langennut kristityn naisen jalkojen juureen ja ilmoittanut hänelle olevansa viimeinen Aabenserraagi, jollei hänellä vielä olisi ollut hiukkaa varovaisuutta, joka hänet pidätti sitä tekemästä. Hän pelkäsi, että hänen nimensä, joka oli yleensä tunnettu Granadassa, herättäisi levottomuutta kaupungin hallitusmiehessä. Sota Mauriskoja vastaan oli tuskin päättynyt, ja jos olisi saatu tietää, että Aabenserraagi oli tähän aikaan Espanjassa, niin häntä varmaankin olisi epäluulolla ruvettu katselemaan. Vaikka mikään vaara ei koskaan pelottanut Aaben-Hametia, niin hän kuitenkin vapisi ajatellessaan, että hänen täytyi iäksi erota don Rodrigon tyttärestä.

Donna Blanca oli syntyisin perheestä, joka polveusi Cidsankarista ja Ximenasta kreivi Gomez de Gormaan tyttärestä. Mutta Valencian voittajan jälkeläiset joutuivat Kastiilian hovin kiittämättömyyden tähden suurimpaan köyhyyteen. Olipa jo sellainenkin luulo muutaman vuosisadan kuluessa valloillaan, että koko suku oli sammunut; niin oli se jo jäänyt unohduksiin. Mutta Granadan valloituksen aikoihin teki eräs Bivarilaisten suvun viimeisistä jäsenistä, Blancan esi-isä, itsensä kuuluisaksi loistavalla urheudellaan eikä suinkaan arvonimillään. Sitte kuin uskottomat olivat karkotetut Espanjasta, antoi Ferdinand tälle Cidin jälkeläiselle muutamien maurilaisperheiden maatilat ja nimitti hänet Santa Fén herttuaksi. Uusi herttua jäi asumaan Granadaan ja kuoli vielä nuorena ollessaan jättäen jälkeensä naimisissa olevan pojan. Tämä oli don Rodrigo, Blancan isä.

Donna Tereesa de Xeres, don Rodrigon puoliso, synnytti pojan, joka kasteessa sai, niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, nimen don Rodrigo, mutta erotukseksi hänen isästänsä ruvettiin häntä nimittämään don Carlokseksi. Suuremmoiset urotyöt, joita don Carlos jo nuoruuden ensi-ajoista asti oli saanut nähdä, vaarat, joiden alaisena hän oli melkein lapsuudesta asti ollut, karkaisivat hänen jo ennestään kovan luonteensa vielä vakavammaksi ja jäykemmäksi. Tuskin oli don Carlos täyttänyt neljätoista vuotta, kun hän seurasi Cortezia Meksikoon. Hän oli ollut monessa pulassa, hän oli omin silmin katsellut kaikkia tuon seikkailuretken kauhutöitä, hän oli nähnyt, miten siihen asti tuntemattoman maailman viimeinen kuningas syöstiin valta-istuimelta. Kolme vuotta tämän surkean tapauksen jälkeen Eurooppaan palattuansa, otti don Carlos osaa Pavian tappeluun, ikään kuin nähdäkseen, mitenkä kunnian ja urheuden ruunu päässä täytyi vaipua onnen oikkujen alle. Uuden maan-osan näkeminen, pitkät retket, joita don Carlos oli tehnyt ennen purjehtimattomilla vesillä, monet veriset näytelmät, vallankumoukset ja onnenvaihtelut olivat suuresti vaikuttaneet hänen uskonnolliseen ja haaveksivaiseen mielikuvitukseensa. Hän rupesi Calatravan ritarikunnan jäseneksi ja koska hän vasten don Rodrigon rukouksia oli pysynyt koko ikänsä naimatonna, niin hän määräsi kaiken omaisuutensa sisarelleen.

Blanca de Bivar, don Carloksen ainoa sisar ja paljon nuorempi kuin hän, oli isänsä silmäterä. Hän oli kadottanut äitinsä ja kävi kahdeksattatoista vuottansa, silloin kun Aaben-Haamet ilmaantui Granadaan. Kaikki oli viehättävää tässä lumoavassa naisessa; hänen äänensä oli ihastuttava, hänen tanssinsa keveämpi kuin tuulonen. Milloin oli hänen huvinansa ajaa vaunuja, Armiidan tavoin, milloin kiiti hän tulisen andalusialaisen ratsun selässä, niin kuin joku noita viehättäviä haltijattaria, jotka ilmestyivät Tristanille ja Galaorille metsissä. Ateena olisi häntä pitänyt Aspaasiana ja Pariisi Poitiersin Diaanana, joka tähän aikaan rupesi hovissa loistamaan. Blancassa oli yhdistettynä Ranskalaisen suloisuus ja Espanjalaisen intohimot, eikä hänen luonnollinen kopeutensa ollenkaan vähentänyt hänen sydämensä tunteiden varmuutta, järkähtämättömyyttä ja jaloutta.

Kuultuaan nuorten Espanjattarien huutavan, kun Aaben-Haamet hyppäsi lehtoon, kiiruhti don Carlos paikalle. "Isä", Blanca sanoi, "tässä on se maurilainen herra, josta olen teille puhunut. Hän kuuli minun laulavan, hän tunsi minut; hän on tullut tänne puutarhaan kiittääkseen minua siitä, että näytin hänelle tien."

Santa Fén herttua otti Aabenserraagin vastaan arvokkaalla, vaan kuitenkin teeskentelemättömällä kohteliaisuudella, niin kuin Espanjalaisten tapa on. Tämän kansan käytöksessä ei huomaa mitään orjallista, se ei pidä pitkistä korupuheista, jotka ilmaisevat halpaa ajatustapaa ja alhaista mieltä. Ylhäisen herran ja talonpojan kieli on samallainen, tervehdys samallainen, kohtelijaisuuden osotukset, tavat ja käytösparret ovat samallaiset. Mutta niin kuin Espanjalaisen avomielisyys ja vieraanvaraisuus muukalaista kohtaan on rajaton, niin on hän kostossansakin kauhea, jos hän petetään. Sankarin miehuus kun hänellä on ja kärsivällisyys, joka kestää kaikki koettelemukset, niin hänen on mahdoton taipua kovan onnen alaiseksi; hän joko masentaa sen tai masentuu itse. Hänessä on jotenkin vähän sitä, mitä nimitetään neroksi; mutta hänessä on tuliset intohimot, jotka korvaavat sen sivistyksen, jonka tuottaa aatteiden sukkeluus ja runsaus. Espanjalaisella, joka on koko päivän puhumatta, joka ei ole mitään nähnyt, joka ei halua mitään nähdä, joka ei ole mitään lukenut, mitään tutkinut, ei tehnyt mitään havaintoja, on järkähtämättömässä päättäväisyydessään tarpeeksi turvaa vastoinkäymisten hetkellä.

Nyt oli don Rodrigon syntymäpäivä, ja Blanca oli pannut toimeen isänsä kunniaksi tertullian eli pienen juhlan tuossa viehättävässä yksinäisyydessä. Santa Fén herttua pyysi Aaben-Haametia istumaan nuorten naisten keskelle, joita muukalaisen turbaani ja viitta näkyi suuresti huvittavan. Samettipatjoja tuotiin Aabenserraagia varten ja hän istuutui patjoille Maurilaisten tapaan. Häneltä kyseltiin hänen kotimaansa oloja ja hänen elämänsä vaiheita; hän vastasi kaikkiin älykkäästi ja hilpeästi. Hän puhui puhtainta Kastiilian murretta; olisipa luullut hänet Espanjalaiseksi, jollei hän melkein aina te-sanan asemesta käyttänyt sinä-sanaa. Tämä sana soi niin suloiselta hänen suussaan, että Blanca ei voinut olla itsekseen suutahtamatta joka kerta, kun Aabenserraagi kääntyi jonkun muun seurassa olevan naisen puoleen.

Joukko palvelijoita ilmestyi. He toivat shokolaattia, hedelmäleivoksia ja pieniä Malagan sokerileipiä, jotka olivat valkoisia kuin lumi, keveitä ja täynnä huokosia, kuin sienet. Sen jälkeen kun kaikki olivat virkistäneet itseänsä, pyydettiin Blancan tanssimaan erästä kansallistanssia, jossa hän voitti ketterimmät gitaanatkin. Hänen täytyi vihdoin myöntyä ystäviensä pyyntöihin. Aaben-Haamet oli vaiti, mutta vaikk'ei suu sanellut, niin puhuivat kuitenkin hänen rukoilevaiset katseensa. Blanca valitsi vilkkaan zambranimisen tanssin, jonka Espanjalaiset ovat lainanneet Maureilta.

Eräs nuorista naisista rupesi kitarilla soittamaan muukalaisen tanssin nuottia. Don Rodrigon tytär veti hunnun kasvoiltaan ja otti valkoisiin käsiinsä eebenpuusta tehdyt kastanjetit. Hänen mustat hiuksensa valuivat kiehkuraisina hänen alabasterinväriselle kaulalleen; hänen suunsa ja silmänsä hymyilivät yhdessä; hänen sydämensä tunteet ilmaantuivat hänen kasvoillaan. Yht'äkkiä alkoi kaikua eebenpuun-kappaleitten kalina, kolme kertaa hän löi tahtia, alkoi laulaa zamhran laulua kitarinsoiton säestäessä ja lähti liikkeelle nopeasti kuin salama.

Mikä vaihtelevaisuus hänen askelissaan! mikä sulous hänen ryhdissään! Milloin nostaa hän tulisella liikkeellä kätensä, milloin antaa hän niiden veltosti vaipua alas. Jolloinkulloin hän kiitää, ikään kuin hekkumasta hurmaantuneena ylöspäin ja laskeutuu taasen ikään kuin murheen murtamana. Hän kääntää päänsä, näyttää kutsuvan jotakuta näkymätöntä olentoa, tarjoaa kainosti ruusunpunaisen posken uuden puolison suudeltavaksi, pakenee ujona, palaa taas ystävällisen näköisenä kaikessa loistossaan, liikkuu reippain ja melkein sotaisin askelin ja liitää sitten uudestaan nurmikolle. Hänen askeltensa, hänen laulujensa ja kitarin sävelten sopusointuisuus oli täydellinen. Blancan hiljaisessa äänessä oli sellainen sointu, joka koskee sydämen syvimpiin tunteisin. Espanjalaisessa musiikissa, jossa vaihtelee vaikeroivat ja iloiset sävelet, surulliset kertosäkeet, yht'äkkiä taukoavat laulukappaleet, on omituisesti sekaisin riemua ja alakuloisuutta. Tämä musiikki ja tanssi ratkaisivat iäksi päiviksi viimeisen Aabenserraagin kohtalon. Olisipa se liikuttanut terveempääkin sydäntä kuin hänen.

Illalla palattiin Douron laakson kautta Granadaan. Don Rodrigo, ihastuneena Aaben-Haametin sivistyneesen ja hienoon käytöstapaan, ei eronnut hänestä, ennen kuin hän oli luvannut käydä useasti huvittamassa Blancaa kertomuksillaan Itämaista. Maurilainen joka näin oli päässyt toiveittensa perille, otti Santa Fén herttuan kutsumuksen vastaan ja jo seuraavasta päivästä alkaen hän kävi vierailemassa tuossa palatsissa, jossa eli se olento, jota hän rakasti enemmän kuin päivän valoa.

Blanca oli joutunut pian mahtavan intohimon valtaan juuri sen kautta, ettei hän uskonut sellaisen tunteen milloinkaan saavan sijaa hänen sydämessään. Rakastaa uskotonta, tuntematonta Maurilaista, se tuntui hänestä niin mahdottomalta asialta, ettei hän edes varonut sitä kipua, joka alkoi hiipiä hänen suoniinsa. Mutta niin pian, kuin hän huomasi sen vaikutukset, otti hän sen vastaan todellisen Espanjattaren tavalla. Vaarat ja murheet, jotka hän ennakolta huomasi siitä seuraavan, eivät voineet häntä hetkeksikään temmata syvyyden partaalta eivätkä ne saaneet häntä kauvaakaan miettimään, antaisiko hän sydämensä Aaben-Haametille.

Hän ajatteli itsekseen: "Oi, jos Aaben-Haamet olisi kristitty ja rakastaisi minua, niin minä seuraisin häntä maailman äärihin asti."

Aabenserraagi puolestaan tunsi vastustamattoman intohimon kaiken voiman; hänen elämänsä päämäärä oli nyt vaan Blanca. Hän ei enää ajatellut niitä toimia, jotka olivat houkutelleet hänet Granadaan. Helppo olisi hänen ollut saada ne tiedot, joita etsimään hän oli tullut, mutta hänen silmissään oli kaikki muu kadottanut arvonsa ja loistonsa, paitsi hänen rakkautensa esine. Häntä pelotti saada tietoja, jotka olisivat saattaneet tuoda muutosta hänen elämäänsä. Hän ei kysellyt mitään, hän ei tahtonut oppia mitään tuntemaan. Hän ajatteli itsekseen: "Oi, jos Blanca olisi moslemilainen ja rakastaisi minua, niin minä olisin hänen orjansa aina kuolinhetkeeni asti."

Aaben-Haamet ja Blanca, jotka näin olivat vakaantuneet päätöksessään, odottivat vaan sellaista hetkeä, että saisivat toinen toiselleen ilmaista tunteensa. Oli vuoden ihanimpia päiviä. "Te ette vielä ole nähnyt Alhambraa, sanoi Santa Fén herttuan tytär Aabenserraagille. Jos uskon muutamia sanoja, jotka sattumalta ovat päässeet suustanne, niin on sukunne alkuperäisesti Granadasta kotoisin. Kentiesi teitä ilahuttaa käydä katsomassa entisten kuninkaittenne palatsia? Minä olen itse oleva oppaananne."

Aaben-Haamet vakuutti profeetan nimessä, ettei mikään kävelymatka ollut hänelle mieluisampi.

Kun lähtöä varten määrätty hetki oli tullut, nousi don Rodrigon tytär valkean muulin selkään, joka oli tottunut kiipeämään kallioita kuin metsäkauris. Aaben-Haamet seurasi soreata Espanjatarta andalusialaisella oriilla, joka oli turkkilaisessa asussa. Nuori Maurilainen kiisi tuimaa vauhtia eteenpäin, hänen purppurainen viittansa liehui hänen takanaan, hänen käyrä sapelinsa helisi korkeaa satulaa vastaan ja tuuli häilytteli hänen turbaaniinsa kiinnitettyä töyhtöä. Kansa, jota hänen jalo muotonsa ihastutti, sanoi nähdessään hänen ajavan sivuitse: "Tuossa on se uskoton prinssi, jonka donna Blanca aikoo kääntää."

He ratsastivat ensin pitkää katua myöten, jolla vielä oli kuuluisan maurilais-suvun nimi; tämä katu päättyi Alhambran linnan piirin äärimmäiseen syrjään. Sen jälkeen he kulkivat jalavametsän poikki, saapuivat eräälle lähteelle ja olivat samassa Boabdilin palatsin sisäpuolisen aitauksen edessä. Muurissa, jonka sivuilla kohosi torneja ja terävähuippuisia varustuksia, aukeni portti, nimeltä Tuomionportti. He ajoivat tästä ensimmäisestä portista ja menivät kapeaa tietä eteenpäin, joka kierteli korkeiden ja puoleksi kukistuneitten raunioiden välitse. Tämä tie vei Algibein torille, jonka lähelle Kaarle viides silloin rakennutti palatsia. Sieltä he kääntyivät pohjoiseen päin ja pysähtyivät autioon pihaan koruttoman ja aikojen rappeuttaman muurin juurelle. Aaben-Haamet hyppäsi sukkelasti maahan ja tarjosi kätensä Blancalle, jotta hän saisi astua alas muulinsa selästä. Palvelijat kolkuttivat portille, jonka kynnys oli ruohon peitossa; portti aukeni ja yht'äkkiä tuli näkyviin Alhambran salaperäiset huoneet. Isänmaan kaipaus, isänmaan ihanat muistot ja rakkauden tenhovoima valtasivat viimeisen Aabenserraagin sydämen. Liikkumatonna, äänetönnä ja hämmästyneenä hän silmäili tätä henkien asuntoa; hän luuli siirtyneensä jonkun arapilaisissa saduissa kuvaillun palatsin sisäänkäytävään. Somasti rakennettuja kaltereja, valkoisella marmorilla laskettuja vesiojia, joita ympäröitsi kukkivat sitrooni- ja oranssipuut, suihkulähteitä, autioita pihoja näki Aaben-Haamet joka puolella ja kun hän katsahti pylväskäytävien pyöryläisten kaarroksien välitse, kohtasi häntä uusi ihastuttava näkö. Sieltä hän huomasi toisia labyrinttejä goottilaisine holvineen ja pylväineen, joiden välistä pilkisteli tummansininen taivas. Arabeskeilla koristetut muurit olivat itämaisten kankaitten näköisiä, joita haaremin haaveksiva orjatar neuloo joutilaisuudessaan. Tuntui siltä, kuin hekkumallinen, uskonnollinen ja sotaisa henki olisi vielä liikkunut tässä taikapalatsissa, joka oli ollut rakkauden turvapaikka ja salaperäinen tyyssija, jossa maurilaiskuninkaat olivat eläneet kaikellaisissa huvituksissa ja samalla unohtaneet elämänsä velvollisuudet.

Kun molemmat rakastavaiset olivat muutaman hetken ääneti ihmetelleet tätä komeutta, niin he astuivat entisen mahtavuuden ja kadonneen onnen asuntoon. Ensin he kävivät Mesukarin salissa, jossa kukkaset suloisesti lemusivat ja suihkulähteet levittelivät virkistävää viileyttänsä. Sen jälkeen he tulivat Leijonapihaan. Mitä kauemmaksi he etenivät, sitä kiihkeämmäksi kävi Aaben-Haametin levoton mieli.

"Joll'et sinä täyttäisi sydäntäni sulotunteilla", hän sanoi Blancalle, "niin kuinka suuri olisikaan suruni, kun täytyy tiedustella tämän linnan vaiheita sinulta, joka olet Espanjalainen. Oi! nämät rakennukset on tehty onnen suojapaikaksi ja minä..."

Aaben-Haamet huomasi Boabdilin nimen mosaikissa. "Oi kuninkaani", hän huudahti, "mihinkä sinäkin olet joutunut? Mistä löytäisin sinut autiosta Alhambrastasi?" Ja vilpittömän uskollisuuden ja kunnioituksen kyynelet täyttivät nuoren Maurilaisen silmät. "Teidän entiset hallitsijanne tai pikemmin esi-isienne kuninkaat olivat kiittämättömiä", Blanca sanoi. "Mitä se tekee", Aabenserraagi kysyi, "he ovat olleet onnettomia."

Kun Aaben-Haamet oli lausunut nämät sanat, niin Blanca vei hänet pieneen kammioon, joka näytti olevan itse rakkauden temppelin pyhäkkö. Ei mikään näyttänyt komeudessa olevan tämän huoneen vertainen. Koko holvi oli maalattu taivaan sinisen ja kullan väriseksi ja oli muodostettu lävistetyistä arabeskiveistoksista, jonka tähden valo näytti tulevan, ikään kuin kukkakankaan lävitse. Lähde suihkuili huoneen keskellä ja vedet, jotka kastepisaroina putosivat alas, kokoontuivat suureen alabasteriseen simpukankuoreen. "Aaben-Haamet", sanoi Santa Fén herttuan tytär, "katsokaa tarkoin tätä lähdettä; siihen heitettiin Aahenserraagien poikkilyödyt päät. Vieläkin näette muutamia tahroja marmorissa; siinä on niiden onnettomien verta, jotka joutuivat Boabdilin epäluulojen uhriksi. Niin kohdellaan teidän maassanne niitä miehiä, jotka viettelevät kevytmielisiä vaimoja."

Aaben-Haamet ei kuunnellut enää Blancan sanoja; hän heittäytyi polvilleen ja suuteli kunnioituksella esi-isiensä verta. Samassa hän nousi seisaalleen ja huudahti: "Oi Blanca, näiden ritarien veren kautta minä vannon rakastavani sinua Aabenserraagien järkähtämättömyydellä, uskollisuudella ja palavuudella."

"Rakastatte siis minua?" Blanca kysyi pannen ristiin kauniit kätensä ja luoden silmänsä kohden taivasta. "Mutta oletteko ajatelleet, että olette uskoton, Maurilainen, vihollinen, ja että minä taas olen kristitty ja Espanjalainen?"

"Oi pyhä profeetta", Aaben-Haamet sanoi, "ole minun valani todistaja!..." -- "Paljonko luulette", sanoi Blanca keskeyttäen hänet, "minun luottavan sellaisen miehen sanoihin, joka vainoo minun Jumalaani? Ja oletteko sitä paitsi varma siitä, että teitä rakastan? Mikä on antanut teille rohkeutta puhua minulle sillä tavoin?"

Aaben-Haamet vastasi polvillaan: "Se on tosi, että olen sinun orjasi vaan, sinä et ole valinnut minua ritariksesi."

"Maurilainen", Blanca sanoi, "jätä sikseen tuollainen viekasteleminen, katseistani olet nähnyt, että sinua rakastan; mielettömyyteni on käynyt yli rajojen; rupea kristityksi, niin ei mikään erota sinua minusta. Mutta siitäpä, että Santa Fén herttuan tytär uskaltaa puhua kanssasi näin suoraan, sinä saatat päättää että hän kykenee voittamaan itsensä ja ettei konsanaan yksikään kristittyjen vihollinen saa mitään oikeutta häneen."

Ilon innoissa Aaben-Haamet tarttui Blancan käteen, laski sen turbaanilleen ja sitten sydämelleen. "Allah on voimallinen", hän huudahti, "ja Aaben-Haamet on onnellinen! Oi Muhammed! jospa tämä kristitty tunnustaisi sinun lakiasi, niin ei mikään voisi..." -- "Sinä pilkkaat Jumalaa", Blanca sanoi. "Lähtekäämme pois täältä!"

Blanca nojasi Maurin käsivartta vasten ja he menivät Kahdentoista leijonan-lähteelle, josta yksi Alhambran pihoista on saanut nimensä. "Muukalainen", sanoi teeskentelemättömästi Espanjatar, "kun katselen viittaasi, turbaaniasi ja aseitasi ja kun ajattelen rakkauttamme, niin olen näkevinäni kauniin Aabenserraagin haamun kävelevän tässä unheesen joutuneessa linnassa kova-onnisen Alfaiman kanssa. Selitäppä minulle tämä arapialainen kirjoitus, joka on piirretty tämän lähteen marmoriin."

Aaben-Haamet luki seuraavat sanat:

"Kaunis ruhtinatar, joka helmihin verhottuna kävelee puutarhassaan, lisää niillä niin äärettömästi kauneuttaan..."

Jälki-osa kirjoituksesta oli hävitetty.

"Juuri sinua varten on tämä kirjoitus tehty", Aaben-Haamet sanoi. "Rakastettu sulttaanitar, nämät palatsit eivät uusinakaan ole koskaan olleet niin kauniit kuin ne nyt ovat raunioina. Kuuntele, kuinka loriseepi suihkulähteet, joiden vedet sammal on kääntänyt pois entiseltä uralta! Silmäile puutarhoja, jotka näkyvät tuolla puoleksi kukistuneitten holvikäytävien toisella puolella! Katso päivän tähteä, joka laskee noiden pylväskäytävien taakse! Kuinka suloista on kuljeksia sinun kanssasi näillä paikoilla! Niin kuin hyymenin ruusut, sinun sanasi sulostuttavat nämät hiljaiset asunnot. Kuinka ihanaa on, kun kuulen sinun puheessasi muutamia isieni kielen säveliä! Sinun hameesi kahinakin näitä marmoreja vastaan saa minut ilosta värisemään. Ilmaan leviää suloinen lemu, kun sinun hiuksesi ovat sitä koskettaneet. Sinä olet kaunis kuin isänmaani hengetär keskellä näitä jäännöksiä. Mutta voiko Aaben-Haamet toivoa saavansa sinun sydäntäsi? Isänsä kanssa hän on kulkenut vuoret lävitse, hän tuntee erämaan kasvit... mutta voi! niissä ei ole ainoatakaan, joka voi parantaa sen haavan, jonka sinä olet tehnyt! Hänellä on aseet yllään, vaan ritari ei hän ole. Kerran ajattelin itsekseni: Vesi, joka uinuu kallion suojaamana sen ontossa on tyyni ja hiljaa, vaikka aivan vieressä ulappa tyrskii nostellen lakkapäitä laineita. Aaben-Haamet, niin olet sinäkin viettävä hiljaista, rauhallista ja yksinäistä elämää jonkin tuntemattoman maan etäisessä sopukassa, sill'aikaa kuin raivoisat myrskyt syöksevät sulttaanin hovin kumoon vihureillaan. Näin mietiskelin, nuori kristitty, mutta sinä olet minulle näyttänyt, että raju-ilma voi panna kalliorotkossakin olevan veden hyökyilemään."

Blanca kuunteli ihastuksella tätä hänelle outoa puhetta. Hänen mielestään sopi Aaben-Haametin itämainen kertomistapa niin hyvin tuohon haltijattarien asuntoon, jossa hän käveli rakastettunsa kanssa. Hänen sydämensä joutui yhä enemmän rakkauden valtoihin; hän tunsi polviensa horjuvan; hänen täytyi lujemmin nojautua kuljettajansa käsivartta vasten. Aaben-Haamet kannatti suloista taakkaansa ja lausui: "Oi! miksi en ole mainio Aabenserraagi!"

"Silloin minua et niin paljoa miellyttäisi", Blanca sanoi, "Sillä tilani olisi huolestuttavampi. Pysy tuntemattomana vaan ja elä minua varten! Useasti kuuluisa ritari ei maineeltaan muista rakkauttaan."

"Sitä vaaraa sinun ei tarvitsisi pelätä", Aaben-Haamet lausui vilkkaasti.

"Kuinka minua sitte rakastaisit, jos olisit Aabenserraagi?" Ximenan jälkeläinen lausui.

"Sinua rakastaisin", Maurilainen vastasi, "enemmän, kuin mainetta vaan vähemmän kuin kunniata."

Aurinko oli laskenut taivaan rannan taakse sill'aikaa, kun molemmat rakastavaiset kävelivät pitkin Alhambran saleja. Ne kaikki olivat he jo kulkeneet lävitse. Mitkä muistot niistä olivat jääneet Aaben-Haametin mieleen! Täällä sulttaanitar henki hyvänhajuista suitsutusta, jota poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Tuossa erillään olevassa kammiossa hän somisteli itseänsä kaikilla Itämaiden koristuksilla. Ja Blanca, Aabenserraagin lemmitty, kertoi näitä yksityiskohtia nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi.

Kuu nousi taivaalle ja levitti himmeätä valoansa Alhambran unhotettuihin pyhäkköihin ja autioihin esikartanoihin. Sen vaaleat säteet kuvasivat kukkasarkoihin, salien seiniin, keveällä kädellä tehtyihin kattokoristuksiin ja ristikäytävien holveihin suihkulähdetten vesien ja vienon tuulahduksen heiluttamien pensaiden liikkuvan varjon. Satakieli lauleli sypressipuussa, jonka latva ulottui moskeen kukistuneen kupukaton yli, ja kaiku vastasi sen valitteleviin säveliin. Aaben-Haamet kirjoitti kuun valossa Blancan nimen Kahden sisarensalin marmoriin arapialaisilla kirjaimilla, jotta tässä salaisuuksien palatsissa olisi entisten lisäksi vielä yksi, jota matkustaja itsekseen saisi arvotella.

"Maurilainen", Blanca sanoi, "tämä leikki on kauhistuttavaa. Jättäkäämme tämä paikka! Nyt on elämäni kohtalo ikipäiviksi ratkaistu. Pane mieleesi sanani: Jos moslemilaiseksi jäät, olen sinun toivoton rakastajasi, jos kristityksi tulet, niin olen sinun onnellinen puolisosi."

Aaben-Haamet vastasi: "Jos kristityksi jäät, olen sinun lohduton orjasi; jos moslemilaiseksi tulet, olen sinun uljas puolisosi."