Part 1

VIIMEISEN AABENSERRAAGIN VAIHEET

Kirj.

F. A. De Chateaubriand

Ranskan kielestä suomentanut J.J.M.

Porvoossa, Werner Söderström, 1884.

Tekijän elämäkerta.

_Francois Augusto René_, vicomte de _Chateaubrianä_ syntyi 1768 Bretagnen maakunnassa. Isä, joka oli vanhaa aatelissukua, kohteli nuorta Chateaubriandia suurella ankaruudella, äiti taas, joka oli hurskas ja helläsydäminen vaimo, kasvatti poikaansa liiallisella hemmottelulla. Tämä vaikutti, että Ch., jolla oli vilkas mielikuvitus, vaipui jo nuorena sumeamieliseen haaveksimiseen ja eleli mielellään yksinäisyydessä. Kahdeksantoista vuotiaana hän tuli luutnantiksi ja palveli armeijassa vuoteen 1791, jolloin hän välttääksensä vallankumouksen kauhutöitä lähti Amerikkaan. Ollen Amerikan itsenäisyys-aatteiden ihailija hän kävi myöskin Washingtonin luona, ja lähti sitten pitkälle matkalle Pohjois-Amerikan sisä-osiin. Sivistymättömien Intiaanien seurassa hän samosi aavojen aarniometsien halki tasaten heidän kanssaan matkan vastukset ja hauskuudet. Amerikan luonto humisevine ikuhonkineen, jylhän-ihanine maisemineen, koskineen ja jokineen kehitti hänen aistiansa, joka jo ennenkin oli herkkä huomaamaan ja käsittämään luonnossa löytyvää kauneutta. Täällä luonnon helmassa, erillään ylen sivistyneestä ja teeskennellystä Euroopasta ja tavoiltaan yksinkertaisten ihmisten seurassa hän eli alkuperäistä luonnon elämää, jota hän aina oli ihaillut. Kuitenkaan ei tämä yksinäisyys näytä häntä kauvaa miellyttäneen, sillä jo 1792 hän palasi takaisin isänmaahansa. Täällä hän yhtyi Ranskan emigranttien kanssa preussiläis-itävaltalaiseen armeijaan taistellaksensa vallankumouksen hallitusta vastaan, mutta tultuaan haavoitetuksi Thionvillen luona hän siirtyi Englantiin, jossa hänen ahtaat taloudelliset olonsa pakottivat häntä ryhtymään kirjallisiin toimiin. Palattuaan Ranskaan 1800 antautui hän Napoleonin palvelukseen ja sai tältä Roomassa erään diplomaattisen toimen, josta hän kuitenkin luopui kuultuansa, että Napoleon vasten kaikkea oikeutta oli antanut ampua Enghienin herttuan. 1801 ilmestyi hänen intiaanikertomuksensa "Atala", jonka kautta hän sai kirjallisen maineensa ja tuli Ranskan romantiikin perustajaksi. Kirja on oikeastaan episoodi suuremmasta teoksesta nimeltä "Le genie du christianisme", joka ilmestyi vähän jälkeenpäin. Siinä tekijä esittelee katoolin-uskoa kaunotieteelliseltä kannalta katsoen ja koittaa näyttää sen taiteellista kauneutta. Toinen episoodi viimemainitusta kirjasta on René-niminen kertomus, joka on kirjoitettu samaan malliin, kuin Goethen Werther. Nämät teokset, samoin kuin Les Natchez-niminen intiaanikertomuskin ovat syntyneet Ch:n Amerikan matkan vaikutuksesta. Hedelmänä hänen matkoistansa Espanjassa ja Itämailla on "Les aventures du dernier Abencerage" (Viimeisen Aabenserraagin vaiheet), joka kertomistavassaan on yksinkertaisin ja useiden mielestä myöskin vaikuttavin hänen kirjoituksistaan. Muista Ch:n teoksista mainittakoon "Les Martyrs", "Itineraire de Paris à Jerusalem" sekä "Memoires d'outre-tombe" jossa hän kertoo elämänsä vaiheita, Nämät muistelmat julkaistiin tekijän tahdon mukaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin lyyrillisiä runoja ja Moise-nimisen draaman on Ch. kirjoittanut, vaan ne eivät ole edellisten vertaisia. -- Chateaubriand kuoli 1848 ja haudattiin suurella juhlallisuudella Saint-Malon edustalla olevaan merenkallioon.

Viimeisen Aabenserraagin vaiheet.

Kun Granadan viimeisen kuninkaan, Boabdilin, täytyi jättää esi-isiensä valtakunta, niin hän viivähti hetkisen Padul vuoren kukkulalla. Tältä korkealta paikalta näkyi meri, jonka poikki onneton hallitsija oli purjehtiva Afrikkaan. Täältä näkyi myöskin Granada, Vega ja Xenil, jonka rannalla Ferdinandin ja Isabellan teltat kohosivat. Katsellessaan tätä kaunista maata ja sypressejä, jotka vielä siellä täällä osottivat moslemilaisten hautoja, hyrähti Boabdil itkuun. Hänen äitinsä, Aiksa sulttaanitar, joka häntä seurasi maanpakoon niiden ylimyksien kanssa, jotka ennen olivat olleet Boabdilin hoviseurana, sanoi hänelle: "Itke nyt vaimon tavoin sitä valtakuntaa, jota et miehen tavoin kyennyt puolustamaan!" He astuivat alas vuorelta, ja Granada katosi iäksi heidän silmistänsä.

Espanjan Maurilaiset, jotka joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin heidän kuninkaansakin, hajosivat erilleen Afrikkaan. Tsegrien ja Gomelien kansakunnat sijoittuivat Fetsin kuningaskuntaan, josta he alkuperäisesti olivat kotoisin. Vanegalaiset ja Alaabilaiset pysähtyivät rannikolle asumaan Oraanista alkaen Algieriin asti, ja vihdoin Aabenserraagit valitsivat kotipaikakseen Tuniksen ympäristöt.. He perustivat vastapäätä Karttaagon raunioita siirtolan, joka vielä tänä päivänä eroaa muista Afrikan maurilais-siirtokunnista suopeitten lakiensa ja asukkaittensa sievien tapojen puolesta.

Nämät perheet säilyttivät uudessa isänmaassaan vanhan isänmaan muiston. "Granadan paratiisi" eli aina heidän mielessänsä. Äidit mainitsivat sen nimeä vielä rintaa imeville lapsilleen. Tsegrien ja Aabenserraagien romansseilla he tuudittivat ne uneen. Joka viides päivä he rukoilivat moskeessa kasvot Granadaan päin kääntyneinä. He anoivat, että Allah antaisi valituillensa takaisin tuon riemujen maan. Turhaan Lotofaagien maa tarjosi maanpakolaisille hedelmiään, vesiään, vihannuuttaan ja säteilevää aurinkoaan. Kaukana "punaisista torneista" ei löytynyt suloisia hedelmiä, ei kirkkaita lähteitä, ei vihantaa nurmea, ei aurinkoa, jota kelpaisi katsella. Jos jollekulle noista karkoitetuista osotti Bagradan lakeuksia, niin hän pudisti päätään ja huudahti huoaten: "Granada!"

Varsinkin Aabenserraagit säilyttivät hellässä ja uskollisessa muistossa isänmaansa. Katkerimmalla kaipauksella he olivat jättäneet kunniansa näytelmätanteren ja ne rannat, joilla niin usein oli kaikunut heidän tunnettu sotahuutonsa: "kunnia ja rakkaus!" Kun eivät enää voineet keihästä heilutella erämaissa eikä peittää päätänsä kypärillä keskellä työmiessiirtolaa, niin he olivat antautuneet lääkkeiden tutkimiseen, joka on Arapialaisten kesken yhtä arvossa pidetty ammatti kuin asetoimetkin. Niin koitti tämä soturiheimo, joka ennen oli iskenyt haavoja, nyt keksiä keinoja niiden parantamiseksi. Siten se tässä kohden on tallettanut jotakin taidostansa, joka on sille ollut omituinen jo entis-ajoista asti; sillä ritarit itse sitoivat usein vihollistensa haavat, jotka he olivat lyöneet heihin.

Se perhe, joka ennen oli omistanut palatseja, eleli nyt pienessä majassa erillään muitten maanpakolaisten asunnoista, jotka sijaitsivat Mamalifa vuoren juurella. Mainittu maja oli rakennettu meren rannalle aivan Karttaagon raunioiden keskelle, sille paikalle, jossa pyhä Ludvig kuoli vuoteella, jolle oli tuhkaa kylvetty ja jossa vielä nykyäänkin näet muhamettilaisen erakkolan. Jalopeuran nahasta tehtyjä kilpiä oli ripustettu majan seinille ja niihin oli kuvattu siniselle pohjalle kaksi metsäläistä, jotka nuijalla ruhtoivat kaupunkia. Tämän merkkikuvan ympärillä oli luettavina sanat: "Tämä on vähäpätöistä!" Siinä oli Aabenserraagien aseet ja merkkikuva. Valkoisilla ja sinisillä lipuilla koristettuja peitsiä, kauriinkarvoista kudottuja viittoja, joihin oli päähine yhdistettynä, leikatusta atlaskankaasta tehtyjä ratsulevättejä oli sijoitettu kilpien viereen, jossa ne komeilivat kalpojen ja väkipuukkojen keskellä. Siellä täällä oli vielä rippumassa sotahansikoita, kalliilla kivillä kaunistettuja päitsiä, väljiä hopeisia jalustimia, pitkiä miekkoja, joiden tuppia olivat ruhtinattarien kädet kirjailleet ja kultakannuksia, jotka Isoldit, Genieevrat ja Oriaanat olivat muinoin kiinnittäneet urhoollisten ritarien kantapäihin.

Muutamille pöydille näiden kunniakkaiden voittomerkkien alapuolelle oli asetettu rauhallisen elämän merkkejä. Siinä oli Atlasvuoren kukkuloilta ja Saharan erämaasta poimituita kasveja; olipa muutamat niistä tuotu Granadan tasangoltakin. Toiset niistä olivat omiansa lievittämään ruumiin vaivoja, toisten vaikutusvoima kuului ulottuvan sielunkin tuskiin. Aabenserraagit pitivät erittäin suuressa arvossa niitä ruohoja, jotka kykenivät viihdyttämään turhia kaihoja, poistamaan hulluja haaveita ja onnen toiveita, joita aina syntyy ihmisen mielessä, mutta jotka aina hänet pettävät. Kovaksi onneksi oli näillä lääkkeillä vastakkaiset vaikutukset, ja usein oli entisestä isänmaasta tuodun kukan lemu jonkinlaista myrkkyä näille kuuluisille maanpakolaisille.

Neljäkolmatta vuotta oli vierryt siitä, kun Granada valloitettiin. Tuon lyhyen ajan kuluessa oli neljätoista Aabenserraagia kuollut vieraan ilman-alan kuumuuteen, kulkulaiselämän vaaroihin ja etupäässä suruun, joka hiljalleen riuduttaa ihmisen voimat. Ainoa, mikä vielä elvytti tämän mainion heimokunnan toivoa, oli sen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen. Aaben-Haamet oli sen Aabenserraagin nimi, jota Isegriläiset syyttivät siitä, että hän muka oli vietellyt Alfaima sulttaanittaren. Kauneus, urheus, kohtelijaisuus ja esi-isien jalomielisyys oli hänessä yhdistettynä viehättävään ylevyyteen ja hieman surulliseen kasvojen ilmeesen, jonka uljaasti kärsitty onnettomuus vaikuttaa. Hän oli ainoastaan kahdenkolmatta vuotias silloin, kun hän kadotti isänsä. Silloin hän päätti tehdä toivioretken isiensä maahan tyydyttääksensä sydämmensä tarvetta ja toteuttaaksensa aikomustaan, jonka hän tarkasti salasi äidiltänsä.

Tuniksen satamassa hän nousi laivaan; myötätuuli vei hänet Cartagenaan, hän astui purresta ja rupesi kävelemään Granadaa kohden. Hän sanoi olevansa arapialainen lääkäri, joka tuli etsimään kasveja Sierra Nevadan kallioisilta vuorilta. Hiljainen muuli kuljetteli häntä vitkaan siinä maassa, jossa Aabenserraagit muinoin kiitivät tulisten ratsujen selässä. Opas käveli edellä taluttaen kahta tiukusilla ja eri värisillä villatöyhdöillä koristettua muulia. Aaben-Haamet matkusti laajojen kanervakankaiden ja Murcian kuningaskunnan palmumetsien poikki. Palmupuiden iästä päättäen hän arveli niitä varmaankin esi-isiensä istuttamiksi, ja kaiho tunki hänen sydämeensä. Tuolla kohosi torni, jossa vartijasotamies oli valvonut siihen aikaan, kun Maurit ja kristityt kävivät sotaa; täällä näkyi rauniot, joiden rakennustapa ilmaisi maurilaista alkuperää. Siinä lisää aihetta Aabenserraagin murheesen! Hän astui muulinsa selästä alas ja lähti, sanoen menevänsä kasvien etsintään, hetkeksi kätköön noiden raunioiden keskelle, antaaksensa kyyneltensä esteettömästi tulvia. Sen jälkeen hän unelmiinsa vaipuneena pitkitti jälleen matkaansa tiukusten helistessä ja oppaan hyräillessä yksitoikkoista lauluansa. Tämä keskeytti pitkät romanssinsa vaan silloin, kun tahtoi hoputtaa muulejansa, nimittäen niitä kauniiksi ja pulskiksi tai sättien niitä laiskoiksi ja uppiniskaisiksi.

Lammaslaumat, joita paimen johteli ikään kuin armeijaa sinne tänne pitkin kellastuneita ja viljelemättömiä tasankoja, ja muutamat yksinäiset matkustajat eivät tehneet matkaa paljoakaan vaihtelevammaksi, vaan saivat sen päin vastoin näyttämään vielä jylhenmältä ja autiommalta. Kaikilla matkustavilla oli miekka vyöllä, he olivat viittaan kiedotut ja suuri alaspäin käännetty hattu peitti puoleksi heidän kasvonsa. Ohi mennessään he tervehtivät Aaben-Haametia, joka ei heidän ylpeästä tervehdyksestään erottanut muuta, kuin sanat Jumala, herra ja ritari. Kun illalla saavuttiin ravintolaan, asettui Aabenserraagi muukalaisten keskelle, jotka eivät milloinkaan rasittaneet häntä utelijailla kysymyksillään. Hänelle ei puhuttu mitään; häneltä ei tiedusteltu mitään, hänen turbaaninsa, hänen viittansa ja aseensa eivät herättäneet mitään huomiota. Vaikka Allahin tahto oli ollut, että Espanjan Maurilaiset kadottaisivat kauniin isänmaansa, niin Aaben-Haamet ei voinut olla kunnioittamatta sen arvokkaita valloittajia.

Vielä kiihkeämmäksi kävi hänen mielenliikutuksensa, kun hän oli päässyt matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle, kahdelle korkealle kunnaalle, jotka toisistansa erottaa syvä laakso. Huoneet jotka ovat tiloitetut mäkien rinteelle laakson notkelmaan, antavat kaupungille puoleksi aukaistun kranaatti-omenan näön ja muodon, josta sen nimikin on syntynyt. Kaksi jokea Xenil ja Douro, joista toinen vierittelee kultarakeita, toinen hopeahiekkaa, huuhtovat mäkien juuria, yhtyvät toisiinsa ja kiertelevät sitte ihanan tasangon keskellä, jota nimitetään Vegaksi. Granadasta näkee yli koko tämän tasangon, joka on peitetty viiniköynnöksillä, viikuna-, silkkiäis- ja pomeranssipuilla; sen ylt'ympäri on ihmeellisen näköisiä ja värisiä vuoria. Lumoavan kaunis taivas, raikas ja suloinen ilma herättävät mieleen salaisen kaihon, jonka ailuita saa tuntea matkustajakin, jonka ainoana toimena vaan on kuljeskeleminen. Tuntuu siltä kuin tässä maassa hellät tunteet olisivat aivan tukahduttaneet sotaisen mielen, jollei kunniakkaan urotyön tarvitsisi aina seurata rakkautta, ennen kuin se on todellinen.

Kun Aaben-Haamet kaukaa erotti Granadan syrjimmäisten rakennusten harjat, niin hänen sydämensä alkoi sykkiä niin valtavasti, että hänen täytyi pysähdyttää muulinsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa, loi katseensa tuohon pyhään kaupunkiin ja seisoi äänetönnä ja liikkumatonna. Opaskin seisahtui, ja kun espanjalainen helposti ymmärtää kaikki jalot tunteet, niin hän näytti liikutetulta ja oivalsi, että Maurilainen katseli nyt entistä isänmaatansa. Vihdoin Aabenserraagi katkaisi äänettömyyden.

"Opas", hän huudahti, "ole onnellinen! Elä salaa minulta totuutta, sillä tyynyys oli vetten pinnalla sinun syntymähetkelläsi, ja uusikuu syntyi samana päivänä. Mitä torneja ovat nuot, jotka välkkyvät kuin tähdet yli vehreän metsän?"

"Se on Alhambra", vastasi opas.

"Entä tuo toinen linna tuolla toisella kunnaalla?" kysyi Aaben-Haamet.

"Se on Generalifa", virkkoi Espanjalainen. "Siinä linnassa on puutarha, jossa kasvaa suurimmaksi osaksi myrttejä. Sanotaan, että Aabenserraagi tavattiin siellä Alfaima sulttaanittaren kanssa. Tuolla edempänä näette Albaizynin ja lännempänä, meitä lähinnä, punaiset tornit."

Oppaan joka sana haavoitti Aaben-Hametin sydäntä. Kuinka surkeata on, kun tarvitsee turvautua muukalaisiin saadaksensa tietoa esi-isiensä muistomerkeistä, kun täytyy ventovieraalla kerrottaa oman sukunsa ja ystäviensä kohtaloita! Opas herätti Aaben-Haametin hänen surullisista mietteistään huudahtaen: "Eteenpäin, herra Maurilainen, eteenpäin! Sehän on tapahtunut Jumalan tahdosta! Rohkaiskaa mielenne! Onhan Frans ensimmäinenkin parastaikaa vankina Madridissa. Sehän on tapahtunut Jumalan tahdosta!" Hän paljasti päänsä, ristitsi silmänsä ja löi sitten muulia selkään. Myöskin Aabenserraagi pakotti juhtansa liikkeelle ja huudahti: "Niin oli kirjoitettu!" [Lause, joka tavan takaa pääsee moslemilaisten huulilta, ja jonka he sovittavat useaan elämän tapaukseen.] Ja he kulkivat vuoren rinnettä alas Granadaa kohden.

He ajoivat suuren saarnin ohitse, joka oli tullut kuuluisaksi Musan ja Calatravan suurmestarin välisestä taistelusta, joka tapahtui Granadan viimeisen kuninkaan aikana. Alameidan kävelypaikkaan poikettuansa he tulivat kaupunkiin Elviiran portista. He ratsastivat Ramblaa ylöspäin ja pääsivät pian eräälle paikalle, jota joka puolelta ympäröivät maurilaiset rakennukset. Tänne oli rakennettu vierasmaja Afrikan maureja varten, joita silkinkauppa houkutteli Vegasta suurin joukoin tulemaan Granadaan. Samaan vierasmajaan saattoi opas Aaben-Haametin.

Aabenserraagi oli liiaksi mielenliikutustensa vallassa voidakseen nauttia hiukkaakaan lepoa uudessa majapaikassaan; hän oli huolissaan ajatellessaan entistä isänmaatansa. Kun hän ei voinut hillitä niitä tunteita, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä, niin hän lähti yösydännä kuljeskelemaan pitkin Granadan katuja. Hän etsi silmillänsä, vieläpä käsinkin koitti tunnustella jotakin niistä muistomerkeistä, joita vanhukset usein olivat hänelle kuvailleet. Kentiesi tuo korkea rakennus, jonka seinät hän vaan epäselvästi erotti keskeltä yön pimeyttä, oli muinoin Aabenserraagien asuntona; kenties juuri tällä yksinäisellä paikalla vietettiin niitä juhlia, jotka Granadan kunnian kohottivat aina pilvihin asti. Tuolla oli hän näkevinänsä joukon ritareja, jotka olivat upeissa kullalla koristetuissa vaatteissa, tuolla oli tulossa kaleerilaivoja täynnänsä aseita ja kukkia, pursia, joiden kokassa oli tulta suitsevan lohikäärmeen kuva ja jotka sisustassaan kätkivät mainioita sotureja: kaikki vaan nerokkaita ja huvittavia ritarillisuuden haaveita.

Mutta voi! nyt ei kuulunut, niin kuin ennen anafiinin säveliä, ei torventoitotuksia eikä lemmen lauluja, syvä hiljaisuus vallitsi Aaben-Hametin ympärillä. Tähän äänettömään kaupunkiin oli muuttanut toiset asukkaat, ja voittajat lepäsivät voitettujen vuoteella. "Nuot ylpeät Espanjalaiset makaavat siis nukuksissa", huudahti nuori Maurilainen suuttuneena, "samoissa huoneissa, joista he ovat karkottaneet esi-isäni. Ja minä Aabenserraagi saan valvoa tuntematonna, unhotettuna ja hylättynä isieni palatsin portilla!"

Aaben-Haamet mietiskeli silloin ihmisen kohtalon ja onnen vaihettelevaisuutta, hän ajatteli, kuinka valtakunnat joutuvat perikatoon, kuinka viholliset äkkiarvaamatta olivat hyökänneet Granadaan, juuri kun sen asukkaat olivat ilon vallassa, ja kuinka sen kukkaköynnökset äkkiä vaihtuivat kahleiksi. Hän oli näkevinänsä, miten hänen kansalaisensa juhlapuvussa jättivät kotolietensä, ikäänkuin vieraat, jotka vaatteet ja koristukset epäjärjestyksessä yht'äkkiä syöksevät juhlasalista, jossa tuli on päässyt valloilleen.

Kaikki nämät kuvat, kaikki nämät mietteet tunkivat yht'aikaa Aaben-Haametin sydämeen. Surumielin ja kaihon valtaamana hän ajatteli ennen kaikkia sen aikeen toimeenpanemista, joka hänet oli tuonut Granadaan. Kohta jo yllätti hänet päivän tulo. Aabenserraagi oli eksynyt; hän huomasi olevansa eräässä etäisessä Granadan etukaupungissa kaukana majapaikastaan. Kaikki oli nukuksissa, ei pieninkään hälinä häirinnyt sitä hiljaisuutta, joka vallitsi kaduilla; huonetten ovet ja akkunat olivat suljetut; ainoastaan kukon laulu köyhän asunnossa ilmotti, että työ ja vaiva taas palasivat.

Kauvan Aabenserraagi harhaili sinnetänne, vaan ei löytänyt oikeata tolaa. Vihdoin hän kuuli erään oven aukenevan. Hän näki, että huoneesta astui ulos nuori nainen, jonka puku oli melkein samallainen kuin niiden goottilaisten kuningattaren kuvien, joita tapaa vanhojen luostarien muistomerkeissä. Mustat gagaateilla koristetut liivit ympäröitsivät hänen sorjaa vartaloansa; lyhyt kaita hame, jossa ei ollut laskoksia, jätti sievän säären ja viehättävän jalan osaksi peittämättä; viitta, joka myöskin oli musta, oli kiedottu hänen päähänsä; vasemmalla kädellä hän piti kiinni tuosta leuan alle ristiin vedetystä viitasta, niin kuin nunnat kaulavaatteestaan. Sen kautta olivat hänen kasvonsa niin peitossa, ettei niistä voinut nähdä muuta, kuin hänen suuret silmänsä ja ruusunpunaiset huulensa. Häntä saattoi duenna; nuori poika kantoi hänen edellään rukouskirjaa; kaksi mustiin puettua palvelijaa seurasi muutaman askelen päässä kaunista tuntematonta.. Hän meni huomenmessuun, johon läheisen luostarin kellot kutsuivat.

Aaben-Haamet luuli näkevänsä Israfilenkelin tai nuorimman paratiisin huureista. Espanjatarkin kummastui nähdessään Aabenserraagin, jonka jaloa muotoa vielä kaunisti turbaani, komeat vaatteet ja sota-aseet. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan hän viittasi suloisella liikkeellä ja tuttavan tapaisesti, joka on sen maan naisille omituista, muukalaista lähemmäksi. "Herra Maurilainen", hän sanoi Aabenserraagille, "näkyy, että olette äskettäin saapunut Granadaan. Olette kaiketi eksyksissä?"

"Kukkien kuningatar", Aaben-Haamet vastasi, "ihmissilmiä hurmaava olento, oi sinä kristitty orjatar, joka olet kauniimpi, kuin Georgian neitoset! Sinä olet arvannut oikein, minä olen outo tässä kaupungissa, olen eksynyt näiden palatsien keskelle enkä osaa takaisin Maurilaisten majapaikkaan. Liikuttakoon Muhammed sinun sydämesi ja palkitkoon sinun ystävällisyytesi!"

"Maurilaiset ovat tunnetut kohtelijaisuudestaan", virkkoi Espanjatar suloisesti hymyillen, "mutta en ole kukkien kuningatar enkä orjatar enkä tahdo sitäkään, että uskotte minut Muhammedille. Seuratkaa minua, herra, minä tulen teitä opastamaan Maurilaisten majapaikalle."

Kepein askelin Espanjatar kävi Aabenserraagin edellä, saattoi hänet aina majapaikan portille asti, osotti kädellään sen Aabenserraagille ja katosi palatsin taakse näkyvistä.

Mutta, mistä riippuu ihmis-elämän levollisuus. Enää ei ollut yksistään isänmaa Aaben-Haametin mielessä. Granada ei enää tuntunut hänestä autiolta, kolkolta, jylhältä ja yksinäiseltä; se oli hänen sydämelleen armaampi, kuin koskaan ennen. Uusi tenhovoima kaunisti sen raunioita, Aaben-Haamet ei muistellut paljaastaan esi-isiänsä, hänen ajatuksillaan oli toinenkin ihanne. Hän löysi sen hautausmaan, jossa lepää Aabenserraagein tomu, mutta, aina kun hän rukoili, kun hän lankesi polvilleen vuodattaen lapsellisen rakkauden kyyneliä, niin hän ajatteli, että nuori Espanjatar oli joskus kulkenut näiden hautojen keskellä, eikä hänen mielestään enää hänen esi-isänsä olleetkaan niin onnettomia.

Turhaan hän koetti päätoimenansa pitää sitä, että kävi katselemassa esi-isiensä entisiä muistoja, turhaan hän käyskenteli Douron ja Xenilin rinteillä poimimassa kasveja päivän koitteesssa. Kukka, jota hän nyt etsi, on kaunis kristitty neito. Kuinka monesti oli hän turhaan hakenut ihattarensa palatsia! Kunka monesti oli hän koittanut joutua takaisin niille teille, jossa hän hetkisen sai katsella jumalallista opastansa! Kuinka monesti hän oli kuulevinansa sen kellon äänen, sen kukon laulun, joka kerran sattui hänen korvaansa Espanjattaren asunnon lähellä. Samallaiset äänet pettivät usein Aabenserraagin; hän kulki niitä kohden, vaan tenhopalatsi ei ilmestynyt hänen silmiensä eteen. Useinpa Granadan naisten yhdenkaltainen puku herätti hänessä hetkeksi toivon; kaukaa katsoen kaikki kristityt naiset olivat hänen sydämensä haltijattaren näköisiä, vaan läheltä katsoen ei yksikään ollut kauneudessa ja sulossa hänen vertaisensa. Aaben-Haamet oli vihdoin käynyt kaikki kirkot lävitse tavatakseen tuota muukalaista naista, olipa hän tunkeutunut Ferdinandin ja Isabellan haudallekin, mutta se olikin suurin niistä uhrauksista, mitkä hän siihen asti oli rakkautensa hyväksi tehnyt.

Eräänä päivänä hän etsi kasveja Douron laaksosta. Etelänpuolisen mäen kukkaisella rinteellä sijaitsi Alhambran muurit ja Generalifan puutarhat; pohjanpuolista kunnasta kaunisti Albaizyn, ihanat hedelmäpuistot ja useat luolat, joissa asui melkoinen joukko ihmisiä. Laakson läntisessä päässä näkyi Granadan kirkontornit, jotka ryhmittäin kohosivat viheriäisten tammien ja sypressien keskeltä. Vastaisella puolella idässäpäin tapasi silmä kallioiden harjalla luostareja, erakkoloita, muutamia jäännöksiä entisestä Illibeeriasta ja loitompana Sierra Nevadan kukkulat. Laakson keskellä vieritteli vesiään Douro tarjoten pitkin matkaansa nähtäväksi äskettäin rakennettuja myllyjä, kohisevia koskia, poikkinaisia holvikaaria, jotka aikoinaan olivat kuuluneet roomalaiseen vesijohtoon ja maurilaisen sillan jäännöksiä.