Part 9

Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt'ympäri virui tummia haamuja kuin raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.

-- Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. -- Minun osani ei näyttäne paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani, onnettomat?

Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.

-- Rai-Sun!

-- Minä, sanoi hän kuiskaten.

Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, -- sinä et ole menetellyt viisaasti.

-- Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli katkeruutta.

Hän hymyili väkinäisesti.

-- Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. -- Huomenna olemme noiden veljiä -- ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.

-- Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?

-- Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.

Hänen sisunsa kuohui.

Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.

-- Rai-Sun, sanoin, -- eikö ole mitään keinoa?

-- Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. -- Jos olisit harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi punainen valokieleke.

-- Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. -- Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä nousee.

Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.

-- Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi kahden, ruumiin keralla.

-- Mitä näillä? sanoin väristen.

-- Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa. Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja viittasi maahan.

-- Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva, mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen --

Minä ymmärsin.

-- Ja jolleivät?

Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.

-- Ja kuitenkin -- Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.

-- Ja hän kuoli tänne?

-- Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin ulkopuolelta. Hän _oli_ tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.

Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.

-- Katso! sanoi hän. -- Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo mies antaisi tappaa itsensä -- kuoleman pelosta.

Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma henkäys painui meidänkin siimekseemme.

-- Rai-Sun, sanoin väristen, -- me tulemme näkemään heidän loppunsa.

-- Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta _jos_ tuo nurkka laskuun saakka elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti. Ah! katso!

-- Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö --

-- Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden -- Rai-Sun oli iskeytynyt käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.

-- Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo. Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta lihasta.

Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin uutta hyökkäystä toivoen.

-- Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.

-- Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet, murisi Rai-Sun. -- Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä käheäksi, -- vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.

-- Koirat!

-- Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan. Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.

Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.

-- Lao-Koo! sanoi hän. -- Meidän henkemme voivat säilyä vain silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä -- kuolema ja kirous mitä sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!

En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan, ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi päistikkaa kurkkuuni.

Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin viimeisen iskuni.

Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.

-- Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.

-- Rai-Sun! huusin.

Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja _tunsin_, että käteni alla jotakin särkyi.

Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni tunki suloinen välinpitämättömyys.

* * * * *

-- Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.

-- Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.

-- Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.

Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan sinikelmeen.

-- Lao-Koo! kuului korviini huuto. -- Paitsi meitä on täällä vain tuo yksi ainoa.

Kirottu mölyapina!

-- Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun --

-- Niin, niin.

-- Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.

-- Niin, niin.

-- Lao-Koo!

Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon korvettavan ravistaa sisälmykseni --

-- Mene helvettiin, mies! Helv --

Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki aitauksen puoliväliin.

Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.

-- Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. -- Puriko se?

-- Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?

Rai-Sun nyökkäsi.

-- Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja -- sitten se alkaa.

Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli kaivoksien "rabies", johon tehosi ainoastaan polttotanko.

-- Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni. Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo --

Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.

-- Joudu! sanoi hän. -- Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo --

-- Puhu!

-- Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun kallosi on vahva.

-- Tee se. Mutta minä kestän taudin.

-- Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.

Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.

Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin muurin kupeelle.

-- Viisi hetkeä, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.

-- Viisi hetkeä, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole kuuma.

-- Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani --

-- Lao-Koo!

-- Lao-Koo!

-- Lao-Koo -- kaksi -- kuusitoista -- seitsemän kuusi kolme.

-- Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.

Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.

-- Seitsemän -- kuusi -- kolme, soi korvissani.

-- Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!

Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua ääntä kohti.

-- Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.

-- Minä? -- minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.

-- _Kaksi -- kuusitoista_, kertasi pasuuna.

-- Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.

Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.

-- Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. -- Jos Tai-Jeo on antanut armon minulle --

Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.

-- Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana pääkuoreeni.

Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen --

* * * * *

-- Hän on saanut pureman, sanoi ääni.

-- Herättäkää hänet.

-- Sitokaa ensin.

-- Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. -- Ei. Häntä ei saa vielä tappaa!

Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli, Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten tanssijain ketju.

Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä, ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.

-- Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.

Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- sinä et tahtonut. Lupasin sinulle rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja, jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea käsi!

Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää. Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä jaloillani.

-- Oa-Jao!

-- Se voisi osua rintaan.

-- Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.

Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.

Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.

-- Oa-Jao! _Oa-Jao!_ sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset hävisivät näköpiiristäni.

Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili nenäni tasalla, oli kahle lauennut.

-- Oa-Jaa-o --! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani pehmeä taakka sylissäni.

Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.

Ja minä purin --

Hän makasi siinä, hengetönnä, veretönnä. Puna väritti vasemman rinnan juurta. Kantajain välitse vielä kerran vilahti kauniin Hao-Kean kasvot. Ja sitten Oa-Jao, kipinöivä polttotanko, toinen, kolmas -- koko kehä --

Käskevännäköinen mies viittasi äänetönnä, ja kymmenen kättä kohotti ruumiini maasta. Se oli kankea; kylmä, kuin minulle vieras möhkäle.

-- Oa-Jao! sanoi ääni neljännen seinän läväistyämme. -- Sen tulee kestää kolme hetkeä, vähintään. Se oli kauniin Hao-Kean toivomus.

-- Mutta _jos_ hän kuolee ennen? -- Se oli Oa-Jaon ääni

-- Ei kuole. Muutoin jatkaa Oa-Jao hänen kamppailuaan.

-- Mutta vuoto voi --

-- Ei voi, katkaisi ääni Oa-Jaon huolestuneen huomautuksen. -- Nat-Pao oli raajatonna kolme neljänneshetkeä. Ja täydessä tajussa. Huolellinen huuhtelu --

-- Minä koetan. Suuri Kaikkeus auttakoon häntä kestämään.

Minä ymmärsin rukouksen ja värisin. Ruumiissani liikkui vain kieli. Ja sekin teki tällä hetkellä tenän.

NELJÄSTOISTA LUKU

See-Sea on pelastanut minut

Ruumiini vierähti eräänlaiseen laatikkoon. Seuralaiseni jäivät sen seinien ulkopuolelle. Pieni sysäys alta päin, töytäys puutuvaan kapaloruumiiseeni -- ja sitten revähti ylläni katto, josta tuhannen tulisuihkua tulvahti vastaani.

Kuolema ja kirous! Se oli yksi ainoa, huikaiseva, kirvelevä, hirvittävä rovio. Se paistoi silmäluomienikin lävitse hehkuvana punametallilevynä --

Suuri armias Kaikkeus! Se oli murhaava hirviö, ahnas puolipäivän aurinko.

Kolme hetkeä! nauroin sisimmässäni. -- Kolme hetkeä -- tätä! Minä tukehdun!

Se tuli jostakin. Valahti kasvoilleni vilpoisena vetenä, huuhteli rintaani, vatsaani --. Höyrynä se sumensi auringon terän. -- Ah, miksei se jaloilleni! -- miksei se käsilleni! -- Suuri armias Kaikkeus, jalkani! -- jalkani -- jalkani -- --

-- Tai-Mason! -- See-Sea! -- Rai-Sun! -- ja sinä, Tai-Joon! -- tämähän on nyt sitä, mitä aavistin. -- Nauroinko! -- Nauroin. -- Miksen? Olihan tämä naurua. Kun ruumiini sätkätti, kieleni löpisi, huuleni --

Aa-aah! Tuo suloinen huijaus! -- Jaloillani! -- jaloillani!... Oliko minulla jalkoja --? Oliko minulla --?

Hlmp! -- Kaikkeus! -- Nielin suihkusta tukehtuakseni. Se valui virtana yli ruumiini, kirveli käsissäni, jaloissani --

Höyrykö oli niellyt auringon --?

Suuri armias Kaikkeus! Missä oli _aurinko?_ Mitä tämä pimeys? -- tämä liike? -- Kuolemako --?

Silloinhan en kestänyt kolmea hetkeä, en kahtakaan --

-- En _puolta hetkeä!_ räkätti kieleni. Ja sydämeni nauroi yllätykselle: siinä lähelläni murjotti Oa-Jaon naama -- --

-- Hän on hengissä, oi suuri Tai-Simon, sanoi se.

-- Mutta poltetuin jaloin.

-- Suuri Tai Simon --

-- Entä kädet! -- kädet? Suuri Kaikkeus, se maksaisi kaksikymmentä tonnia!

Viliseviä kasvoja. Haparoivia käsiä ylt'ympäri ruumistani. Ja Tai-Simonin kyömynenä joka taholta puikkien.

-- Voitele, Oa-Jao! Voitele, Oa-Jao! Kautta suuren Kaikkeuden, se maksaa kaksikymmentä tonnia --

Jotakin solahti huulieni väliin, jotakin herpautui ruumiini ympärillä; ja sitten kipu jaloissani, kirvelevä tuska sormieni välissä. Ah! -- saatana! --

Tuon viimeisen sinkosin Tai-Simonin nenälle. Hänen kätensä oli ravistanut vasenta jalkaani. Eikö se katkennut polvitaipeesta --!

-- Orja Lao-Koo! -- Lao-Koo! Kaksikymmentä tonnia --

Hän hieroi käsiään, kiilutti silmiään ja kaasi itse voidetta jaloilleni. Se helpotti kummasti, tyynnytti, uuvutti. Ja minä siunasin Tai-Simonin hirvittävää nenää ja hänen makoista suutaan, joka ehtimiseen läpätti:

-- Oa-Jao, -- kaksikymmentä tonnia. Oa-Jao, -- lihakset ovat ehyet. Oa-Jao, -- kymmenen nousua ja orja on aarre! -- Sen-Pat! vie orja Tai-Simonin palatsiin. Tämä on suuren, ylen viisaan Tai-Morris-Jeon määräys.

Ja minä olin näkevinäni hänen huulillansa hunajaa tuon vahvennetun laatusanan kohdalla. --

* * * * *

Auringon paahteessa olin muistellut Tai-Joonia kateudella, Rai-Sunia jonkinlaisen säälittelyn tunteella. Nyt oli edellinen mielestäni profeetta ja jälkimäinen marttyyri, joka nyrkiniskulla oli pelastanut minut omasta kovasta kohtalostaan.

Rai-Sun parka. Kukaties jo joku uusi uhri oli työntänyt sormensa hänen silmäkuoppiinsa. Ja minä elin.

Miksi? Kaksi kertaa olin katsonut suurta, hehkuvaa maailmanvaltiasta silmästä silmään -- ja nyt lepäsin vilpoisen luolan mukavalla verkolla ja verrytin jalkojani, joiden kärventyneen ihon jumalainen palsami oli pehmittänyt.

Miksi? Saadakseniko katsoa ihanan See-Sean kasteisia silmiä ja tunteakseni hänen läsnäolonsa hetkien yksinäisyydessä? Lukeakseniko hänen sormiensa hellävaraisesta hivelystä jatkoa ihmeelliseen satuun.

Suuri Kaikkeus! Siksikö?

Minä häpesin Tai-Joonin haamun edessä. Häpesin Rai-Sunin silmäkuoppien tuijotuksessa. Eikö tuo kärventynyt luomakin hänen korvanlehdellään kalvennut pelkästä pettymyksestä! Ja Tai Mason! -- Ree-Kiang! --

-- "Meillä ei ole metallia." -- "Kansa katsoo sinuun." -- "Lunarian helvetti huutaa isän kirousta, äitien vaikerrusta, lasten itkua --"

Nat-jee! Sinunko siinä väräjävä äänesi, tutiseva kätesi, -- valoton silmäsi! -- Nat-Jee! Kuolema ja kirous! Minä -- minä --

Suuri armias Kaikkeus! Minä tulen, tulen -- tulen! --

Ja Nat-Jee hymyili. Ruumiini värisi hiessä. Se oli helpotuksen hikeä. --

See-Sean käsi hyväili kosteata ihoani. Minä suljin silmäni, kiipesin tajuntani. Hän, tuo ihana olento, oli aikojen takana, taistelun takana, suurten tekojen takana. Tahi -- suurten pettymysten --

-- Lao-Koo. Minä pidin sanani. Sinä olet täällä.

Minä värisin.

-- Lao-Loo. He tahtovat lähettää sinut täältä kaivoksiin. Mutta he eivät saa --

Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.

-- Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.

Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti käsivarttani.

-- Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.

-- Mutta minä tahdon nähdä ne.

-- Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo --

Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.

-- Lao-Koo! sanoi hän. -- Sinä, joka et ole Lao-Koo-- Hänen selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.

-- Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. -- Lao-Koo _oli nähnyt kaivokset_.

Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.

-- Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.

Hän viivähti.

-- Sinä, sanoi hän. -- He voisivat polttaa minun kainalooni saman. Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi, he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo --

Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa huulien sisäpuolella. -- Mea-Jeo -- Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi: Minun Herrani!

-- Eikö ollut sen nimen solvaamista?

Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.

Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.

-- Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.

-- Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. -- Orja on kohta voimissaan.

-- Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut valveilla, kaunis See-Sea?

-- Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.

-- Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi Tai-Mara.

-- Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri Tai-Mara.

-- Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta Tai-Mara katkaisi terävästi:

-- Ja kuka silloin oli niin voimakas?

Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen jännitys.

-- Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni --

-- Kaunis See-Sea --

Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus: sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin, miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä, ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.

-- Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, -- voima on aina lopulta voittanut aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden seurauksilta.

Hän luhisti hartiansa kuin ivaten. Ja See-Sea poistui vartalo uhkeana kuin jumalattaren.

-- Miten kauniisti helmivyö valelee hänen vyötäröään, Tai Mara! -- Ah! kautta Avaruuden suurimman nautinnon, tuo nainen saattaa minut perikatoon --

-- Totisesti, Tai-Simon. Olisipa hän minun, tietäisin kyllä, miten miehen kunnia on säilytettävä. Ja kautta toimeni lahjomattoman tarkkuuden, Tai-Simon, on hyvä sinulle, että poliisivalvoja on Tai-Mara eikä kukaan muu. Tai-Juang-Ho oli suuren Morris-Jeon suosikki, ja mitä on hän nyt --

-- Kun suuri Tai-Mara paljasti hänen petturuutensa. -- Ah, Tai-Mara, sinä olet Morris-Jeon vankin tukipylväs, ja sinun terävä silmäsi näkee minun uskollisen sydämeni pohjaan. Tai-Mara, hän on vain nainen, minun lihani tyynnyttäjä, silmäini ruoka lepohetken lohduttomuudessa --

-- Tai-Simon!

Se oli ylemmän anteeksiantava äännähdys. Ja Tai-Simonin kädet hykersivät kiitollisuudesta.

Tai-Mara astui luokseni, kosketteli ruumistani tuntijan kädellä ja kopeloi pureman arpea vatsallani.

-- Hao-Kea parka, köhisi hän. Sanotaan, että hän kuoli melkein heti.

-- Kolme neljännestä pureman jälkeen. Viisi kylkiluuta poikki ja raivosylki juuri sydämen kohdalla. Orja teki työnsä tarmokkaasti.

-- Ja omaksi onnekseen. Jos Hao-Kea eläisi, ei orja enää lepäisi tuossa.

-- Mutta suuri Morris-Jeo ymmärsi --

-- Suuri Morris-Jeo on itse viisaus, ainakin kun Tai-Simonin järki on hänen järkensä jatkona: orjan kuolema ei olisi korvannut kaunista Hao-Keaa, mutta parikymmentä tonnia --

-- Korvaa sen yllinkyllin. Morris-Jeo tunsi jo kylläkseen Hao-Kean viehätyksen, sanotaan.

-- Ylen hyvin! Kauniskin aine sitkistyy. -- Orja!

Tahtomattanikin avasin silmäni.

Tai-Mara kurkisti niihin ja teki väkinäisen eleen.

-- Orja! Katso minuun!

-- Suuri Tai-Mara --, änkytin. Tunsin lentäjävalvojan maineen.

-- Silmiini, orja!

Minä katsoin häneen ja onnistuin saamaan katseeseeni sellaisen pelon, että se hiveli hänen turhamaisuuttaan.

-- Tai-Simon, sanoi hän. -- Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.

-- Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.

-- Sen petturin.

Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.

-- Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut --

-- Hän on nero.

-- Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill. Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla. Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei --

Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen vaanijavaistonsa.