Part 8

Mikä helvetillinen tuska! Juuri kun olin tuosta tukehduttavasta painajaisesta hetkeksi suoriutunut, karkasi se kimppuuni äskeistä rajummin. Sen puistattavissa kourissa koko ruumiini tutisi, ja henkeni karkaili kuin uudestisyntymisen tuskissa. Aika-ajoin See-Sea hävisi kuin usvaan ja silloin kuulin kaukaisen, katkonaisen sanan, ja välillä tajusin palasen keskusteluakin.

-- Tai-Leon viipyy.

-- Ja kuitenkin hän on tämän kierroskauden voimakkain häätäjä.

-- Orja on sittenkin orja.

-- Kaunis Hao-Kea, orja on aina orja.

Minä kauhistuin. See-Sean ohitse oli eteeni välähtänyt aitioseinä ja sen takana seiso vain ja kulkevain ihmisten kihisevä paljous. Epätoivoisesti ponnistaen kykenin näkemään päätykaaren ja jättiläismäisen Tai-Wang-Jeon. Siitä pitelin kiinni, kunnes hämystä erottui kelluva maapallo, aitio-aukkojen sadat muut Tai-Jeot ja lopulta tämä viimeinen, lepoverkollaan loikova Tai-Morris-Jeo. Jostakin kaukaa häämöitti terävä nenä ja kappale leveätä otsaa, ja taempana seisoi kaksi vakavan näköistä olentoa, väsynyt ilme laihoilla kasvoillaan.

Huomasin voivani laajentaa näköpiiriäni. Mutta samassa terävä nenä liikahti, ja minä ummistin silmäni helpotuksen horroksiin.

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo, piipitti ääni, -- tämä mies on mitä alhaisin, sieluttomin orja tahi -- tahi --

-- Tahi? kysyi Morris-Jeon ääni.

-- Tahi sitten -- sitten --

-- Tai-Leon, miksi änkytät? Olethan pannut liikkeelle koko taitosi. Vai epäiletkö kykyäsi?

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo, minä olen taistellut oman henkeni uhalla, olen pannut liikkeelle senkin varavoiman, jota tähän asti en ole tarvinnut.

-- Tai-Leon, tämä mies, sanoit, on alhaisin sieluttomin orja tahi --

-- Tahi -- tahi sitten -- Tai-Jeo.

-- _Tai-Jeo?_

Siinä äänessä särähti sävy, joka kiskaisi minunkin silmäni auki. Näin Morris-Jeon ryntäävän Tai-Leonin eteen, ja tämä vapisi kiireestä kantapäähän.

Ja silloin Morris-Jeo äkkiä nauroi.

-- Verratonta! sanoi hän. -- Suurenmoista! Bei-Woo! Tule tänne! Katsoppa tuota... Sinä olet saavuttanut erinomaisen ennätyksen. Olet vanginnut itse Tai-Jeon. Suuri Kaikkeus, sinä olet tehnyt sen, mitä yksikään vaanija ei sinua ennen ole tohtinut uneksiakaan. Miksi sinut tästä urotyöstä nimittäisinkään! Se on pulmallinen kysymys.

Ja hohottaen naurua, jonka pohjalla kumahteli pöyristävä julmuus, hän jatkoi minuun tuijottaen:

-- Nouse, Lao-Koo! Mistäpä minä olisin tiennyt, että uljaan ryhtisi alla piili vertaiseni suuruus. Ylös, Tai-Jeo, sinun paikkasi ei ole halvan lattian tasalla. Haa, mitä näenkään! Eikös helmeilekin nöyryytyksen hiki ohimoillasi! Tai-Leon, kuinka tämän selität?

Hänen naurunsa oli poissa, ja tutisevaan Tai-Leoniin murjotti pari kysyvää silmää.

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo --

-- Niin, oi sinä suuri häätäjä. Nostaako hengen pakotus tuollaiset helmet halvan pink-feinkin otsalle?

-- Se on -- se on -- pelko, oi suuri Tai-Jeo, vastasi ääni vapisten.

-- Hi siis sinua voimakkaampi vastustuskyky? Morris-Jeo nauroi omalle sukkeluudelleen, mutta minä olin huomaavinani Tai-Leonin silmissä epävarman välähdyksen. Bei-Woo heittäytyi suulleen korokkeen laidalle ja ulvahti kuin nälkäinen naarassusi:

-- Oi suuri Tai-Morris-Jeo, salli halvan palvelijasi riistää tuolta sieluttomalta orjalta hänen aineensa. Hän on pink-fei, mutta hän oli polttamani Tai-Joonin palvelija.

Tuon äänen kuullessani tunsin hikeni kuivuvan. Morris-Jeo silmäili häntä kuin muuta ajatellen, katsahti minuun ja pyörähti konelaitteen puoleen.

-- Mitä sanoikaan Neuvosto, virkkoi hän. -- Vaanija Rai-Sunin todistus: Tai-Joon oli suuri mies. Hän poisti orjan merkin samoinkuin vaalensi hänen värinsäkin. Ja merkki oli: 2-16-763. Bei-Woo!

-- Oi suuri Tai-Jeo --

-- Sinä tarkastit Tai-Joonin pesän?

-- Tarkastin, oi suuri Tai-Jeo.

-- Ja mitä näit?

-- Näin kolmen koneen läikät. Ne kaikki eivät olleet kontaktikoneita, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeon silmissä välähti.

-- Orja Lao-Koo, sanoi hän, -- astu eteeni! Toisen kerran polveni nousivat kapinaan. Tuntui kuin olisin koskettanut polttotankoa, kun jalkani tapasi korokkeen reunan. Mutta seisoessani siinä suuren Tai-Morris-Jeon tasalla ja tuntiessani katsovani häntä äskeistä korkeammalta, vastasin itsekin ääntäni vavahtaen:

-- Oi suuri Morris-Jeo, minä seison edessäsi. Hän vilkaisi minuun, vilkaisi naiseen ja nähtyään tämän peittämättömän ihailun ilmeen hän virkahti:

-- Tai-Hudson!

-- Suuri Tai-Jeo, mörähti toinen loitommalla törröttävistä irvikuvista.

-- Tai-Hudson! Ennen ensi nousua saa orja Lao-Koo merkkinsä: 2-16-763. Sinä tarkistat sen oikeaperäisyyden. -- Ja ennenkuin irvikuva kerkisi vastata, jatkoi hän naisensa leuanalustaa hyväillen: Hao-Kea, minä olen luvannut. Ensi nousussa ilmestyy orja Lao-Koo kammioosi.

Hän hymyili loukkaantuneelle ilmeelleni ja heittäytyi lepoverkkoonsa. Nuorukaisten ja neitosten kehä alkoi sulavan liikehtimisensä, jostakin pillahti soimaan tyynnyttävä sävel, ja kauniin Hao-Kean katse tuikahti läpi palaavan sinihohteen.

Tai-Hudsonin selkänikamiin tuijottaen kuljin puolihorroksissa läpi kymmenien valovivahdusten, kunnes heräsin siihen, että joku väkivallalla koukisti vasenta käsivarttani.

Kuolema ja kirous! Tunsin kirvelevän tuskan kainaloni alla.

Minä olin orja Lao-Koo -- laillistettu numerolla 2-16-763.

KAHDESTOISTA LUKU

Minulle tarjotaan naisen lihaa

Unettavan hämärässä huoneessa Tai-Hudson osoitti minulle lepoverkon ja laski käteeni ravintoletkun.

-- Syö, sanoi hän yksikantaan. -- Tänä päivänä on aineesi kulutus suuri.

Kahdesti minua ei tarvinnut käskeä, sillä ensiksikin olin jo oppinut tietämään, että kuuliaisuus harvasanaisuuden rinnalla oli Tshung-Kingin suurimpia hyveitä, ja toiseksi olin nälkäinen kuin antiikin susi.

Mutta hetkisen kuluttua tulin lähemmin ajatelleeksi Tai-Hudsonin sanoja.

-- Miksi tulee ainekulutukseni olemaan suuri, oi suuri Tai-Hudson? kysyin päästäen tuokioksi letkun.

-- Miksikö! Etkö ole milloinkaan tuntenut kulutuksen hekumaa, orja? nauroi hän.

Hänen rauhallisen irvistyksensä vuoksi olin jo oppinut häntä kunnioittamaan.

-- En, oi suuri Tai-Hudson, vastasin.

Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän, ravisti päätään ja irvisti hyvänsuovasti. Ja hän antoi minun jälleen syventyä letkun imemiseen, ennenkuin uudestaan avasi ohuthuulisen irvisuunsa.

-- Kolme annosta, sanoi hän vääntäen ravinnonpäästäjää. -- Sinun ruumiisi tulee tosiaankin sen tarvitsemaan. Kautta Avaruuden, orja, kaunis Hao-Kea tyytyy sinuun! Ja kuitenkin, jos tunnen hänet oikein, imee hän värin suonistasi ja saattaa nivusesi kaipaamaan lepoverkkoa.

Kautta kaiken syntisen, hän lienee puhunut paljonkin. Mutta minä tunsin ruumiini nauttivan lepoverkon pehmeästä joustavuudesta ja näin See-Sean ihanan olennon liihoittelevan ympärilläni --

Herätessäni tajusin läheisyydessäni oudon äänen.

-- Orja Lao-Koo! sanoi kolmen polttajan roteva etumies. -- Kauniin Hao-Kean kammiossa odottaa sinua smaragdin himmeä hohde.

Ponnahdin jaloilleni. Lihasteni syyhy pani minun miettimään, miltä tuntuisi lyödä nuo kolme ylimielistä polttajaa maahan. Mutta entäpä sitten? Mihin kääntyisin tässä tuntemattomassa sokkelossa? Kuinka pitkälle päästäisivät minut nuo itsestään aukenevat seinät?

Hillitsin haluni ja seurasin heitä.

Jo neljännen seinän takana avautui eteeni pieni huone, katto korkealla ja katon kuvussa hehkuva aurinkokello, jonka keskellä veristävä sydän kärjellään osoitti vuorokauden ensimmäistä hetkeä. Seinille oli kuvattu notkeavartaloisia naisia ja nuorukaisia, jotka silmät palavina sulautuivat lemmenleikkiin ja heidän asentojensa olisi pitänyt kyetä herättämään köyhinkin mielikuvitus.

-- Kaunis Hao-Kea, sanoi vartijani ääni, -- orja Lao-Koo on astunut kammioosi.

Vastaani liihoitteli tyynnyttävän viheriästä hämärästä parvi ihastuttavia naisolentoja. Heidän tanssivia liikkeitään säesti lirisevä soitanto. Ja kun heistä ensimmäisen sametinpehmoinen käsivarsi kahlitsi oikean käteni ja toisen siloinen poski siveli vasenta olkaani, näin kolmannen hymyilevien kasvojen työntyvän silmieni tasalle ja tunsin huulillani herkullisen, aisteja hivelevän maun.

Huumaantuneena ja tahdottomana painuin tämän viehättävän virran uomaan. Naisruumiitten viettelevässä kosketuksessa tunsin kaiken järjellisen vähitellen vaimenevan, ja sijalle tuli jotakin uutta, mikä souteli suonissa ja ajoi kuuman veren aivoihini. Kuin pitkäisenä hymninä kuului hymyileviltä huulilta:

"Suuri Kaikkeus suokoon sinun verellesi voimaa, antakoon aueta suontesi runsahan sadon, syösköhön tulena silmäisi hellimmän hehkun, ajakoon armotta aineesi lihaa ja verta hekuman helteessä hengestä henkehen toiseen."

-- Miksi pakenet? pääsi huuliltani. -- Miksi pakenet minua, nainen?

Ilkamoiva nauru lirisi kymmenillä huulilla, ja tavoittamani vartalo liukui kädestäni kuin aineeton varjo. Tiesin, että edessäni oli kaksi tietä ja että tämä niistä oli väärä, mutta tahdoin seurata sitä kappaleen matkaa. Noista keijukaisista ottaisin yhden ja rusentaisin hänet hurjaan syleilyyni, maksoi mitä maksoi.

-- Nainen! sanoin karaten heistä viehättävimmän kimppuun. Tapasin hänet vyötäisistä, sieppasin höyhenenä syliini ja kumartuen läähättävän poven yli painoin huuleni hänen huulilleen.

Samalla hetkellä heitä oli kymmenen sylissäni. Heidän ilkamoiva temmellyksensä harhautti jokaisen otteeni, ja kymmenen nauravaa suuta sekoitti harkituimmankin liikkeeni.

-- Miksi pakenet? huusin kiihtyneenä.

He olivat livahtaneet käsistäni, ja viimeistä heistä tavoitellessani äkkäsin rynnänneeni rauhallisena seisovaa, herttaisesti hymyilevää olentoa kohti.

Se oli Hao-Kea.

Hänen solakkaa vartaloaan koristi rintojen alta lanteille helisevä spektrinkirjava merihelmivyö, hänen ruumiinsa tuoksui eriskummaista, kiihoittavaa hajua, ja hänen kätensä ojentuivat minua kohti eleellä, joka puhui julkean selvää kieltä.

Myönnän sen: heittäydyin hänen syliinsä minussa äsken heränneen kiihkon vallassa. Puristin hänen notkean vartalonsa itseäni vasten niin rajusti, että hänen keuhkojensa ilma puhisi kuumana suihkuna kasvoihini. Ja hänen silmiensä syvyyteen tuijottaen imin hänen huuliltaan senkin viimeisen ilman, joka hänen rinnassansa vielä sykkäili.

-- Aa-ah! sanoi hän raukeana taipuen houkuttelevan lepoverkon jousteelle. -- Lao-Koo, sinä olet se, jota ruumiini riutuakseen on odottanut.

Hän ummisti silmänsä huulien autuaallisesti hymyillessä. Ja silloin minä heräsin.

-- Hao-Kea! sanoin ympärilleni pälyen. -- Mihin nuo naiset ovat kadonneet?

-- Naiset? Ah, he ovat menneet; he ovat tehneet tehtävänsä.

-- Tehtävänsä! Ah, niin -- minut vietelläkseen? Hän hymyili ja supisti meheviä huuliaan.

-- Lao-Koo, minun huuliltani maistunee hyytelö yhtä hyvältä. Lao-Koo, laskuun on enää vain neljä lyhyttä hetkeä.

Käden viedessä vadilta suulle herkullista hyytelöä hänen raukea katseensa pälyi aurinkokellon osoittajaan. Huoneen himmeä valo oli vaipunut herttaiseen kuutamohämyyn, ja jossakin kaukana aloitti hivelevä sävel huumaavan crescendonsa. Värisevä käsi kosketti käsivarttani --

-- Hao-Kea! sanoin. -- Kautta Suuren Kaikkeuden, voiko kukaan kuulla meitä?

-- Lao-Koo, minun kammiossani ei meitä kuuntele ainoakaan korva.

-- Eikö Tai-Jeon?

-- Hänen henkensä läsnäolon olen oppinut tuntemaan. Ja sitäpaitsi -- hänellä on tuhatneljäsataa vaimoa.

-- Hao-Kea! Kuinka voin päästä täältä ulos?

-- Laskussa sinut noutaa Hudsonin vartiosto. Lao-Koo, ruumistani polttelee --

Kiskouduin irti hänen pyörryttävästä syleilystään. Tartuin molemmin käsin hänen ojennettuihin käsivarsiinsa ja pinnistin koko tahtoni katsoessani hänen säikähtyneihin silmiinsä.

-- Hao-Kea! sanoin. -- Voisin kenties rakastaa sinua, toisissa oloissa. Oman kammioni kajasteessa voisin tyydyttää veresi kaipuun. Mutta tässä, toisten tuomana, toisten noutamana -- en koskaan. Hao-Kea --

-- Orja! keskeytti hän leimahtavin katsein. -- Orja! Minä olen suuren Tai-Morris-Jeon kuudestoista puoliso. Ja hän on antanut sinut minulle!

Äänessä värähti uhka.

Silloin kuohahti minunkin sisässäni. Koko hetkellinen hehkuni oli kuin poispyyhkäisty, ja vain työläästi pidätin totuuden purkausta.

-- Hao-Kea! sanoin. -- Tai-Jeo on antanut minut sinulle, se on totta. Kuitenkaan en tiedä, millä oikeudella. Mutta minä en vastustele. Ota minut.

Vain hetkisen välkkyivät hänen silmänsä. Ja sitten hän ymmärsi.

-- Sinä et tahdo? läähätti hän suoristaen uhkean vartalonsa. -- Sinä et tahdo!

Kuinka viettelevä olikaan tuo kiukun jännittämä olento! Äkillisellä liikkeellä hän kietaisi kätensä kaulaani ja painoi tulisen suudelman huulilleni. Tunsin hänen povensa läähätyksen ja näin hänen silmiensä hurjan hehkun.

Ja silloin hän jähmettyi, räpytti silmiään kuin katseen hypnotisoima koira ja antoi otteensa herpaantua.

-- Sinä et ole orja! sanoi hän silmiini katsomatta. Pakeneva musiikki vihlaisi viimeisen intohimoisen teemansa. Kuuntelin sen kuolevaa kaikua.

-- Hao-Kea! sanoin nostaen vasemman käsivarteni. -- Tässä on orjan merkki. Mutta vaikka se on leimannut ruumiini toisen omaisuudeksi, on se jättänyt sieluni koskemattomaksi. Kaunis Hao-Kea, sieluni ei tahdo.

Kuin raipan sivalluksen tyrmistämänä hän hoippui verkolleen, ja hapuileva käsi löysi koneen nappulan. Oikeanpuolinen seinä aukesi, huoneeseen astui puoli tusinaa rotevia polttajia, ja kohta tunsin olevani heidän käsiensä kahlehtimana.

-- Hän on uhmannut suuren Tai-Jeon tahtoa, kuulin Hao-Kean puhisevan.

Silloin minua sydännytti etumiehen häikäilemätön kouristus. Tartuin häntä kainaloihin ja pyyhkäisin kolme ärhentelijää maahan.

-- Hao-Kea! sanoin pudistaen miestä kuin nukkea. -- Sinä olet riistänyt minulta toivon tulevaisuudessa nähdä sinut kammiossani. Mutta kuitenkin, jos niin tahdot, voi tämä kuuliainen ystäväni heti täyttää sijani rinnallasi.

Minun täytyi keskeyttää puheeni. Muuan miehistä oli peräytyessään kohottanut polttotankonsa, ja näin jo kipinän sen kärjellä. Voimakkaalla heitolla sinkosin elävän nuijani hänen syliinsä ja jäin malttini palatessa odottamaan mielettömän leikinlaskuni seurauksia.

-- Lunarian sokeus! kuulin seinämältä kirahduksen. Ja seuraavalla hetkellä singahti välähtelevä lanka olkapäilleni sitaisten silmänräpäyksessä ruumiini jäykkiin kapaloihin.

-- Muistele Hao-Keaa, kun lihasi kiehuu nousevan auringon paahteessa, sähisi ihana nainen polttajain tarttuessa minuun kuin rakennushirteen.

Olin välttänyt Tshung-Kingin irstan, mutta edessäni häämöitti suuren Tai-Morris-Jeon viha.

Mitähän Mason olisi tästä sanonut!

KOLMASTOISTA LUKU

Minua purraan -- ja minä puren

Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.

Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni. Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.

Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.

Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi vastaani.

Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle. Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä liukuen liitoksiinsa.

Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun lihan käry.

Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni osunut supattava äännähdys.

Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.

Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään kaikkea.

Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku _oli_ hiipinyt editseni ja kadonnut muurin varjoon.

Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle: matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.

Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi. Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta, mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen vieressä oli toinen --

Se oli ollut ihmisen silmä.

Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut, ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.

Missä olin?

Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen miehenmittaa, ja sen aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.

Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin. Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.

Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten. Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut, sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti pimeässä useampia varjoja editseni.

Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli toinen kysymys.

Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin, ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. -- Oliko minut siis jo tuomittu?

Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa. Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat sormensa.

Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja kenties siellä sittenkin oli pelastus!

Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä. Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin -- olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan, tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla, takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.

-- Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.

Menetin tajuntani. --

-- Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.

Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.

Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.

-- Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, -- kun työnvalvoja tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon --

-- Oi suuri Tai-Jeo --

-- Puhu!

-- Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta -- meren kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin aikonut anoa --

-- Puhu, Tai-Simon!

-- Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo --

-- No?

-- Hänellä on paljon voimaa --

-- Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.

-- Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri henki.

-- Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.

-- Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.

-- Tai-Simon!

-- Oi suuri Tai-Jeo --

-- Minä olen hänet tuominnut.

-- Ja tuomiosi täyttyy -- kolmen kierroksen perästä, oi --

-- Tällä nousulla, Tai-Simon.

-- Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla; se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.

Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.

Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä äänettömyys.

-- Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein katsein, -- minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen kirous ihmiskunnalle. Mene!

Tai-Simon suoristautui.

-- Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on aina minun ja minun sukuni laki.

Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen suupieliinsä.

Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. -- Mea-Kawa, sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi -- Hao-Kea ole vanha?

-- Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.

-- Ja ruma?

-- Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri Tai-Jeo.

-- Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman, Mea-Kawa.

Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui hellästi hänen puoleensa.

-- Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, -- hänen tulensa polttaa, sinun juovuttaa.

Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen, ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.

-- Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. -- Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!

Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion ruumisläjään?

-- Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.

Ponnahdin jaloilleni.

* * * * *