Part 7

-- Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole. Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis. Kuka olet?

-- Ja kuka olet sinä? kuiskasin.

-- Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut. Mutta puhu ääneti!

-- Minä olen Lao-Koo, orja -- Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla polulla.

-- Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että --

Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni lähimpään aiheeseen.

-- See-Sea! sanoin. -- Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko he suurimmat syntiset?

-- Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän närkästyksen väre äänessään, -- tämä helvetti on naisten; miesten helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo -- ei, sano minulle jokin toinen nimi; tuo on orjan! -- en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän; mutta rakastitko sinä häntä?

Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja muistin Rai-Sunin.

-- See-Sea, sanoin. -- En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.

Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.

-- See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.

-- See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. -- Sano se vielä kerran, niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi kuiskaisivat: See-Sea!

-- Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni salvaten. -- Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen unelmaansa.

Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.

Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.

Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.

Pelkkä asentoko saattoi noin turmella jumalaisen vartalon! Olisin kenties huutanut inhosta, mutta väsymys voitti. Ja pakahtumaisillaan olevan pääni retkahtaessa jälleen riipuksiin kuulin jonkun tulevan huoneeseen.

-- Kaunis See-Sea, nukutko? kuiskasi ääni. Sitten kuulin epäselvää höpinää, joka pian vaimeni kokonaan.

Luulin miehen poistuneen ja kohotin vaivoin päätäni. Olin erehtynyt. Hän seisoi siinä, katse liekehtivänä ja levottomat kädet toinen toistaan pidätellen.

-- Kaunis See-Sea, höpisi hän vielä kerran, ja sitten näin hänen kätensä tavoittavan naisen käsivartta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Ruumis vavahti, pää nytkähti ja rinnan alle valahti verevämpi väri. Mies astui askeleen syrjään ja uudisti sanansa vankeihin pälyen.

Pääni väsähti jälleen. Lienen ollut hetken tiedotonna. Mutta kun siitä heräsin, kuulin See-Sean väsyneen äänen sanovan:

-- Sano suurelle Tai-Simonille, että See-Sea on kärsinyt hirveästi ja halajaa hänen kammionsa lepoon. Sano, että suuren Tai-Simonin sana on minun tahtoni ja että hänen toivomuksensa on minun onneni.

-- Minä sanon sen suurelle Tai-Simonille, oi kaunis See-Sea, vastasi mies.

Hänen mentyään kohotin katseeni. See-Sean silmissä helmeili kosteus, ja hänen huulensa puhuivat suoraan sieluuni. Kuin unen horroksissa tajusin liikettä ympärilläni. Sivuseinältä poistettiin orpotytön ruumis, vasempaan päätyyn tuotiin jokin uusi tulokas, ja kohta kun vartija oli sanonut: "numero kahdeksanneljättä -- asento yksi", kuulin äskeisen hunajanmakean äänen:

-- Kaunis See-Sea, suuri Tai-Simon odottaa sinua palatsissaan.

Kuulin kahleen loksahduksen, tunsin See-Sean kulkevan ohitseni. Mutta kun äärimmäisin voimanponnistuksin onnistuin nostamaan pääni, näin vain vilahdukselta hänen ruhtinaallisen vartalonsa, jonka lapojen alle armoton vyö oli syövyttänyt punertavan juomun.

Vielä iankaikkisuus. -- Joku tempoi rajusti käsivarttani. Ja kuin unessa tajusin jonkun toitottavan:

-- Numero seitsemänneljättä, orja Lao-Koo. Suuret Valvojat sallivat sinun astua eteensä.

KYMMENES LUKU

Suurten Valvojain edessä

Kulkiessamme aukeni edellämme lukematon joukko seiniä. Vaivaloisesti astelin vartijaini välissä läpi moninaisten huoneiden enkä kyennyt panemaan merkille muuta kuin niiden epämääräiset valon vaihtelut.

-- Pelkää, orja! tärähti äkkiä etumieheni ääni, ja sillä hetkellä huomasin olevani laajassa suojassa, jonka seininä oli kirjava sarja mitä eriskummaisimpia valotauluja.

-- Pelkää, orja! jymähti kuin kymmenestä suusta, ja silloin vasta ymmärsin, mitä minun olisi tullut pelätä. Edessäni loikoili hyllyvillä lepoverkoilla kuusi ylhäisen näköistä miestä, joista keskimäinen käsitteli herkeämättä kontaktikonetta. Äärimmäisenä oikealla piteli tavattoman pullea mies vyötäisiltä kiemailevaa naista, joka hieroskeli hänen sydänalaansa. Kaikkien muiden katseet tuijottivat minuun kuin naskalit.

-- Orja Lao-Koo, aloitti jostakin ääni, ja samalla vartijan nyrkki luhisti hartiani.

Seuraavalla hetkellä olisin lyönyt hänet maahan, mutta kohtasin taempaa Rai-Sunin silmäyksen. Siinä pilkahti tuskaisa kauhistus. Ja minä laskin käteni riipuksiin.

-- Orja Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, jatkoi lukeva ääni, -- sinä olet neljä kierrosta sitten yrittänyt ottaa hengiltä sisaresi La-Lin, vaikka tiesit, että suuri Tai-Morris-Jeo oli katseellaan hänet korottanut.

Seurasi hetken vaitiolo. Ilmassa vallitsi odotuksen jännitys.

-- Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, opetti vartijani antaen tukevan iskun niskaani.

-- Orja Lao-Koo, pitkitti ääni, -- neljä kierrosta sitten sinä jätit majasi ja antauduit Avaruuteen syöstyn Tai-Joonin, esivallan vihollisen, palvelukseen, vaikka tiesit, että sinua kaipasi suuren Tai-Morris-Jeon käsi.

Epäröin hetkisen.

-- Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, lausuin ikäänkuin alistuen.

-- Orja Lao-Koo, Tai-Joonin mukana sinä otit osaa kapinahankkeeseen, vartioit hänen pesäänsä ja kuuntelit hänen opetuksiaan. Tai-Joonin käskystä sinä olet pidättänyt luonasi suuren Tai-Jeon käskyläisen, kuudennen osaston vaanijan, Rai-Sunin, ja vihdoin yrittänyt häntä haavoittamalla välttää suuren Tai-Morris-Jeon kaikkialle kantavaa kättä.

-- Suuri Neuvosto, orja Lao-Koo on syyllinen, uudistin tunnustukseni.

-- Orja Lao-Koo, Suuri Neuvosto on päättänyt ennen ensi laskua muuttaa aineesi höyryksi ja lähettää henkesi herrasi Tai-Joonin luokse. Tämä on Suuren Neuvoston --

Outo väristys oli pannut minut kohottamaan päätäni, ja samassa äkkäsin lukijan vaienneen. Ensin juuttui minuun hänen ällistynyt katseensa, sitten kyömynenäisen terävä tuijotus, ja vihoviimeiseksi nosti sydänalaansa pitkin hierottavakin uneliaat kasvonsa. Mutta ensiksi pääsi ääneen vasemmalla loikoileva laiha kummitus.

-- Tai-Hudson! sanoi hän. Miksi katsoo orja noin?

-- Tai-Maon, voinko minä sen tietää! inisi lukija neuvotonna. Kyömynenäinen kohosi istualleen.

-- Tai-Hudson, sanoi hän, -- tämä orja ei ole orja!

-- Ei, hän ei olekaan orja! säesti pari muuta.

-- Mikä hän sitten on?

-- Eikö hän ole Pao-Laon sikiö?

-- Tai-Hudson, voimmehan sen todeta.

Näin vilahdukselta Rai-Sunin kasvot; ne olivat valjut.

-- Ho-Hon! sanoi Tai-Hudson. -- Suuri Neuvosto haluaa nähdä orjan merkin.

Vartijat tarttuivat käsivarsiini ja taluttivat minut pari askelta eteenpäin. Toinen heistä kohotti vasenta käsivarttani.

-- Suuri Neuvosto, änkkäsi hän, tällä orjalla ei ole merkkiä.

-- Ei merkkiä!?

Ja silloin juuri keskeytti ällistyksen Rai-Sunin ihmeteltävän tyyni ääni.

-- Oi Suuri Neuvosto, sanoi hän, Tai-Joon oli hyvin viisas. Hän poisti Lao-Koon merkin ihmeellisillä keinoillaan, samoin kuin hän vaalensi hänen punaisen värinsäkin. Vielä kolme kierrosta sitten näin leiman hänen kainalonsa alla. Siinä oli: 2--16--763.

-- Hänen värinsä on vaalea, sanoi pyylevä mies. Tai-Hudson tarttui kontaktikoneen neulaan.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- Pao-Laon poika -- toinen piiri kuudestoista neliö, kierroksella seitsemänsataakuusikymmentäkolme. Se on todettu.

Hierova nainen oli kurottautunut lähemmä, ja hänen huudahduksensa näytti osuneen jokaisen korvaan.

-- Se on totta, sanoi pyylevä mies mitellen ruumistani. -- Kautta Avaruuden, hän olisi erinomainen hieroja! Noilla lihaksilla --

-- Noilla lihaksilla, liitti kyömynenäinen Tai-Simon silmiään siristäen, -- voisi tuottaa kymmeniä tonneja valkoista metallia. Tai-Hudson, jatkoi hän, -- minä ehdotan, että ensin käyttäisimme hänen työvoimaansa. Kaivoksissa on ollut kuolleisuus suuri.

-- Työn valvoja on oikeassa, myönsi Tai-Hudson epäröiden.

Silloin kuulin jälleen Rai-Sunin äännähdyksen.

-- Orja Lao-Koo on loukannut suurta Tai-Morris-Jeoa, puhui hän valittavalla äänellä. -- Orja Lao-Koo on palvellut Tai-Joonia --

-- Rai-Sun! ärähti Tai-Hudson toisten liikehtiessä. -- Suuri Neuvosto ei ole käskenyt sinua puhumaan.

-- Olet oikeassa, oi suuri Tai-Hudson. Suuren Neuvoston edessä minun tulisi vaieta. Mutta suuren Tai-Jeon kuudennen osaston vaanijana olisin viettänyt turhaan nämä kaksi toimettomuuden kierrosta, ellen näkisi tuon viheliäisen orjan höyrysuhahdusta tai hänen ruumistaan auringon kärventämänä. Oi suuri Neuvosto --

-- Tai-Hudson! Minä en salli punaisen puhua! huusi pullea mies naisen hieroessa hänen korvallisiaan.

-- Enkä minä, säesti Tai-Simon. Katsokaa! Luulisi orja Lao-Koon tahtovan tukkia hänen suunsa.

Vavahdin. Nyt vasta huomasin, että yhä tuijotin Rai-Suniin. Hänen äänensä, hänen kasvojensa ilme, hänen kostoa uhkuvat sanansa muistuttivat minulle, että hänen vanha äitinsä vielä virui kaivoksissa. Olisiko hän langennut kiusaukseen, vai oliko tämä teeskentelyä? Suuri armias Kaikkeus, miksei hän suonut minulle katsettakaan!

-- Kautta Avaruuden, Tai-Hudson, nauroi pullea mies vartijain kiskoessa valittelevaa Rai-Sunia taemma, -- antakaamme orjan ja vaanijan tässä edessämme selvittää välinsä. Se virkistäisi sielua. Meillä on tänään raskas tehtävä: Tai-Simon vaatii kaksikymmentä orjaa Lunariaan ja suuren Tai-Jeon naiselassa on neljä tyhjää verkkoa.

-- Vaiti! Vaiti! leikkasi äkkiä ilmaa eriskummainen ääni.

Pullea mies keskeytti naurunsa ja loikkasi seisoalleen. Silmänräpäyksessä toiset viisi olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja naikkonen makasi suullaan miesten jalkojen juuressa.

Kävi omituinen, värisyttävä aavistus läpi huoneen. Näin vartijain riiputtavan käsiään ja tuijottavan maahan, ja Rai-Sunin luomakorva paistoi hänen hartiainsa tasalla.

-- Vaiti! kertasi ääni. -- Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias Tai-Morris-Jeo on astunut Neuvoston eteen.

Seurasi masentava hiljaisuus.

-- Hudson! tärähti ääni kuin yhtaikaa joka suunnalta. -- Tämäkö on orja Lao-Koo?

-- Oi henkiemme ja ruumiittemme herra, tämä on orja Lao-Koo, inisi Tai-Hudson.

-- Ja mitä on Neuvosto päättänyt?

-- Oi suuri Tai-Jeo, Neuvosto on sinun toivomuksesi mukaan tuominnut hänet ensi nousussa kedolle jätettäväksi.

-- Yksimielisesti?

Tai-Simon on ehdottanut kaivoksia ja Tai-Wang-Hang on havainnut hänen lihaksensa erinomaisiksi hierontaan.

-- Oi suuri armias Tai-Morris-Jeo, värähti Rai-Sunin ääni.

-- Vaiti! Vaiti! jyrähti jostakin, ja kaikki liikahtivat levottomasti.

-- Kuka tahtoi puhua käskemättä? tärähti kuin ukkonen.

Rai-Sun heittäytyi suulleen maahan.

-- Anna kärventää minut kolmen nousun helteessä, oi suuri Tai-Morris-Jeo, uikutti hän. -- Anna polttaa viheliäinen ruumiini jäsen jäseneltä, oi henkeni ja ruumiini herra! Mutta salli orja Lao-Koon, joka on noussut sinua vastaan, kuolla ennen minua!

Minua inhotti tuo maassa kiemurteleva olento. Vartijani eivät sitä ehtineet estää. Kahdella askeleella olin Rai-Sunin kohdalla, tartuin häntä kainaloihin ja kohotin hänet korkealle pääni yläpuolelle. Kaksi vartijaa oli takaapäin hyökännyt niskaani, mutta minä sinkosin heidät toisella kädelläni toveriensa syliin. Inhon tunteesta oli kehittynyt äkillinen toimintahalu, ja siihen liittyi nyt poikamainen uhma.

-- Tai-Morris-Jeo! sanoin äänellä, josta kunnioitus lienee ollut kaukana. -- Suuri Tai-Wang-Hang ehdotti hetki sitten, että selvittäisin välini tämän viheliäisen olennon kanssa. Anna hänen nyt kuulla tahtosi ja anna hänen suunsa sanoa minulle sana, niin minä säästän auringon näkemästä hänen tutisevia koipiaan.

Rai-Sunin silmien välähdyskö vai oman puheeniko aikaansaama hämmennys oli syynä, mutta minä vaikenin ja odotin jännittyneenä.

-- Vaiti! Vaiti! kuului myöhästynyt varoitus. Tai-Hudson oli hautautunut kontaktikoneen taakse, Tai-Simon töllisteli viekas ilme avoimen suun ympärillä, ja pullea Tai-Wang-Hang näytti olevan valmis purskahtamaan nauruun.

-- Tämä orja ei ole Lao-Koo eikä tämä Lao-Koo ole orja, tärähti ääni. -- Tai-Hudson, suuri neuvosto ei ole mitään päättänyt. Tämä mies tuodaan viipymättä palatsiin kolmenkymmenen polttajan vartioimana.

-- Tapahtukoon sinun toivomuksesi mukaisesti, oi suuri Tai-Jeo, änkytti Tai-Hudson koneen suojasta, ja eriskummainen ääni toitotti:

-- Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias Tai-Morris-Jeo on lähtenyt Neuvostosta.

YHDESTOISTA LUKU

Olen alhaisin orja -- tahi Tai-Jeo

Tuskin oli Tai-Hudson pistänyt päänsä kontaktikoneen hattuun, kun ympärilleni ilmestyi joukko miehiä. Kullakin heistä oli vyötäisillä olkapäihin kiinnitetty koneisto, josta puolireiteen killui ohut, valkometallinen polttotanko, ja heidän esimiehenään oli minulle tuttu leveänaamainen.

-- Bei-Woo, sanoi Tai-Hudson. -- Suuri Neuvosto luovuttaa orja Lao-Koon sinun vastuullesi. Suuri Tai-Morris-Jeo tahtoo viipymättä kuulustella häntä Palatsissa. Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

-- Suuren Tai-Morris-Jeon määräys on täyttyvä, oi suuri Neuvosto.

Bei-Woo luhisti olkapäänsä, suoristihe jälleen ja antoi miehillensä merkin. Me astuimme päätyseinää kohti, jonka muinaismaailman kirjavapukuisia, parrakkaita uroita esittävät lapselliset irvikuvat väistyivät tietämme kuin harhanäky. Pysähdyimme huoneeseen, joka pienuutensa nojalla erosi kaikista muista. Bei-Woo painoi muuatta nappulaa, ja minä katselin hänen päänsä yläpuolella olevaa jäykkäviivaista piirrosta, joka jollakin selittämättömällä tavalla muistutti muinaisuuden höyryveturia. Sen vieressä kohosi räikeässä keisarinvihreässä uiskenteleva sukkula, jonka kolme törröttävää tappia toi mieleen entisajan panssarihirviön. Vastakkaisella seinällä loikkasi tulipunainen otus, hihnasta vetäen pyörälaitetta, jonka päällä tusinallinen parrakkaita äijiä riuhtoili kuin kuoleman kielissä. Juuri kun olin tuntevinani otuksen vanhan uskollisen ruskomme kirkastetuksi jälkeläiseksi, äkkäsin katossa valkoisen nastan, joka rätisten piirteli eräänlaista pohjapiirrosta. Se kulki hetkisen pitkin suoraa viivaa, hyppäsi sivulle, takisteli siellä jonkun pyöriösikermän lomitse, piirsi jälleen pitkän viivan ja pysähtyi naksahtaen muita suuremman pyöriön keskelle.

Silloin vasta ymmärsin, että olimme olleet kulussa. Eipä ihme, jos kuvat yrittivätkin esitellä raakalaisten vaillinaisia kulkuneuvoja; tämä oli Tshung-Kingin raitiovaunu.

-- Kuka häiritsee suuren Tai-Morris-Jeon lepoa? Kuka uskaltaa astua Tai-Jeon Palatsin alueelle? kajahti ympärillämme, kun astuimme ahtaaseen pyöriöön.

-- Bei-Woo, Kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon käskystä, vastasi johtajamme.

Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:

TAI-WANG-JEO 73018--10000000...

Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä, ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.

-- Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.

Me täytimme käskyn.

Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi, ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.

-- Pelkää, orja! kajahti ääni.

Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan Bei-Woon kantapäihin.

Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista -- jollen ota lukuun päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo -- enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.

-- Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa, soi salaperäinen ääni.

Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni kauas menneisyyteen. Ylt'ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:

"Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa!"

_Kitansa_. Niin, _se_ tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin varmalta.

Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja värähti vienoon yltäkylläisyyteen.

Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään jalkainsa juureen.

Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden ainoan sanan:

MINUN.

Niinpä niin. Jo kaksikymmentä vuosituhatta oli tämä planeetta ollut Tai-Wang-Jeon.

-- Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme valkoista polttajaa, luki ääni lähettyvillämme, ja vasta sitten kun seinä takanamme oli erottanut meidät liiasta seurasta, huomasin juuri alttaritaulun alla viettävän korokkeen, jota ympäröi toiselta puolen kuusi ihanaa impeä ja toiselta yhtä monta reipasta nuorukaista. Sen keskeltä, hohtavan valkoisesta lepo verkosta, katsoi meihin pari omituisesti tuijottavaa silmää, ja hyllyvälihaksinen käsivarsi torjui kevyesti hurmaavan kaunista naista, joka huulillaan ojensi hänelle herkullisen näköistä hyytelöä.

-- Vaiti! Vaiti! Hymisi nuorukaisten ja neitosten kuoro; ja he aloittivat, verkkaisan, plastillisen tanssinsa.

Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli mielestäni mitättömän pikkuinen.

Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa kimmelsi punainen rengas.

-- Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. -- Ruumiisi ja henkesi herra sallii sinun astua eteensä.

Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.

Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.

-- Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. -- Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?

-- Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri Tai-Jeo, lepersi nainen.

-- Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.

-- Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeo hymyili.

-- Jo ennen Katastroofin päivää himoitsi raakalaisen naaras uroksen jäntereistä voimaa, sanoi hän. -- Jo ennen Merkuriuksen tuhoa kuohutti naisen verta voimakkaan miehen syleily. Ja eikö suonissasi polttele jumalainen hekuma, kun katselet tuota käsivartta, joka yhdellä ainoalla otteella voi puristaa elinvoiman aineestasi! Hao-Kea, jos Suuri Kaikkeus sen suo, saat nähdä tuon orjan kammiosi hohteessa.

Hän katseli hymyillen naisen onnekasta ilmettä. Hao-Kea oli nostanut minuun kauniit silmänsä, ja hänen häikäisevä povensa kumpuili. Mutta äkkiä hänen katseensa jähmettyi. Hän työntyi askeleen verran minua lähemmäksi ja kierähti sitten parahtaen Morris-Jeon jalkojen juureen.

-- Oi suuri Tai-Jeo, päästi hän valittavan nyyhkytyksen, -- sinä et voi lähettää häntä kammiooni. Hän ei ole orja!

Olin näkevinäni leveämmän naurahduksen Morris-Jeon suupielissä.

-- Tai-Leon! sanoi hän pyörtäen lepoverkon viereisen koneen puoleen.

Perimmäisen "aition" alta aukeni seinä, ja huoneeseen ilmestyi kolme uutta olentoa.

-- Tai-Leon! Katso tätä orjaa, sanoi Morris-Jeo. -- Sinun taidostasi riippuu kauniin Hao-Kean onni.

Molempien toisten jäädessä parin sylen päähän astui laiha pikkuinen olento kursailematta eteeni. Hän loi terävän katseensa erinomaisen julkeasti silmiini ja näytti sitten tarkastavan kalloni rakennetta.

-- Suuri Tai-Morris-Jeo, sanoi hän piipittäen, -- minä annan sinulle ensiluokkaisen hengen.

Hän laskeutui pitkäkseen korokkeen reunalle, ummisti silmänsä ja liikahteli tuokion. Morris-Jeo, yhä hymysuin, oli heittäytynyt lepoverkkoon, ja Hao-Kea loi maan tasalta katseensa minuun.

Lievä pyörtymyksen tunne hipaisi olemustani, ja samassa piipitti Tai-Leonin ääni hänen aineensa ulkopuolella:

-- Lepää! Lepää!

-- Lepää, orja! täydensi Morris-Jeo.

Lysähdin korokkeen viereen. Ankara väsymyksen tunne tahtoi painaa ruumiini pitkin pituuttaan, mutta minä koukistin käteni pääni tueksi ja jäin tahalliseen jännitysasentoon. Olin väkisinkin menettää tajuntani ja koetin sen vuoksi kaikin voimin kiinnittää ajatukseni siihen, minkä tiesin niitä hanakimmin sitovan: kuvittelin olevani ihanassa koivikossa, jonka lehviä järventakainen ilta-aurinko kultasi, ja rinnallani asteli katse omaani imeytyneenä suloinen See-Sea --