Part 6

Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.

Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan mielessään hautonut ja nyt aikoi --

-- Rai-Sun! sanoin kiukuissani. -- Tule tänne, tähän eteeni!

Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.

-- Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi -- tuohon! Ja purista!

-- Herra!

-- Purista!

-- Oi herra -- oi suuri henki --

-- Rai-Sun! Miksi vapiset? Siinähän ei ole virtaa; näetkö, se on kuin kuolleen käsi.

-- Oi suuri henki -- sinun kätesi tuossa --

-- Minä käsken, Rai-Sun! Taikka -- Avaruuden nimessä -- tällä kädelläni puristan hengen viheliäisestä kurkustasi -- tällä samalla kädelläni.

Vaikenin. Miesparka oli lysähtänyt kokoon koneen vierelle, ja minä näin hänen ummistetuin silmin puristavan jakajan tankoa. Sain kolmasti mainita hänen nimensä, ennenkuin hän vavahtaen kohotti katseensa. Ja silloin en enää voinut pidättää rajua vastavaikutusta.

-- Rai-Sun! sanoin. -- Avaruuden nimessä, niin totta kuin suuri Kaikkeus on sinussa ja sinä olet suuressa Kaikkeudessa -- sinä ajattelit tuolla Lunarian syvyyksissä olevaa äitiäsi --

Hän purskahti hillittömään itkuun.

-- Ajattelit vaimoasi, lapsiasi --

-- Oi herra --

-- Tahdoit vielä kerran Joo-Keen päällä ostaa heille vapauden. Rai-Sun, äitisi nimessä --

Ravistin hänen nytkähteleviä hartioitansa ja otin hänen ruman päänsä käsieni väliin.

-- Äitisi toivoman autuuden nimessä -- ajattelitko sitä jo luolasta lähtiessämme?

-- Oi suuri henki -- en -- en!

-- Kiusaus tuli nyt?

-- Oi herra, näin aavan meren, muistin Bei-Woon polttajan -- ja näin äitini tuolla alhaalla turhaan odottavan poikansa vapaussanomaa. Oi suuri henki, vannon kautta suuren Kaikkeuden, että tämä oli viimeinen heikkouteni, vannon, että jätän omaiseni kaivoksiin ikiajoiksi, vannon sen kautta lasteni viattomain päiden, kautta vaimoni suuren rakkauden, kautta äitini paikan suuren Kaikkeuden sylissä.

-- Rai-Sun! Elä vanno!

Meren kostea henkäyskö värisytti selkäpiitäni! Miehen hirvittävä vala minua ainakin kauhistutti. Ravistin hänen päätänsä, kunnes viimeinkin vannomisyrittely juuttui hänen kangistuneen kielensä taakse, ja sitten nostin hänet kuin lapsen koneen istuimelle.

-- Olemme hukanneet yli puolen hetkeä. Saat mennä minne tahdot, Rai-Sun. Minä lähden jäätikölle.

Hän kohotti katseensa.

-- Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.

-- Ja sinä?

Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen, avasi jälleen -- ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.

-- Herra, sanoi hän oudolla äänellä, -- tahdotko, että nyt puristan tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!

-- Minä kiellän!

Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.

-- Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään viitaten, -- seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri henki, minä olen vannonut.

Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.

Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata kolmeneljänneshetkeä.

Ja ensimmäisen neljänneksen kuluttua olin jo päämäärästäni täysin selvillä. Olinhan mies, olinhan herra, olinhan n.s. suuri henki -- ja minähän panin peliin vain oman olemukseni.

-- Joo-Kee! huusin tyhjään avaruuteen. -- Joo-Kee! Tässä maailmassa on kymmeniä, jotka nimittävät sinua herraksi ja Tai-Jeoksi; tässä maailmassa on tuhansia, jotka mielellään tekisivät samoin. Ja sinulla olisi elämäntyö --

Eikö totta, Etelän Ristihän tuolla nyökkäsi hyväksyvästi! Ja taivaanrannan kuulakka hohde huokui kuin miljoonain hurraa-huudoista...

-- Joo-Kee! Joo-Kee! Sinä olet herra, sinä olet suuri henki -- suuri henki -- suuri henki!

Luulin keuhkojeni pakahtuvan siitä ilmanpaineesta, jonka tarvitsin huutaakseni ihastukseni noille miljoonille haamuille. Mutta silloin juuri muuan niistä puhisi ihan korvani juurella.

-- Oi herra! Oi suuri henki! Ne tulevat! Lunan joukko katkaisee tiemme! Ja tuolla -- takanamme --

-- Mikä? Missä?

Huurupatsaana pakeni ilma keuhkoistani, ja ennenkuin sain uutta, näin Rai-Sunin lounaiseen osoittavan käden suunnassa vähäisen, mustan viirun, joka verkalleen siirtyi "Ojaman kolmikon" huipputähteä kohti.

-- Me käännymme! virkahdin.

-- Katso, oi herra!

Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä kolme erillistä täplää.

-- Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän olisi jo meidät sivuuttanut.

-- Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!

-- Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon. Häntä ei olisi saanut polttaa.

-- Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin varamajan.

-- Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä. Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo, olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana -- olet nyt minulta karannut ja minä ajan sinua -- oi herra -- näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!

Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi hätäisesti:

-- Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja kuuntele, mitä minä puhun!

Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin. Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon ja kuullut hirvittävän parkaisun: -- Lunarian sokeus!

Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä. Mitä oli minulla silloin enää toivomista!

Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.

Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.

-- Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. -- Palaa ylös, oi herra! Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.

-- Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.

-- Oi herra -- herra -- minä en voi pysyä -- kintereilläsi, kuului Rai-Sunin haihtuva läähätys.

Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä. Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä myöten.

-- Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. -- Varokaa! Varokaa! Hän se on -- Lao-Koo -- joka tahtoi riistää sisarensa -- suurelta Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!

Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta oli mahdoton suoriutua.

-- Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.

-- Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen tasapainoasteelle.

Kihisevästä keosta erosi puolikymmentä siipeä välittömään läheisyyteeni, ja keilan kärjestä heitti yksinäinen heijastaja valonsa tähän ahtaaseen piiriin. Rai-Sunin murhaava katse häiritsi hetkeksi malttini, mutta huomioni kiinnitti kohta terävä ääni, joka sanoi:

-- Sinä olet Rai-Sun, entinen kuudennen osaston vaanija. Mikä on tämä mies?

Se oli eilinen leveänaamainen.

-- Suuri Bei-Woo, hän on Lao-Koo, orja, joka uskalsi uhmata Suuren Mantereen herraa.

-- Lao-Koo on kuollut; häntä ei ole nähty neljään kierrokseen.

-- Lao-Koo elää. Hän on ollut nämä neljä kierrosta Tai-Joonin palvelijana ja kirotun Tai-Joonin kanssa kohdellut minua pahemmin kuin orjaa.

-- Olet ollut Kolmannen piirin pesässä?

-- Olen kitunut Kolmannen piirin pesässä ja toivonut sinun kaikkivainuavan silmäsi keksivän olinpaikkani, kunnes eilen, Tai-Joonin kadottua, minun onnistui voittaa tämä orja. Hän oli vioittanut koneeni, joten jäin hänestä jäljelle. Mutta saavutin hänet ajoissa.

-- Ja minä olen nyt vanginnut hänet. Näytä kasvosi, orja!

Minä kohotin kuuliaisena kasvoni ja katsoin häntä silmiin.

-- Lunarian pimeys! sanoi hän vavahtaen. - Rai-Sun! Oletko varma siitä, että tämä mies on Lao-Koo, polttamani Pao-Laon sikiö?

-- Kautta molempien silmieni, Bei-Woo.

-- Lunarian pimeys! Elä katso noin, orja! kivahti leveänaamainen. -- Kautta Avaruuden viheliäisimmän tason, tahtoisin tuossa paikassa sulattaa silmät ruumiistasi.

Hän pyörähti Rai-Sunin vierelle, ja minä kuulin tämän kuiskaavan:

-- Tai-Joon oli suuri henki. Ja hän on opettanut Lao-Koolle paljon.

-- Hyvä! kivahti Bei-Woo kiertäen ahtaassa piirissä keon ympäri. -- Tähystäjät! Kolme vartijaa orjalle, kaksi Rai-Sunille! Onko Ontarion ja Austrian väki saapuvilla?

Keon yläpäästä kuului sekavia ääniä, jotka hukkuivat siipisarjain kiihtyvään surinaan.

-- On! Siispä Tshung-Kingiin! Bei-Woo on puhdistanut Kolmannen piirin pesän. Suuri Kaikkeus suojelkoon suurta Tai-Morris-Jeoa.

Keon äänekkäästi hajaantuessa katsahdin Rai-Suniin. Hänen silmänsä liekehtivät. Kolme siipeä asettui ympärilleni.

-- Eteenpäin, orja! karjaisi minulle mies, joka kaikesta päättäen oli syntynyt orjaksi.

Idässä vaaleni taivaanranta, ja tuon tuostakin heitti vielä kaukainen aurinko sille heikon punajuovansa. Sumumerta oli vielä silmänkantamiin.

Olin Lao-Koo, joku, joka oli tahtonut pelastaa sisarensa Morris-Jeon kynsistä, ja jonka Rai-Sun oli polttanut Ontarion aavikolla. Ja olin matkalla Tshung-Kingiin.

YHDEKSÄS LUKU

Naisten helvetissä

Nousuauringon veripunaisten kielekkeiden jo tavoitellessa taivaankannen kolmannesta täytti Tibetin mahtava ylämaa näköpiirimme. Ja kun vajaan neljänneshetken kuluttua liekehtivä päivänpyörä pilkisti Japanin takaisen meren helmasta, paistoi jonkun matkan päästä silmiini lukemattomain valojen monihaarainen sikermä ja sen takana hyvinkin pienenpuoleista sisäjärveä muistuttava läikkä.

Kuinka tunnollisesti puoli-Jacksonimme olikaan tämän seudun minulle esittänyt, huomasin nyt kuitenkin, että Tshung-Kingin se oli kutistanut kauppalaksi ja tehnyt voimakeskuksesta kiiltävän hopeamarkan.

-- Seis! huusi etumiehemme, ja samassa kohosi aitamme huimasti vinkuva raketti, jota seurasi valtavan heijastajan taivasta tavoittava valo.

Heti sikisi kuin pelkästä ilmasta tusinallinen siipiä. Kuljin entistä vauhtiani ja jouduin hetkeksi kehän ulkopuolelle, mutta silloin tärähti takanani moniääninen huuto:

-- Takaisin, takaisin, takaisin!

-- Riennä, onneton! kirkaisi Rai-Sun suhahtaen lähitseni, ja minä kerkisin piirin suojaan, juuri kun taitseni leikkasi ilmaa hehkuva salama.

-- Oletko mieletön, orja! sähähti korvani juuressa ilkkuva ääni.

-- Siipeni horjuu, vastasin harmistuneena.

-- Kautta sokean vaanijan, etkö tiedä, että Tshung-Kingin yllä lepattanut siipi ei koskaan enää lennä!

Sanat synnyttivät hilpeän naurunrähäkän, jonka kumminkin kohta katkaisi kumea ääni:

-- Kuka häiritsee Tshung-Kingin rauhaa tällä suurella siipien paljoudella?

-- Bei-Woo, kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon omasta käskystä, kuului vastaus.

-- Ja mihin on sinulla, Bei-Woo, käsky ilmoittautua?

-- Suurten Valvojain palatsiin, oi tunnontarkka Tshung-Kingin vartija.

-- Ja mikä on sanasi, Bei-Woo?

-- Pesä puhdistettu.

-- Monestako siivestä vastaat, Bei-Woo?

-- Seitsemästä.

-- Ja monelleko pyydät suojaa karanteenista?

-- Kolmelle Lunasta ja kahdeksalle Ontariosta. Syntyi hetkisen vaitiolo, jolla aikaa kolme vartijoista jakoi joukkomme kahteen osaan.

-- Seitsemän ja yksitoista, laski ääni sivummalta.

-- Selvä on, vastasi kumea ääni. -- Bei-Woo, minä vien sinut Suurten Valvojain palatsiin.

Hän päästi kipinäsarjan kohti kaupungin tulia. Kaukaa altamme saapuivat vastauskipinät. Ja sydän kurkussa keinuin vioittuneella siipipahasellani huimaa vauhtia laskeutuvan vartijarenkaan ahtaassa silmukassa.

Voimakeskuksen kelmeä hohde välähti silmissäni veripunaiseksi, auringon loimu nieli aika ajoin tasangon heikkenevät tulet, ja kun tähystelin aukkoa, mihin meidän olisi sukellettava, kuuluikin komennus: seis! -- ja valtava suppilo peitti äkkiä avaran näköpiirini.

Me olimme Suurten Valvojain palatsissa.

Kumeaääninen mies oli kadonnut viereiseen suojaan. Yllämme kaartui monin värivivahduksin välkkyvä laki valtavan aukon suojana. Muutamat miehistä tarkastelivat koneeni takasiivistöä, josta oli jäljellä vain pari sulaneen metallin puikkoa. He irvistelivät keskenänsä ja kuiskivat jotakin, mikä nähtävästi oli aiottu minulle, kunnes lopulta loin heihin paheksuvan katseen.

-- Nat! sanoi silloin muuan heistä. -- Hän ei ole orja.

-- Hän on punainen.

-- Olkoon; orja hän ei ole.

He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai varoitus.

-- Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin seinien takaa.

Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni jatkoi:

-- Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!

Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä. Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa sivuseinällä.

-- Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. -- Asento yksi.

Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.

Purin huuleni yhteen, vaikka tunsinkin veren karkaavan kasvoilleni. Vasta miesten poistuttua pääsi kurkustani sydämestä lähtenyt sadatus.

Helvetin tulisin kekäle! Minä siis olin vanki! Ja tässä hohtavassa huoneessa, kaikkien nähtävänä! Se minua eniten kauhistutti.

Mutta hetken perästä minua jo ihmetytti muuan seikka: tässä surullisessa kokoelmassa oli kolmattakymmentä naista ja yksi ainoa mies -- minä. Ja toinen seikka: useilla heistä oli semmoinen asento, että se olisi puristanut tuskanhuudon miehevimmänkin miehen keuhkoista; ja nämä naispoloiset eivät vaikeroineet, vain heidän hengityksensä oli säännötöntä ja läähättävää.

Eniten herätti huomiotani kauimpana vasemmalla läähättävä olento. Hän kyyrötti eräänlaisessa hyökkäysasennossa, toisen käden sormenpäät maata tavoitellen ja toinen käsi tyhjää ilmaa hosuen. Olisi luullut olennon valmistautuvan kilpajuoksuun, jollei pään toivoton riippuminen olisi väittänyt vastaan. Vilaukselta näin tuskan vääntämät kasvot ja pullistuneen silmäparin. Hän oli vanha nainen.

Minua pöyristytti. Pakotin itseni katsomaan lähempänä seisovaa nuorta neitoa. Tämä oli laskenut kauniit kasvonsa häikäisevän puhtaalle rinnalleen. Polvien taipuessa oli vyövanne solunut melkein kainalon tasalle ja leikkasi raa'asti vasemman rinnan juurta. Siitä lähtenyt veripisara piirsi vasempaan reiteen koukeroista viivaa, jota hermostunut käsi pyyhkieli polven seutuvilla.

-- Nainen! sanoin kuiskaten.

Hän ei väräyttänyt silmäänsäkään, mutta sensijaan liikahti joku minua lähempänä. Siellä oli nainen ja ruhtinaallinen olikin. Suorana kuin kuvapatsas hän seisoi. Ylväästi kohosi uhkea povi yli vyökahleen, joka näytti olevan liian ahdas täyteläiselle vartalolle. Juuri hänen kohdalleen lankeava sinivihreä valojuova antoi hänen silmilleen omituisen hehkun ja valoi hänen vartalolleen hohdetta, joka johdatti mieleen meren värisen soihdun ja antiikkisen Venus-patsaan. En tiedä, silmilläänkö hän sen sanoi, vaiko huultensa hurmaavalla hymyllä. Vai lienenkö tulkinnut hänen kätensä pehmeän eleen.

-- Ole vaiti! tiesin hänen tarkoittavan.

-- Miksi? kysyin niinikään silmilläni.

Hän hymyili ja kohautti silmäluomiaan, samalla kun käsi täydensi lauseen.

-- Siksi, että pitää olla vaiti, näytti se sanovan. Hänen povensa nousi syvään henkäykseen, ja toinen polvi suoristui toista lepuuttaakseen. Vasemman reiden sisäpinnasta erotin veren ahtautumisesta paisuneet suonet. Nainen ei ollut aivan äskettäin aloittanut seisontaansa.

Vieressäni kuulin nyyhkytystä. Vastahakoisesti käänsin katseeni sinne. Se oli tyttö, vielä melkein lapsi, joka kyyneltynein, epätoivoisina palavin silmin tuijotti huoneen etäisimpään nurkkaan.

-- Äiti! pääsi kuin kuiskeen aavistuksena korvaani. -- Äiti! toistui kuin tuskan aineellistumisena.

Ja silloin näin hirvittävän kohtauksen: vanhan naisen pöhöttyneet kasvot vääntyivät ja pullistuneet silmät näyttivät olevan puhkeamaisillaan. Hän teki pari hillitöntä juoksuyritystä tyttöön päin -- ja lysähti kasaan kuin kesken ponnistustaan kompastuen.

-- Äiti! vihlaisi ilmaa tyttöraukan huuto.

Lapsiparka! Hän oli pyörtynyt kahleeseensa, joka nyt alkoi syöpyä hänen kainaloihinsa.

-- Kuolema ja kirous! pääsi huulteni lomitse, ja samassa kohtasin katseen merenviheriän ruhtinattaren silmistä.

Kohta ilmestyi päätyseinän puolelta mies. Hän katsoi pitkään ja tutkivasti tyttöön, katsoi huoneen perälle ja asteli vanhan vaimon luo.

-- Tänne! huusi hän.

Kaksi muuta miestä ilmestyi paikalle. Ylhäältä, kuultavasta sinestä laskeutui äänettömästi käppyräreunainen laatta; miehet tarttuivat ruumiiseen, laatta nousi yhtä äänettömästi, ja vanhan vaimon paikalla kimmelsi seinässä tyhjä rengas.

-- Sanoit jotakin, orja, virkkoi ensimmäinen pysähtyen eteeni.

Vaistomaisesti katsahdin ruhtinattareen ja tajusin hätäisen varoituksen.

Miehen silmät sydännyttivät minua. Loin häneen halveksivan katseen.

-- Sanoit jotakin, orja, teisti mies vilkaisten naiseen ja samalla antaen merkin apulaisilleen.

Nämä asettuivat taakseni, ja kohta tunsin ruumiini vääntyvän etunojaan alaspäin mitä kiusallisimpaan koukkuasentoon.

-- Sanoit jotakin.

-- Sanoin: kuolema ja kirous! tiuskasin tähdäten iskun miehen sydänalaan.

Hän väisti ja katseli ilkkuen käsivarttani, johon tunsin kahleen leikanneen haavan.

-- Numero seitsemänneljättä -- asento kolme, sanoi hän kääntäen minulle selkänsä.

-- Kaunis See-Sea, kuulin hänen puhuvan kuin väkinäisellä äänellä. -- Minkä sanan saan antaa suurelle Tai-Simonille?

-- Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!

-- Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni nähdäkseni naisen avaavan suunsa.

Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.

Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.

Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.

Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.

-- Poika-parka! sanoi se. Niin juuri -- poika-parka, se sanoi; mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.

Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.

Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.

Mitä hän sanoi?

-- Sinä olet voimakas! luin hänen silmistään. Mutta poskilta lähtenyt väristys kulki vihurina yli uhkuvan poven ja hävisi lanteiden varjoon. Laskin katseeni.

Hetkikö vai kymmenen! Olin kuunnellut äidittömän tyttö-raukan nyyhkytystä ja laskenut loitompana seisovain huokaukset. Kolmasti olin yllättänyt katseeni ruhtinattaren kasvoille pyrkimässä. Ja sillä välin sadattelin omia tuskiani. Kuolema ja kirous! Eipä inkvisitioni turhaan ollut kuluttanut sataa vuosituhatta; edistynyt oli sekin ja yksinkertaistunut.

Ja kuin ajatusteni vahvikkeeksi alkoi kirjava valomeri äkkiä liikehtiä. Punasiniset, siniset, punakeltaiset ja räikeänpunaiset valonsäteet näyttivät eksyneen järjestyksestään ja ruvenneen hillittömään kilpajuoksuun. Silmää vihloivat toinen toistaan voimakkaammat väriaallot, jotka herkeämättä vaihtoivat paikkaa, sulautuivat äkkiä huikeaksi ukonnuoleksi ja jälleen hajaantuessaan sirottivat näköhermolle joukon pirullisesti tanssivia tulitähtiä.

Hornan kattila! Avosilmin sitä piti tarkata. Jos silmänsä sulki, tunki se tajuntaan pääkuorenkin läpi.

Sitä tuntui kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja se päättyi kuitenkin -- kun sitä ei enää toivonutkaan -- päättyi pimeään, jota ei voinut pitää todellisena.

Nyt ymmärsin, mikä nautinto on uni. Jos vaikka allani kadotuksen kuilu olisi ollut, johon unen helmaan vaipuessani olisin suistunut, olisin kumminkin nukkunut. Mutta pahempi kuin helvetti oli oma väkinäinen asentoni: joka nuukahduksella se ajoi lihakseni suonenvedontapaiseen jännitykseen, kunnes uni jälleen sekunniksi sai ylivallan.

Ja tätä kaikkea säesti tavantakainen tuskanhuuto, huokaus, kirkaisu. Luuli okaruoskilla ajettavan nääntyvää karjaa yli rääteisen, rannattoman aavikon.

Jälleen iankaikkisuus...

Mitä? Kuka puhui? Mistä soi tuo ihana ääni?

-- Sinä olet kaunis, orja. Olet kauniimpi kuin yksikään toinen mies. Sinun silmissäsi on tulta, otsassasi viisautta, jäsenissäsi nuorekasta voimaa. Sano minulle, kuka olet!

Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta, vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni, paratiisini! -- Aah! helvetti!

Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä kipu, ja vatsaani kouristi.

Mutta mitä --?