Part 5

-- Joo-Kee, jatkoi Tai-Joon, -- minä aavistin jotakin tämäntapaista. Mutta minua se ei sureta, sillä ennemmin tai myöhemmin sen kumminkin täytyi tapahtua. Miksei sitten nyt: olenhan tehnyt tehtäväni ja osoittanut kansalle uuden Tai-Jeon. Älä keskeytä minua, Joo-Kee, vaan anna minun puhua. Kun olen osani suorittanut, lähdet sinä luolaan, varustaudut Rai-Sunin avulla matkaan ja pakenet heti auringon laskettua. Elä viivyttele, sillä "Lentävä silmä" on jo aavistanut asuinseutumme.

Vainoojiemme äkillinen lähentely pani hänen kiinnittämään kaiken huomionsa koneen kohottamiseen, ja silloin sain sanotuksi:

-- Tai-Joon, eikö mitään voida tehdä? Enkö voi hakea apua? Rai-Sun tulisi koneellaan ja minä toisella.

-- Ei. Se olisi meidän kaikkien yhteinen perikato. Ei, Rai-Sun on hyvä palvelija, luota häneen.

Veri syöksähti hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän jatkoi hätäisesti:

-- Heillä on aseita, meillä ei. Näetkö kipinät? He keskustelevat vartijan kanssa. Ah! olisipa minulla ase ja puoli hetkeä aikaa! Kuolema ja kirous!

Taivaanrannalta lennähti häikäisevä valonsäde: se oli auringon ensimmäinen varoitus. Allamme leijailevat siivet tekivät vielä kerran äkillisen yllätys-yrityksen, ja Tai-Joon antoi siipemme jälleen kohota.

-- Oh, suuri Kaikkeus! läähätti hän vereen sokaistumaisillaan. -- Heillä on hyvät keuhkot. Täällä on vain aavistus ilmaa. Joo-Kee, loppu on käsissä. Kuule -- kansa on järjestymässä, kapina nousemassa -- ota sen kohtalo käsiisi -- tue sitä -- innostuta -- vapauta se! Tai-Mason -- Tai-Ree-Kian -- siinä miehesi. Sinulla on kyky -- sinulla on taito -- voima. Ja vaikkapa sinulla ei sitä olisikaan, niin kansa kuitenkin _uskoo_ niin. Ja sehän on pääasia. Kiihokkeekseen kansa tarvitsi hengen. Minä valitsin sinut. Ja sinussa on enemmän kuin mitä ensin uskalsin toivoakaan. Niin, nyt sinä olet se, sinun _tulee_ se olla -- herra -- herra ja -- Tai-Jeo!

-- Tai-Joon! Anna minulle neuvo! Salli minun pelastaa sinut! huudahdin epätoivoisena. -- Tai-Joon! Isäni! Ilman sinun apuasi olen muukalainen tässä maailmassa.

Sanat kuolivat -- vartijakoneen kiitäessä rannikolta meitä kohti ja molempain toisten selvästi laittautuessa pakosalle. Tai-Joon päästi käheän sadatuksen ja tarttui koneen kumpaankin kampeen. --

-- Sinun vuoksesi -- minun täytyy, änkytti hän. -- Säälin noita kurjia -- mutta säälin enemmän kansaa.

Ja vainoojien kääntyessä itään Tai-Joonin kone sähisten porhalsi niiden ohitse, kieppuen hetken niiden yläpuolella ja sitten äkkiä kuin saalista väijynyt kotka syöksyi luotisuoraan niiden kimppuun.

-- Ainakin pari -- ainakin _yksi!_ Jää hyvästi, oi suuri henki!

Ympärilläni kuulin huutoja, siipien suhinaa ja terävän räiskähdyksen. Sitten välähti tuli, sähähti höyrypilvi ja kolme yhteen sotkeutunutta siipeä syöksyi ilman halki rasvatyynenä kiillottavan meren syliin.

-- Tai-Joon! Tai-Joon! huusin tuskissani.

Ja jostakin loitolta, kuin jälleen asettuneen vedenpinnan alta olin kuulevinani vaimenevan äänen:

-- Kiiruhda, Joo-Kee -- pelasta kansa -- sinä olet herra ja mestari.

Luulin nähneeni vilahdukselta muutaman usvapilkun, mutta niitä hakiessani äkkäsin koilliseen kiireesti pyrkivän siiven, viimeisen.

Tai-Joon oli vienyt molemmat toiset muassaan perikatoon.

SEITSEMÄS LUKU

Tshung-King hälyttää

Kun avasin silmäni, valtasi minut sietämätön tyhjyydentunne. Rai-Sun käänsi epätoivoisen katseensa kattoaukosta ja pälyi minuun nyyhkyttäen.

-- Meidän tulee paeta, Rai-Sun, paeta ennen auringon nousua, sanoin kiihkeästi. -- Mutta minne pakenemme?

Hänen jäykkä katseensa ilmaisi jäytävää surua.

-- Lunarian jäätikölle, herra, sanoi hän, -- minä tiedän, että se oli suuren Tai-Joonin tahto.

-- Mistä sen tiedät? Sanoiko hän?

-- Ennenkuin silmäsi aukesivat. Seisoin tuossa, näin nousun kajastuksen ja aavistin onnettomuuden tapahtuneen. Kuulin Tai-Joonin äänen: "Rai-Sun, vie herrasi Lunarian jäätikölle!" Oi, herra, kerro, kuinka hän kuoli!

Selitin hänelle sen muutamin sanoin.

-- Ah! Mo-Man oli etevä polttaja, virkkoi hän kesken suruaan ilostuen, -- ja Jan-Sing osaston terävin vaaniskelija. Minä tiedän, he ja Bei-Woo ovat aina yhdessä, ja leveänaamainen Woo on kolmikon johtaja.

-- Hän juuri pääsi pakoon.

-- Hän pääsee aina pakoon.

-- Luuletko, että hän löytää meidät?

-- Varmasti, jos saa apua Kongosta. Mutta jollei saa, täytyy hänen pyytää Gordonista tai vieläkin kauempaa, ja silloin kenties voimme livahtaa. Puoleen hetkeen ehdimme mantereen laitaan ja sitten -- auttakoon meitä Suuri Kaikkeus, jos "Lentävä silmä" on hälytetty ilmoille Neljännenkin piirin alueella.

Rai-Sunin toivoton ääni teki minut levottomaksi jopa siinä määrin, että unohdin hetkeksi Tai-Joonin surullisen kohtalon ja aloin vaivata päätäni uhkaavan vaaran torjumiseksi.

-- Emmekö voi lentää niin korkealle, etteivät he meitä näe?

-- He valaisevat koko taivaan, oi herra. He näkevät ylemmäksi kuin siipemme kantavat. Ja jolleivät he sattuisi näkemään, niin he kuulevat.

-- Mutta jäätikkö on autio. Jos pysyttelisimme korkeudessa, kunnes auringon nousu pakottaa heidät suojaa hakemaan, ja sitten laskeutuisimme --

-- Ei, ei, hymyili Rai-Sun huolestuneesti. -- Jos sen vielä voisimmekin, palaisivat he laskussa sadoin siivin ja nuuskisivat jokaisen peninkulman alan jonkun tai-hengen avulla, nuuskisivat kunnes löytäisivät luolan.

-- Olet oikeassa, keskeytin toivottomana oivaltaen ehdotusteni typeryyden. -- Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin kuolema tai kaivosten pimeys.

-- Jos meidät keksitään, niin ei ole. Mutta kaivokset ovat vain punaisia varten.

-- Punaisia! -- Ja silloin ymmärsin. -- Tarkoitatko, että Morris-Jeo käskisi kärventää minut?

-- Morris-Jeo tekee niin, elleivät jo vaanijat. Kenet suuri autuas Tai-Joon on suureksi hengeksi leimannut, sillä ei ole odotettavissa muuta. Mutta, oi suuri Tai-Kee, jos "silmä" meidät keksii, niin salli minun kuolla kanssasi! Kaivoksiin en enää astu. Olisipa minulla vain aseeni!

-- Aseesi! -- Muistin, että hänen koneessaan oli ollut sellainen. -- Missä se sitten on?

-- Sen otti Morris-Jeo antaessaan minulle vapauden. Mutta olisinpa aavistanut hänen petollisuutensa, olisin pitänyt sekä aseeni että vapauteni. Luulin saavani omaiseni, tai-luokan edut -- mikä houkkio! Suuri Kaikkeus kenties rankaisikin minua, kun liian paljon haaveilin. Kenties en olisi saanut pettää Morris-Jeoakaan.

Kontaktikone päästi omituisen sähähdyksen. Rai-Sun vaikeni ja loi siihen huolestuneen silmäyksen. Mutta hänen viime sanansa olivat herättäneet minussa erään ajatuksen.

-- Sinäkö hänet petit? Sinäkö veit tuon ruumiin --

Vastauksettakin tiesin osanneeni oikeaan. Rai-Sunin kasvot punehtuivat niin, että luoma hetkeksi melkein häipyi, ja kun kiitollisuuden puuskassa laskin käteni hänen olkapäilleen, sopersi hän kuin puolustellen:

-- Oi herra, jospa he edes uskoisivat sinun kuolleen! Mutta Tai-Joonin löydettyään he pitävät minua petturina, ja kukaties jo tällä hetkellä jaetaan määräyksiä koko "Lentävän silmän" ilmoille laskemisesta.

Jälleen kuului sähähdys kontaktikoneen laatalta. Rai-Sunin sanojen johdosta ja äkkiä muistaen Tai-Joonin joskus lausuman varoituksen kiiruhdin koneen luo. Osoitusneula oli vielä siinä asennossa, johon sen olin jättänyt Tshung-Kingin historiallista kokoelmaa tutkiessani. Säikähtyneenä sysäsin neulan Suuren veden neutraaliin, mutta ennenkuin kerkisin sulkea virran, sähähti korvaani tutunomainen ääni.

Säpsähdin. Seisoin runsaan minuutin käsi sulkunappulalla ja koetin pinnistää kuuloani. Ei, sanoja en kuullut; ääniaalto oli ollut liian lyhyt.

-- Rai-Sun, sanoin, -- onko Bei-Woo voinut ehtiä Kongoon?

-- Ei, herra, ei ainakaan kontaktiin.

Silloin tein päätökseni. Vapisevin sormin päästin neulan vallalleen. Se teki harppauksen yli entisen Atlantin ja pysähtyi väristen Floridaan. Tarkkausneulan vielä haparoidessa pistin pääni kalottiin ja samalla kuulin hätäisen äänen:

-- Tai-Joon -- Ah!

Päästin ilonhuudahduksen. Se oli Tai-Mason. Tunsinhan hänen laajan otsansa näköpeilin puitteissa.

-- Mason! Tehän se olette! sanoin riemuiten. Hänen ilmeensä kävi rauhallisemmaksi.

-- Siis Tai-Joon on -- sitä aavistinkin. Joutukaa, Tai-Kee! Päivän laskiessa jäätikölle! Sulkekaa virta! Peittäkää jäljet! Antautukaa, jos tarvitaan; taistella ei saa.

-- Entä te, Mason?

-- Minä --

Ääni katkesi äkilliseen sähähdykseen. Näköpeilin pinta välähteli rajusti ja ennenkuin kerkisin mitään ajatella, näin vilahdukselta leveän punanaaman ja vaanivat silmät. Vielä kerran sähähdys lumosi esiin Tai-Masonin kasvot ja -- en tiedä, kuulinko sanat vai luinko ne hänen kasvoistaan -- sain varoituksen: "Kuolema ja pimeys, sulkekaa virta!"

Koneellisesti tein niin. Säikähtyneenä tuijotin vielä näköpeilin elottomaan pintaan, kun heräsin Rai-Sunin kosketukseen.

-- Oliko se hän -- Bei-Woo?

-- Oli.

Rai-Sunin silmistä näin, mitä se merkitsi. Meidät oli keksitty... Tosin meidän koneemme oli n.s. puoli-Jackson, joka pelkästään koveropeilillä varustettuna tyyten ehkäisi kaiken nuuskimisen ulkoapäin, mutta siitä huolimatta -- Bei-Woon utelias neula oli joutunut Masonin vanaveteen, ja epäilemättä hän tällä hetkellä pani merkille neulan osoittaman paikan.

-- Päivän painuessa hän on täällä, murisi Rai-Sun huuliensa lomasta. -- Minä tunnen hänet. Hänen nahkansa on karaistu. Hän lähtee aina neljänneshetkeä ennen muita.

-- Mutta jollei hän saa apua Kongosta?

-- _Jollei_. -- Rai-Sunin silmissä välähti eloa. -- Jollei hän saa, niin -- Herra! sanoi hän äkkiä innostuneena läheten konetta. -- Herra! Minä en ole Bei-Woo. Minulle ei koskaan ole uskottu tuon koneen käyttöä. Mutta jos osaisin, niin tietäisin -- Herra! Hän on jo keksinyt meidät. Meillä ei ole enää mitään pelättävää.

Hetkeksi minut valtasi kauhu, mutta samassa ymmärsin. Siirsin neulan Kongoon ja tartuin vapisevin sormin tarkkausneulaan. Ja lienenpä ollut tuntuvasti kiihdyksissäni. Siirtelin neulaa sinne tänne ja tirkistelin näköpeilin elottomaan pintaan kärsimättömänä odotellen valoläikähdyksiä, kunnes Rai-Sunin äännähdys palautti tajuntani. -- Virta! Niin, sen olin unohtanut. Ja samalla sysäsin sulkunappulaa, en enää voinut panna Kongon valoihin mitään huomiota. Kun painajaisen kynsissä tajusin neulan värisevän yleistasolla, n.s. vaarallisella tasolla, ja kuin painajaisen kynsissä muistin Tai-Joonin sanat: "Siitä saa tietoja, mutta se tieto voi kerta kaikkiaan vaatia uhrin." Mutta kuin painajaisessa ainakin, käteni teki tenän, sillä sähähdysten lomassa toitotti yksitoikkoinen ääni kuin kuulutuksen lukija aisakellolla kilahdutettuaan:

-- Kaikki piirit Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- kaikki piirit Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- kaikki piirit Gordon -- Gordon -- Gordon -- Gordon. -- Tai-Joonin salahanke Lunarian jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piirin kaksi pohjoista kolmetoista itäistä. Bei-Woo paikalla. Suuri lentue. Kymmenen kierrosta kaivoksissa. Kaksi Tshung-Kingissä ja Tai-luokan edut. Tämä on Tai-Morris-Jeon määräys.

Seurasi sähinä, jolla aikaa sormeni jälleen tavoitteli neulaa. Mutta painajainen voitti, ja taas alkoi ääni:

-- Kaikki piirit Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- kaikki piirit -- Gordon -- Austria -- Luna -- Ontario -- Kaikki piirit Austria -- Austria -- Austria -- Austria. -- Tai-Joonin salahanke Lunarian jäätiköllä. Tai-Joon tuhottu. Pesäpaikka Kolmannen piilin kaksi pohjoista kolmetoista itäistä -- ksirrt!

Huoahdin helpotuksesta. Rai-Sun oli seurannut voimattoman katseeni suuntaa ja katkaissut virran.

-- Kaksi pohjoista, kolmetoista itäistä -- se on tässä, virkoin veltosti.

-- Bei-Woo on tarkka.

-- Ja apua neljästä piiristä.

-- Se on kuolema meille, herra.

-- Ja heille Tshung-Kingin riemut.

-- Ennen ensi nousua Bei-Woo on Tai-Woo. Suuri Kaikkeus meitä varjelkoon, herra. Meillä on vain kaksi hetkeä laskuun.

Kaksi hetkeä! Sehän oli totta. Riuhtauduin aatoksista, joihin Tai-Joonin muisto oli mieleni jälleen vienyt. Mutta nähdessäni Rai-Sunin lähestyvän Tai-Millin voimakonetta vajosin niihin jälleen. Pitikö tämän kaiken nyt tuhoutua? Pitikö noiden rakkaiden "omaisteni" nyt joutua polttotangon uhriksi, noiden, jotka Tai-Joon jo kierroskymmeniä ennen syntymistäni suurin vaivoin oli tänne sijoittanut. Kuinka monasti olinkaan tuota letkua imenyt, kuinka usein tuolla hyllyvällä patjalla uniani uneksinut ja kuinka monesti tuon kipinäkotelon puitteissa henkeni uudestisyntymis-tuskissa vapissut. Nyt -- niin, nyt tuo kaikki oli mennyttä. Nyt sen ymmärsin: Tai-Joonin mukana oli menneisyyteni hukkunut; edessäni oli tulevaisuus. Ja millainen tulevaisuus? Kenties jo parin hetken kuluttua höyrysuhahdus "Lentävän silmän" poltto-aseesta.

-- Mitä teet, Rai-Sun?

-- Minä -- herra, minä vain -- aika on täpärällä --

-- Niin, olet oikeassa. Ovathan siivet kunnossa? -- Kyllä, herra.

Miespoloinen näytti kovin epäröivältä. Kokemuksesta tiesin sen johtuvan osaksi suuresta kunnioituksesta vähänkin käskevää puhetapaani kohtaan ja osaksi -- kenties suurimmaksi -- jonkinlaisesta hävyntunteesta, joka hänet valtasi aina, kun hän Tai-Millin koneeseen kajosi. Selvästikin hän muisti Tshing-Tunin autuaan suhahduksen.

-- Joudu! sanoin yksikantaan ja käännyin silmäilemään katto-aukkoa.

Muutamassa minuutissa oli kaikki valmista. Äkäinen sähähtely ja hehkuvan metallin kuumuus sen minulle ilmaisivat.

-- Joudu! kertasin vielä samalla kun tarkastelin hammaskiskoja ja siiven vauhtihihnaa.

-- Minä ajattelin, herra --

-- Mitä sinä ajattelit? Meillä on kiire.

Käänsin päätäni ja huomasin Rai-Sunin, polttotanko yhä kädessään, innostuneena tarkastelevan voimakoneen jalustaliitosta. Muista koneista oli jäljellä hehkuvat laavaläikkeet, joiden liepeillä kuiva maa savusi.

-- Ajattelin, herra, sijoittaa tämän siipeeni. Tämä tosin polttaa vain kosketuksesta, mutta onhan sekin parempi kuin ilman.

-- Ja Bei-Woo polttaa sinut ennenkuin pääset äänenkantamalle.

Hän vaikeni huuliaan purren.

-- Ja Tai-Masonin määräys on, että emme saa tehdä vastarintaa.

Myönnänpä, että mielelläni olisin kuunnellut hänen vastaväitteitään, mutta Masonin nimi oli lannistanut hänen sisunsa.

-- Suokoon suuri Kaikkeus anteeksi, mutisi hän, -- mutta minä olisin halusta nähnyt Bei-Woon naaman höyrynä.

Ja äkillisellä liikkeellä hän vei tangon koneen rungon äärimmäiseen päähän. Vihaisin sähähdyksin punainen metalli lohkeili kuin tina sulattimessa ja valui hehkuvana verenä pitkin kivijalustaa, josta sirpaleet vingahtaen suoltuivat sen tasaiseen vuoluun. Siihen hupeni kotelo joustavine seinineen, siihen valahtivat pystytangot kuin vesisuihku paineen loppuessa, ja siihen valui myöskin tasaajakeila, joka aina oli johtanut mieleeni likööripuolikkaan. Ja lopulta oli jäljellä vain tuo tunnontarkka asteikkomittari, toinen silmä pelkkänä valkuaisena ja toisessa silmäteränä numero 186. Se oli kuin kissa, joka käpälällään on raadellut koko ruumiinsa ja tuskasta hurjistuneena mulkoilee silmiään. Se sylkäisi vielä kerran, kirahti, ja pää retkahti lattialle toisenkin silmäterän nurjahtaessa luomen varjoon. Käpälä oli kynsäissyt poikki hennon kaulan, ja nyt oli käpäläkin hervoton. Sykkivin sydämin asetuin siipeen, mutta Rai-Sun lykkäsi omansa kiskoille.

-- Salli minun, oi herra, sanoi hän äänen värähtäessä. Hänen siipensä pimitti sekunniksi luolan, sitten aukko jälleen kumotti kelmeänä.

-- Jää hyvästi, Tai-Joon. Suuri Kaikkeus sinua palkitkoon! huoahdin painaessani virranaukaisijaa.

Ja siinä huokauksessa oli aimo annos omiakin huoliani.

KAHDEKSAS LUKU

Minusta on tullut orja Lao-Koo

Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni kuvan muinaisuudesta.

Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt olin ensi kerran --

Niin, mihin olin lähdössä?

Se kysymys sävähti salamana mieleeni. Aivastelin ankarasti ja aloin tuntea ilkeää puristusta rinnassani, kun mietteeni huhkaisivat tuon yhdeksänkymmenen vuosituhannen matkan takaisin nykyisyyteen. Missä oli Rai-Sun? Missä olin itse? Lempo soikoon, missä --!

Se tuli muinaisuudesta, tuo kirous, mutta se näytti tehoavan nytkin. Silmäys ala-ilmoihin paljasti totuuden. Huimaavan matkan päässä alhaalla häämöitti tasanko. Rai-Sunista ei jälkeäkään. Idässä pimenevä avaruus, lännessä kukkuloiden takaa hehkuva aurinko. Ja minä tässä autiudessa! Kuolema ja pimeys! Minähän ajoin _pystyohjaajalla!_

Heti tartuin kampeen vääntääkseni sen ylösalaisin. Ja tutisevaa kättäni saanen kiittää siitä, etten kimmahtanut avaruuteen kuin herne rokkapyssyn hihnalta. Sormeni näet tekivät työnsä lyhyin nykäisyin ja koneen vauhti hiljentyi ennenkuin pysähtyi, syöksyäkseen sitten vinhasti alaspäin. Ja sitä vaaraa minä en sillä hetkellä olisi tullut ajatelleeksikaan, sillä Tai-Joonin mielestä tällaisella siivellä ei mitenkään voinut tehdä itsemurhaa.

Vielä vähemmän tulin ajatelleeksi, että alaspäin saattoi pudota riittävää vauhtia ilman koneellista apua. Jos Rai-Sun olisi ollut yhtä hajamielinen kuin minä, olisimme tässä taivaan ja maan välillä räiskähtäneet yhteen ja jätteemme olisivat Bei-Woon suureksi pettymykseksi tomuhiukkasina laskeutuneet luolamme lähistölle. Nyt sensijaan Rai-Sun suhahti kuin aavistus ohitseni käden ulottuvilla, ja minä kerkisin jälleen tarttua kampeen juuri parahiksi välttääkseni törmäyksen Kolmannen piiriin kuivaan maaemoon.

Nyt vihdoinkin oli asema minulle selvinnyt. Ja samalla kun huomasin olevani tajuntani herra, oivalsin hajamielisyyteni maksaneen muutamia kalliita minuutteja. Siinä nyt, saatuani kammen keskiasteelle, koneeni surisi kuin sudenkorento paikallaan, ja Rai-Sun painautui taitavasti vierelleni.

-- Meidän on lähdettävä, herra, läähätti hän. -- Kongosta on vajaan puolen hetken matka. Eikö siipi ole kunnossa?

-- Siipi! Kyllä se on kunnossa. Mutta luulenpa, että itse olen epäkunnossa.

-- Se on ohimenevää levottomuutta, herra. Suokoon suuri Kaikkeus, että se pian olisi voitettu.

-- Sinä siis epäilet!

-- En tahtoisi, herra. Mutta tällä hetkellä "Lentävä silmä" jo suuntaa sadat siipensä tälle asteelle.

Sudenkorentoni vavahti ja teki harppauksen, joka äkisti vei minut kymmenisen syltä Rai-Sunin edelle. Mutta juuri asettaessani ohjausnuolen parin välikön nousulle lounaiseen hän jo oli taaskin rinnallani ja jatkoi puhettaan luoden levottoman silmäyksen pohjoisen hämärään.

-- Pimeys meidät pelastaa, virkoin, mielihyvin tarkaten koneen vakiintuvaa vauhtia.

Rai-Sun huokasi vastaukseksi. Aloin leikitellä ohjausnuolella, jonka vähäisintäkin siirrähdystä siipi herkästi noudatti. Eikö sittenkin ollut parhain keino tuo linnun matkiminen! juolahti mieleeni ajatellessani muinaisuuden monenmoisia yksi- ja kaksitasoja. Miksei jo silloin uskottu, että yhden ainoan siipiparin laajuus voitiin korvata hyttyssiipien paljoudella, variksen harva hahinta kärpäsen lyöntien taajuudella? Miksi? Sepä kysymys! Siksi, että tavoiteltiin rekordia toisella suunnalla. Ihminenhän on aina mässännyt saavutuksensa täydellisyydessä -- jota tuleva polvi sittenkin vielä täydentää. Usko kuvitelmaan, tuo jumalainen taito -- siinähän ihmisparan suurin lahja.

-- Lunarian sokeus! kirahti Rai-Sun katkaisten syvämietteisen filosofoimiseni. -- Meidän täytyy ohjata etelään, jos mieli välttää Lunan apujoukkoa. Senhän tiesin minäkin.

Kotvaan aikaan emme vaihtaneet sanaakaan. Rai-Sun kovensi yhä vauhtia ja katsahti aina minuun ikäänkuin kysyen, tokko kykenin pysymään rinnalla. Vihdoin innoissani sysäsin vauhdinlisääjää niin kovakouraisesti, että siipien vongunta nousi huikean oktaavin ja jäi väräjämään kuin elähtäneen operettinaikkosen korkea b. Ja sitten minut saavutti Rai-Sunin ääni:

-- Herra! Herra! Minä en jaksa pysyä rinnalla. Savessani on varmasti jokin vika. Ja kuitenkin -- äärettömän Avaruuden nimessä -- meidän pitäisi joutua.

-- Mehän joudummekin, Rai-Sun! riemuitsin. -- Tuolla häämöittää meri, ja Lunan linjakin on sivuutettu. Puolen hetken perästä voimme kääntää länteen, ja kun lentueet kohtaavat toisensa tuolla luolamme ympärillä, voimme rauhassa suunnata jäätiköille.

-- Minä tunnen heidät, herra. Jos ohjaamme jäätiköille suoraan, saamme parikymmentä siipeä niskaamme. Täytyy kun täytyykin värjötellä tuolla puolen seitsemänkymmenen viimeiseen hetkeen, jos mieli vähänkin jäätikkösuojilla levähtää.

-- Onhan meillä pillereitä tarpeeksi?

-- On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi -- heidän nahkansa on karaistu.

-- Pelkäätkö omaasi?

-- Omaani! -- Miehen ääni töksähteli. -- En omaani, herra, mutta --

-- Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme? Eikö luola ole varmassa paikassa?

-- On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he saavat _tietää_, että siellä olemme.

-- Ja mistä he sen tietävät?

-- Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri, pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he kaartavat --

Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli merimiehelle tuikkinut.

-- Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun alkaen painua alaspäin.

-- Ei kontaktia! Kuinka se on voinut --?

Näin hänen tekevän rajuja liikkeitä, kuulin koneen pari kolme kertaa räiskähtävän, ja sitten kuului altani epätoivoinen huuto:

-- En -- löydä -- tasapaino-nappulaa --!

-- Pidä malttisi, Rai-Sun! vastasin tarkaten hänen tempoavaa putoamistaan. -- Sehän on juuri oikean polvesi kohdalla. Lempo soikoon, olethan sinä vanha lentäjä, pidä --

Tukin suuni. Nyt vasta huomasin hätäännyksissäni katsoneeni hänen kuperkeikkojaan polvieni lomitse. Eipä ihme, etten saanut vastausta hyvään neuvooni, sillä siirtäessäni katseeni aluesuurentajasta laidan yli näin hänen pienenä mustana pilkkuna häviävän maan hämäryyteen. Seuraavassa tuokiossa olin sivuuttamaisillani merirajan.

-- Tuhannen tulimmaista! kuulin omien huulieni mutisevan. Ja vauhtia hiljentämättä siirsin ohjausnuolta vasemmalle, alas, vasemmalle, enemmän alas, kunnes piirsin ahdasta korkkiruuvia juuri rantaviivan reunalla ja pääni tuntui pyörivän irtonaisena hyrränä hyvän matkaa olkapäitteni yläpuolella. -- Mitähän, jos minäkin kadottaisin kontaktin!

Jollakin ihmeen keinolla tapasin jälleen ohjausnuolen, ja nyt tuntui kuin olisi pääni nyhtäisty sijoiltaan. Mutta tähtiviirut saavuttivat kohta entisen pistemuotonsa, eikä aikaakaan, kun jo huomasin kiitäväni suoraa viivaa pohjoiseen.

Kesti kotvan ennenkuin erotin Rai-Sunin varovaisen merkkikipinän. Suuntasin sitä kohti ja suunnittelin tilaisuuteen sopivaa sadatusta, jonka kuitenkin unohdin, kun mies epätoivoisesti valitti:

-- Oi herra, kaikki on hukassa! En voi löytää vikaa. Olen vanha lentäjä. Olen tuntenut tämän koneen jokaisen nivelen paremmin kuin oman itseni. Ja nyt se -- Suuri armias Tai-Mabit! Pitääkö meidän tällaisen vian vuoksi joutua perikatoon! En saa edes valoa heijastajaan.

-- Ota minun! esitin.

Hän änkytti muutaman sanan, tarttui heijastajaan ja suuntasi valon siipeensä. Miten olikaan hänen hermostunut hapuilemisensa jo herättänyt minussa epäilyjä, ja kun neljänneshetken tuloksettoman työn perästä valaisija, hänen sitä huolimattomasti käsitellessään, lennätti taivaalle huikaisevan valosuihkun toisensa perään, oli epäluuloni muuttunut varmuudeksi.

-- Rai-Sun! sanoin. -- Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut eristäjän.

-- Eristäjän!

Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen kasvojaan.

-- Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. -- Oi suuri henki!

-- Vaikene, ulkokullattu orja!