Part 20

Ja silloin näin sen sokkelon perällä maata matelevan. Vähäisenä kipinänä se koukerteli edelläni. Ponnistin viimeisen voimani ja heittäydyin koko painollani sen yli.

Pääni oli jysähtänyt seinään, ja samassa tuokiossa luikersi kipinä sen rakoon.

-- Joo-Kee! -- Joo-Kee! -- Pelasta minun ruumiini! huusi jostakin Morris-Jeon ääni. -- Joo-Kee! - Joo-Kee! -- Juokse takaisin, juokse -- ja sinä saat olla ainoa Tai-Jeo! --

Minua nauratti. Edessäni oli revähtänyt tulinen kita ja sen sylky lennätti ruumiini hirvittävään pinteeseen. Jyrinän särkiessä korvakalvoa olin kuulevinani yhä Morris-Jeon ruikutuksen. Ja sen itkunsekaiseen sadatukseen menetin tajuntani. --

KOLMASKYMMENES LUKU

Suuri Kaikkeus

Oli kuin tuskallisen kuoleman unhosta elämä olisi jälleen vilkuttanut. Miten se oli käynyt, sitä ei muistini jaksanut selostaa. Tiesin, että Morris-Jeon sadattelun ja nykyisyyden välillä oli aukko ja että sieluni näiden sekuntien ajalla oli vaistomaisesti suorittanut tehtävän, jonka tajunnan viimeinen pilkahdus sille oli antanut.

Olin omassa aineessani. Silmiini tuijottivat La-Lin silmät ja hänen takanaan vilahteli vimmatusti tempoileva ihmissikermä. Jotakin höpisivät La-Lin huulet ja jotakin äänteli tuo rimpuileva joukko. Näin miehen peräytyvän verissä päin, näin nyrkin heilahtavan kauhuisten kasvojen yllä.

Ja silloin sen tajusin.

Ah, miten ruumiini kangisteli! -- Miten käteni voimatonna väänteli! Ja miten verkkaisesti La-Lin sormet suoniani verryttelivät.

-- Lao-Koo! -- Lao-Koo! -- Nouse! hoputti tuo helähtelevä ääni, ja epätoivoisesti huitoileva hirviö uhkasi viskautua meitä kohti. Jokin sen lukemattomista raajoista kosketti jalkaani, ja siinä silmänräpäyksessä tiesin, että minun täytyi nousta.

-- Rai-Sun! huusin hätäisesti sikermää silmäten. -- Lyö ne takaisin!

Ja oikein tietämättä, mikä oli tappelun tarkoitus, viskauduin joukkoon ja iskin nyrkkini sinne, missä valkoinen naama milloinkin vilahti.

-- Tai-Jeo! -- Tai-Jeo! ulvoi kymmenen suuta, ja vaunun laidalta pääsi esille korviasärkevä säestys.

-- Takaisin! huusin raivoisasti sikermän halkaisten ja koko painollani viskautuen ahdistajain parveen. -- Armias Kaikkeus! Jollei teitä vavistanut tarpeeksi Tai-Kee-Jeon henki, on hänen nyrkkinsä karistava viimeisen uhman teidän jäsenistänne! Rai-Sun, onko heitä paljonkin? Minun jäseneni ovat tosiaankin liikunnon tarpeessa.

Mutta sikermä oli hajonnut. Puolet sen miehistä makasi maassa, ja toinen puoli oli linkuttanut vaunun valopiirin ulkopuolelle. Pyörryksiin kirkunutta elävää nuijaani yhä heiluttaen ryntäsin Rai-Sunin väen riemuitessa ulos pimeään.

Silloin minut pysäytti terävä ääni.

-- Lao-Koo! sanoi se. -- Anna heidän olla. Meitä oli viisikymmentä, ja puolet heistä ei enää juokse.

-- Tai-Mara! huudahdin tempaisten hänet heijastajan valoon.

-- Sama, hymyili hänen suupielensä. -- Minusta on yhdentekevää, kuka tuolla ylhäällä hallitsee. Mutta jos mielit kalloni halkaista, niin muista, että minulla sitä ennen on sinulle jotakin sanomista.

Kysymys pyöri kielelläni, mutta sen häivytti voimakkaampi tunne.

-- Rai-Sun! -- La-Li! huusin. -- Pian nostolaitteelle!

-- Me sieltä juuri surmaa pakenimme, virkahti Tai-Mara. -- Ja jos miehesi olisimme voittaneet, olisimme vaunullasi jo matkalla Lunaan. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt vielä kerran nousta tuonne ylös, ollakseni edes hetken Tshung-Kingin herra.

La-Lin pää oli painautunut kainalooni, ja Rai-Sunin pieni joukko kävi piiriin ympärillemme.

-- Tai-Mara! sanoin ylpeästi. -- Nyt sen sijaan seuraat minua sinne.

Mutta kun pystykäytävän yläpäässä astuimme hissistä, huokui vastaani kaamea kolkkouden tunne. Ahtaan käytävän ilma oli tomuhiukkasien kyllästämä, ja muutamat harvat ihmisolennot lipuivat siinä kuin vialliset siivet sakeassa sumussa. Ja kymmenisen miehenmitan päässä pohjoiseen törötti soran ja silattujen seinälaattojen mieltämasentava röykkiö.

-- Tai-Mara! sanoin silloin. -- Ihaile kättesi työtä! Miten monen tuhannen huulet tuon vyöryn sisässä ovatkaan vääntyneet nimesi kirontaan!

-- Ei tarpeeksi monen, Lao-Koo. Rinnallasi vielä näen muutaman heistä, ja sokkeloissa piileillee enemmän.

-- Oi herra, salli minua iskeä! parahti Rai-Sun, kädet Tai-Maran hymyyn syhyen.

-- Ei, Rai-Sun, epäsin, -- odota!

Lännen käytävistä läheni hälisevä joukko. Sen valittaen piiloutuessa sokkeloiden suihin värähteli ilmassa kaukainen, hivelevä soitto. Tuokion kuluttua tomuharsosta häämötti liikkuva varjo, ja sen lähetessä pillahti sävel kiihtyvään nyyhkytykseen, jossa toisinaan vihlaisi lohduttoman epätoivon itku.

-- Mitä se on? kuiskasi La-Li painautuen rintani suojaan.

Se oli säveltä pohjaavan aliäänen kaamean yksitoikkoinen kerronta. Aukealle tultua se äkkiä puhkesi selvemmäksi ja viimein se ylitti nyyhkyttävän itkun painuen hermoja lamauttavaan, laulavaan nuottiin:

-- _Alusta on ollut Suuri Kaikkeus, jonka sieluna on järkähtämätön tahto ja ruumiina ääretön eetteri, jota lukemattomien solujen hillitön liikunta elävöittää_. -- Alussa se tahtonsa ulotti tämän solun sydämeen ja sanoi sille: "Hajaannu ja elävöitä solun hiukkaset ruumiini palvelukseen!" Ja tahdon hitunen elävöitti solun hiukkaset; se pani ne parkumaan muunnoksen synnytystuskissa, ahertamaan itsesäilytysvietissä ja palamaan pyyteitten makeassa tulessa. Kierrostuhannet se muokkasi solun ainetta, kierrostuhannet se pakotti sen hiukkaset uuteen yhtymään, kunnes väsyneitten hiukkasten joukko huusi liikarasituksen ikeessä, ja sen muokattu aine uhkasi hikeensä uupua. Ja silloin sanoi Suuri Kaikkeus voimallensa: "Siirry ja elävöitä toinen solu! Tämän kyllästetyn solun tahdon vereeni vetää ja sen kuonan keuhkoissani puhdistaa." -- Oi ihminen, tämä on suuren Kaikkeuden tahto!

Ja näiden viimeisten sanojen parkaisuna leikatessa ilmaa liittyi siihen kuin kaikuna joukon epätoivoinen ulina. Etunenässä kulkeva kumarahartiainen vanhus nosti luisevat kätensä siunaten korkeutta kohti ja, soiton vihlaistua itkusta vaimenevaan nyyhkintään, vanhuksen sanat suoltuivat jälleen yksitoikkoiseen nuottiin:

-- _"Voiman kyky eristyä aineestaan on oleva viimeisten kierrosten enne"_, sanoo Kaikkeuden Kirja. -- Oi ihminen, tämä on viimeinen kierros, tämä on viimeinen nousu. Tämä on vapautuksen parahdus ja tahdon riemuhuuto aineen häipyessä. Oi ihminen --

Hänen sanansa hukkuivat joukon mielettömään voihkinaan.

-- Tai-Mara! sanoin pudistaen jähmetyksen ruumiistani. -- Kuka hän on?

-- Hän on Tai-Lama-Noa, entinen Tieteen ja Uskonnon valvoja, "kansan parantaja" --

-- Jonka Morris-Jeo muinoin sulki Tshung-Kingin unhotuskammioihin? sanoin väristen.

-- Niin. Ja jonka minun "räjähdykseni" näyttää kuin ihmeen kautta vapauteen päästäneen.

Näin Tai-Maran huulilla häipymättömän virnistyksen.

-- Toverit! huusin kuin mieletön käytävään rynnäten. -- Missä on Tieteen palatsi? Missä on See-Sean koti? Tai-Mara, sinä olet kalpeneva, jos räjähdyksesi on _ne_ tuhonnut! --

* * * * *

Mutta Tieteen palatsi oli tallella.

Rai-Sunin ja Tai-Maran seurassa astuessani sen kodikkaaseen hohteeseen tulvi siellä turvapaikkansa löytäneen joukon suista mylvinä, jota Tai-Suanin rauhallinen ääni turhaan koki taltutella.

-- Veljet! huusi hän epätoivoisena käsiään levitellen. -- Tai-Kee-Jeo on antanut henkensä meidän edestämme. Tuhannet tovereistamme makaavat vieremän puristuksessa! Eikö meidän tule miehekkäästi kestää tätä viimeistä --!

-- Tai-Suan! keskeytti hänet intoutunut ääni putkiston juurelta. -- Katso tuota pilveä! Se on haihtuvan Suuren Veden höyryä. Ah! Eikö se ole jumalainen, suurenmoinen!

Mutta Tai-Suanin piiloutuessa putkistoon oli jostakin lähtenyt huuto: "Tai-Jeo ei ole kuollut!" Ja silloin puhkesi äänten paljous uuteen uomaan eikä lakannut ennenkuin Tai-Suanin hiessä kylpevät kasvot ilmestyivät putkiston kupeelta.

-- Oi kansa! huusi hän läähättäen. -- Se _on_ Suuren Veden höyryä! Ennen uutta nousua puolet sen massasta peittää meiltä näköpiirin. Meillä on kahdeksan hetken kiertonopeus, ja aurinko lähenee kuusikymmentä tuhatta peninkulmaa hetkessä!

-- Tai-Suan! parahti ääni sisästäni. -- Lunarian orjat! Piirien naiset ja lapset! Ah! Heillä ei ole edes nestettä, millä huuliansa kostuttaisivat! Pian, Tai-Suan! Sinä voit valmistaa täällä heille kivuttoman kuoleman. Joudu! He ehtivät tänne auringon edellä! Kaikki Piirit! -- Armias Avaruus!

Sekunnissa tajusin, ettei minua enää kuunneltu.

-- See-Sea! -- Lapseni! näin purkautuvan Tai-Suanin huulilta. -- Mea-Jeo on tullut!

Ja hälisevän joukon läpi kiiruhti syliini vanha Tai-Suan, jonka pelkästä viittauksesta hänen apulaisensa ääni toitotti kontaktikoneen suppiloon:

-- Kaikki Piirit -- Austria -- Gordon -- Ontario -- Luna -- --

Tunsin sydämeni pysähtyvän. Tai-Suanin takaa tuli levitetyin käsin, riemua säkenöivin silmin, See-Sea. Ja jättäen jälkeensä suuren Tai-Simonin hän heittäytyi syliini nyyhkyttäen:

-- Mea-Jeo! Sinä tulit Tai-Jeona! Ah, ota minut!

Ja silloin, hänen kuuman sylinsä ihoani polttaessa, tuo torjuva jokin jälleen tunkeutui väliimme. Silmäni kohtasivat La-Lin katseen.

Sekunnin viivähdin.

-- Joo-Kee! leikkasi ilmaa terävä ääni. -- Syleile häntä! Sillä niin totta kuin Tai-Mill hänen helmansa hedelmöitti, minä, Tai-Mara, sen hedelmän orja Liau-Joon sikiöön vaihdoin. See-Sea, Tai-Millin poika on kostanut isänsä kuoleman. Syleile lastasi, nainen!

Käteni herpaantuivat. Katsoin tolkuttomana edessäni häämöttävään Tai-Simonin nenään. Ja samalla kun tajusin venähtäneen ilmeen sen nenän ympärillä, aavistukseni pulpahti ymmärrykseen.

-- Tai-Mara! sanoin tunteeni auliisti kummutessa. -- Niin totta kuin suuren Tai-Simonin metallinhimo teki Tai-Lanen kautta Joo-Keestä Tai-Jeon, ovat nämä sanasi tehneet Tai-Marasta Tai-Jeon ystävän. -- La-Li! Äitini syleilee sinussa sitä sukua, jonka puolesta isäni on kuolemaan astunut.

-- Mea-Jeo! nyyhkytti See-Sea korvaani. Ja La-Lin kasvot punehtuivat onnesta. --

* * * * *

Mitä oli tapahtunut? Enkö ollut uinahtanut joukon huutoihin, La-Lin suuteloon ja See-Sean hellään silmäykseen? Ja eikö vereni sitä ennen ollut tyydyttänyt rakkaimpani veren hartainta toivomusta? - Suuri armias Kaikkeus, mikä oli tämä tukehduttava tuska rinnassani!

-- La-Li! huusin. -- La-Li! See-Sea!

Parkaisuun tukehtumaisillani painuin jalkani juuressa makaavain naisten puoleen.

Ah! See-Sean sydän ei enää sykkinyt. La-Lin silmä ei enää hymyillyt. Askeleen päässä Tai-Suanin kasvot autuain ilmein hipoivat Rai-Sunin ruskeata korvaa. Ja elottoman ihmis-sikermän keskeltä vain yksi ainoa silmäpari vastasi hurjaan katseeseeni.

-- Tai-Juang! sanoin hyökäten hänen luoksensa. -- Tai-Juang!

Mutta ponnistus oli ollut ylivoimainen. Rintaani ahdisti. Minä lysähdin läähättäen putkiston juurelle.

-- Tai-Jeo! -- Katso! inisi korvassani.

Itäisellä taivaalla sankka pilvi loimotti veripunaisessa lieskassa, ja tukehduttava kuumuus huokui kuolemaa putkiston aukoista.

-- Se nousee! läähätin. -- Tuoko on auringon terä? Ah! eikö tuolla lännestä lähene tumma viiru?

-- Austrian joukko, äännähti Tai-Juang. -- Kaikkeus suokoon --

Ja juuri kun aavistus jähmeänä iskihe tajuntaani, kuulin Tai-Juangin nauravan.

-- Gordonin on mennyt. Ontarion suistui äsken alas. Ja Lunan lentue levännee Pienen Veden kuivuneella pohjalla. -- Ja jälleen pieni naurahdus. -- Parempi niin. Joka tapauksessa on varmaa, ettemme paistu auringon hiilloksessa: tuhannen peninkulman päässä siitä olemme jo höyrynä -- mekin --

Silloin jokin sisimmässäni tuntui ratkeavan. Ponnistauduin seisoalleni, pullistutin keuhkoni kyllästetyllä ilmalla ja kohotin nyrkkini rakkaimpaini ruumiitten yli kohti korkeutta.

-- Saatana! pääsi huuliltani kammottava kirous. Ja minä lysähdin putkiston näkölaatalle hirvittävän tärähdyksen särkiessä korvakalvojani.

-- Se -- oli -- voimakeskus --, huoahti ääni. -- Katso Austriaa --

Sysimustassa pimeydessä loisti vain putkiston näkölaatan pinta. Ja sitä piirsi läntisestä huurusta maahan kiitävä musta viiru. Se oli Austrian virraton lentue.

Ja itäinen taivaanranta suoltui kohti hirvittävää lieskaa, joka jättiläismäisenä puoliympyränä sankan pilven takaa näytti valmistautuvan nielemään koko maapallon.

-- Minä -- kadehdin -- Marsin -- miestä --, läähätti ääni pimeästä. Mutta sen läähätyksen katkaisi käytävän huminasta eroittuva Lama-Noan voihkiva ääni:

-- Oi ihminen, hetki on tullut. Se on Suuren Kaikkeuden tahto. _"Ja niinkuin tämä tahto on singonnut solun eetterisuoneen ja pakottanut sen aineen atoomit siihen hajaantumaan, on se jälleen antava atoomien imeytyä soluun ja solun palata siihen sydämeen, josta se uudestipalaneena voi suoneen singahtaa."_

-- Vaikene! parkaisin pimeään syöksyen. - Tai-Jeon nimessä, Lama-Noa! --

Mutta polveni notkuivat, rintani tuntui pakahtuvan, ja minä lankesin ruumiitten kiehtovaan syleilyyn.

Oli kuin maa allani olisi tärissyt ja jostakin sen sisimmästä lähtenyt parahdus hajonnut kasvavana voihkinana elottomaan aineeseen. Ja Lama-Noan vaimeneva ääni kertasi kuin konsanaan Tshung-Kingin kulunein laatta heikolla puoli-Jacksonilla "Kaikkeuden Kirjan" kolmannen uskonkappaleen:

_"Ja tämä solu on Aurinko, ja tämä atoomi on Maa, ja tämän solun matka sydämestä sydämeen on Suuren Kaikkeuden henkäys."_

Käteni oli kohdannut kasvot. Minä tunsin niiden hymyn.

-- Suuri Kaikkeus! pääsi keuhkojeni viimeisenä henkäisynä.

Ja se henkäys oli tulvillaan kiitosta. --