Part 17

Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.

-- Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.

-- Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason, vastasin. -- Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja minulla on sinulle paljon sanottavaa.

-- Tai-Kee on kuollut Lunan kaivosräjähdyksessä; vain puolet orjista siinä jäi eloon. Sano nimesi, ystävä!

-- Olen sen sanonut. Kara-Hunin kanssa lähdin kaivoksesta. Hän makaa nyt Lunan-Gordonin tunnelissa ja hänen eloton aineensa vartioi vaunullista valkoista metallia.

Kuulin puhaisun Masonin keuhkoista. Kesti tuokion, ennenkuin hän kykeni mitään sanomaan, ja sillä välin olin selostanut hänelle Kara-Hunin historian.

-- Mason, lopetin, -- metalli on kymmenen asteen päässä Lunasta. Ree-Kian keksinee keinon, millä noutaa sen sieltä.

Kuulin kiihkeän keskustelun. Sitten tärähti korvaani Ree-Kianin ääni:

-- Tai-Kee! Tie on ummessa Gordonin kohdalta. Mutta minä avautan sen. Meillä on kaksi vaunua, jotka tottelevat virtaa. Oi suuri Tai-Kee, ennen kolmatta laskua olen luonasi, jos este vielä on minun jäljeltäni.

Minä naurahdin.

-- Lunan-Gordonin tie on ruoaton. Elävänä et sieltä minua löytäisi. Sadan miehenmitan vahvuinen vieremä on teljennyt minut vieraanvaraisempaan tunneliin. Katso koneesi osoittajaa! Jos minun näyttää oikein, olen Lunan--Tshung-Kingin valtatiellä.

-- Hukassa! huudahti ääni. -- Sen ainoa aukko on Tshung-Kingin keskustassa.

-- Kiitos suuren Kaikkeuden on metalli saatavissa, Ree-Kian.

Hän ymmärsi katkeruuteni ja antoi paikkansa Masonille. Runsaan puolen hetkeä hiveli tuon kiitollisen neron ihastunut ääni kuulokalvoani, ja me erosimme ystävinä, hän odottamatonta asemaani itkien ja minä hänen suurelle työlleen menestystä toivoen.

-- Ree-Kian auttaa sinua, jos hänen kykynsä suinkin siihen riittää, huokasi Mason.

-- Sano Ree-Kianille, että olen hänelle siitä kiitollinen, vastasin. -- Jos aikeemme onnistuu, niin tapaamme Tai-Jeon palatsissa. --

* * * * *

Olin sulkenut virran ja mieli happamena riuhtauduin näkemäni puitteista. La-Lin pehmoinen käsivarsi kiertyi kaulalleni, ja hänen poskensa hiveli polttelevaa otsaani.

-- Lao-Koo, sanoi hän hellästi, -- uhkaako meitä vaara?

Katseeni tapasi hänen katseensa pohjan. Suuren yrityksen mitättömyys siinä tuokiossa saavutti huippunsa. Jos Masonin yritys onnistuisi, niin mitä se liikutti minua, kuka uuden vallan käsiinsä ottaisi!

-- La-Li! sanoin, puristaen hänen päänsä käsieni väliin. -- Luuletko rakkautemme saavan viehkeämmän värityksen, jos tuolla tunnelin päässä löydämme tuhathohteisen palatsin ja syleilyn lomassa imen huuliltasi makeata hyytelöä?

-- Lao-Koo, sinun huulesi ovat paremmat kuin makea hyytelö, ja meidän valkea valomme sallii minun nauttia katseesi kirkkaudesta.

-- La-Li! Jos kierroksen, parin perästä meille avataan tunnelin suu ja sanotaan --

-- Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen, helähti itkunsekainen ääni. -- Suutele minua, Lao-Koo!

Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin itkusta väriseviin huuliin. --

VIIDESKOLMATTA LUKU

Joo-Keen salahanke

_Viime_ aikoina en enää laskenut päiviä. Sieluni oli saavuttanut teennäisen tasapainon, ja ruumiillinen hyvinvointini tuuditti minut tyytyväisyyteen, jota ei pieninkään harmi häilyttänyt.

La-Lin ihana vartalo oli tällävälin kehittynyt kukoistukseen, joka uhkui rakastavan naisen täyteläisiä suloja. Rintojen lapsellisen viehkeyden oli ylittänyt uljaasti kumpuava povi, ja lantion neitseellinen kainous oli paisunut keinuvaksi uhmaksi, joka ammoisista ajoista on miehen verta kiehuttanut.

-- La-Li, sanoin monasti, -- sinä olet punainen mestariveistos, joka voittaa kaikessa Tshung-Kingin kuuluisan valkoisen. Ja kuitenkin on itse Tai-Ada-Kama sen muovaillut.

-- Sinun rakkautesi on suurempi mestari kuin Tai-Ada-Kama, hymyili hän. -- Ja Tshung-Kingin määrätön neste on ollut kiitollisempi muovailuväline.

Ja toisinaan hänen katseensa pohjalla välähti kirkas tuli, ja hänen huulensa kuiskasivat korvalehteäni hipoen:

-- Puuttuu vain se, mitä mieleni enimmin kaipaa.

-- Mitä sinulta puuttuu?

-- Jospa meillä olisi lapsi, oi Tai-Kee, ei sitä tunnustelisi syntymäin valvojan julma käsi, ei merkitsisi piirihallinnon polttoleima, ei seuraisi Tai-Maran vaaniva silmä. Oi, Lao-Koo!

Se oli elämäni kovin koettelemus. Siihen tahdoin aina langeta. Suuri Kaikkeus! -- Siihenhän omakin haluni alituisesti paloi.

Suljin silmäni. En kestänyt hänen katseensa pyyteistä kaihoa.

-- La-Li, puolustelin, -- jos meidät kohtaa Morris-Jeon koura, en tahdo nähdä sen kajoovan lapsemme vereen. Eikö ole kylliksi, jos näen sen koskevan siihen lihaan, jota sinun ruumiinasi olen oppinut pyhänä pitämään!

Ja hänen kyyneleittensä valuessa rinnalleni lupasin lämmeten:

-- Rakkaani, se päivä on kuitenkin tuleva. Ja silloin lemmenliittomme vahvistetaan täydellisessä antaumuksessa, jonka kaiho nyt sielujamme polttaa. Eikä Morris-Jeon silmä enää päly sinua tavoittelemassa.

Hänen kyyneleitänsä karttaakseni karkasin aina elottomaan vaunuun, joka matkaan viekoitellen yhä riippui raiteellaan. Jo toista kierrosta sen haamu oli minulle silmää iskenyt, ja tällaisina hetkinä se aina minut tuokioksi voitti.

Ja kerran, kun en sen elonmerkkiä enää kaivannut, sen kampi äkkiä tuntui vavahtavan. Hätkähdin. Oliko hapuileva käteni vihdoinkin osannut oikeaan! Vapisevin sormin painoin lähtönappulaa --

Ja sitten, miellyttävän sinivalaistuksen puhjetessa, vaunu nytkähti ja porhalsi sähisten eteenpäin. Sen katossa piirsi asteosoittaja matelevaa viivaa luoteiseen. Silmäni äkkäsi viivan päässä pyöriön, ja tajuntaani iskihe puistattava ajatus: Tshung-King!

Siinä tuokiossa kosketin pysäyttäjää ja väsähdin asteikkoon pälyen. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tajusin, että olin melkein puolen asteen päässä La-Lista.

Palatessani se kuume vasta alkoi aivoihini tunkea. La-Lia ajatellen yritin sen voimaa vaimentaa. Mutta tietoisuus siitä, että hallussani oli kone, jonka nopeus äkkiä oli muuttanut tämän puolentoistasadan normaaliasteen pituisen aution valtakuntani melkeinpä käteeni mahtuvaksi soikioksi, oli pannut vereni kuohuntaan, jota ei lempeni vastakuohu mitenkään jaksanut masentaa.

Naisen perinnäisellä vaistolla La-Li sen jo olikin aavistanut.

-- Lao-Koo, sanoi hän, kun vaunu jälleen seisoi ulokkeemme hohteessa, -- minä pelkäsin sen voiman riistäneen sinut minulta.

-- Oletko sitä itkenyt? kysyin hänen kasvojensa kelmeydestä heltyen.

-- Pyysin Suurta Kaikkeutta antamaan sinut minulle takaisin. Ja nyt rukoilen, että hän sallisi koneen voiman jälleen kadota.

-- La-Li, elä rukoile sitä. Sen voima on kerran vievä meidät molemmat täältä. Sitten, kun lempemme vaatii uuden ympäristön puitteita.

Hän käännähti, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi syvälle silmiini.

-- Tai-Kee, sanoi hän nyyhkyttäen -- milloin olet kyllästynyt _tähän_ ympäristöön?

Se leikkasi sydäntäni.

-- Sanoinhan, La-Li, että vasta uudessa ympäristössä voi kaipuusi toteutua.

-- Siksikö, Lao-Koo?

-- Siksi.

Mutta minä tiesin, että vastaukseni kosketti epärehellisyyden rajaa.

* * * * *

Tuskin puolen kierroksen kuluttua tästä tapahtumasta La-Li herätti minut unesta, johon hänen hyväilynsä oli minut uuvuttanut.

-- Lao-Koo, sanoi hän silmissään pelästynyt ilme, -- se on naksahtanut kaksi kertaa.

-- Mikä?

-- Kone.

Hän osoitti kontaktikonetta, ja hänen eleistään kuvastui punaisen synnynnäinen kammo sitä kohtaan.

-- Näitkö kipinän?

-- Toisella kerralla se oli leimahdus.

Kavahdin seisoalleni. Viime päivinä kasvanut kuume riehahti täyteen polttoonsa. Tarkkasin jännittyneenä koneen merkinantajaa ja totesin neulan seisovan neutraalissa.

Silloin se naksahti kolmannen kerran.

-- La-Li! sanoin. -- Sammuta valo!

Pilkkopimeässä päästin neulan neutraalista. Sormellani tunsin, että se hakeutui Kolmannen Piirin rannikolle. Helpotuksesta huoahtaen pistin pääni hattuun.

-- Tai-Kee! huudahti ääni; se oli Masonin. -- Olen hälyttänyt sinua puolen hetkeä. Kaikkeuden kiitos, että sinut löysin!

-- Mitä on tapahtunut, Mason? Eikö Ree-Kian ole löytänyt metallia?

-- Liiankin paljon, Tai-Kee. Ja kymmenen nousua sitten voimakeskuksemme valmistui.

-- Ah!

-- Odotan vain hetkeä, jolloin saamme räjäyttää pintakuoren ja paljastaa koneemme auringolle. Ree-Kian --

-- Niin --

-- Ree-Kian on alkanut jakaa uusia polttimia siipiin. Hän ei tiedä, että olen sinua hakenut.

-- Ymmärrän, Mason. Puhu polttimista!

-- Meidän koneemme on toista sataa milliä voimakkaampi kuin Tshung-Kingin, ja peilimme tulee kokoomaan pystysuoria säteitä. Vanhat polttimet eivät kestäisi virtaa.

-- Miten saatte ne jaetuksi?

-- Neliöpäälliköiden välityksellä. Eilisaamusta on neljättäkymmentä siipeä levännyt ranta-aukollamme, ja kukin niistä on vienyt viisisataa poltinta. Toinen, Kolmas ja Neljäs piiri on jo varustettu ja Ensimäinen osittain. Jollei meitä keksitä, niin yritämme huomislaskussa.

-- Tietävätkö he sen -- miehemme?

-- Eivät. Mutta he ovat valmiina jo nyt. Ja kun uudessa polttimessa välähtää voima, tietävät he, että kone on paljastettu.

-- Entä aseet, Mason?

-- Niitä on meillä vain kolme, mutta uusine polttimineen ne tehoovat kolminkertaisen matkan päästä. Ja me saamme lisää --

-- Mistä?

Masonin ääni katkesi, koneesta pääsi naksahdus, ja tarkistusneula värisi kuuluvasti kontaktin hellitessä. Äsken kuulemani suhisi korvissani kiihtyvänä usutuksena, ja sen taustalla takoi pahan aavistuksen jyske.

-- Valoa, La-Li! virkoin hätäisesti.

Ja kuulematta hänen kysymyksiään tarkistin neulan aseman. Kaukana oikeasta se ei ollut, mutta nyt se vasta tärisi merkitsemässäni pisteessä.

Painaessani hermostuneesti neulan niskaa vilahti konekaivanto ohitseni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsin Masonin. Ree-Kian seisoi hänen edessään kiihkeästi viittilöiden.

-- Se on alettava, Mason! intoili hän. -- Jo kohta laskun jälkeen minä olin näkevinäni ne taivaanrannalla. Minä luulin niitä rauhallisiksi lentäjiksi. Mutta nyt, kun Viidennen Piirin Hea-Tama lähti ilmoille, näin niiden pyrähtävän pohjoisen rannan varjosta. Niitä oli kuusi ja ne yrittivät kaartaa Hea-Taman pussiin.

-- Suuri Kaikkeus! siunasi Mason.

-- Ehkeivät he onnistuneet; Hea-Taman kone on voimakas. Mutta olen varma siitä, että parin hetken kuluttua Tshung-King sen tietää.

-- Parin hetken? Koneemme täytyy ehtiä koota voimaa, Ree-Kian!

-- Sitäpä juuri. Nousussa sen tulee paljastua auringolle, sillä laskuun mennessä on Tai-Jeon käsky kuulutettu piireihin. Äärettömän Avaruuden nimessä, meidän tulee varustaa siipemme polttimilla Viidennen ja Kuudennen Piirin varalta. Oletko varma siitä, ettei mikään kohta voi joutua epäkuntoon, Mason? Armias Kaikkeus, jollei kone toimisikaan!

-- Se toimii, vastasi Mason ylpeästi. -- Nousussa sen jättiläislaatta imee auringon säteitä, ja jo puolen hetken kuluttua polttimemme tuntevat sen voiman. Tule, minä tarkastan panoksien aseman!

-- Suuri Kaikkeus meitä auttakoon! pääsi Ree-Kianin huulilta, ja hän kiiruhti Masonin kintereillä nostolaitteelle.

Tuijotin kuin kivettyneenä aution huoneen rosoiseen seinään. Sitten käteni hellitti neulan. Eteeni avautui Kolmannen Piirin laakea pinta, ja nousupuolella olevan auringon ensimäiset suihkeet valahtelivat sen kiiltäväksi palaneelle kuorelle.

Tuostako nousisi Tai-Masonin ylpeys, punaisten pyhä Aurinko-kone, Tai-Lanen varastamalla valkometallilla silattu jättiläismäinen imulaatta!

Annoin neulan piirtää laajassa kaaressa Kolmannen Piirin pintaa. Kongon valot loistivat rauhaista lepoa, Gordonin vilisivät hehkulamppu-jonona silmäini editse, ja Kapin kaukainen läikkä vilkutti valojaan yrtinpoimijain jonon fosforirenkaassa. Ei missään siipeä, ei missään kiirettä, ei missään ailahdusta siitä, että ensi laskussa olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ja kuitenkin -- kukaties tällä hetkellä Gordonin koneitten ääni toitotti Tshung-Kingiin ensimmäisen hälytyksen, kukaties tässä tuokiossa kymmenien tuhansien vapisevat sormet sovittelivat siipiin uusia polttimia. Suuri, armias Kaikkeus, millainen voima paisuikaan tällä auringon kaarella tuon kuoren sisässä ja millä rytinällä se siitä olikaan laskussa ilmoille ryöpsähtävä!

-- Lao-Koo!

Kättäni kosketti pehmeä käsi.

-- La-Li! sanoin havahtuen. -- Nyt se on tullut. Tai-Millin kapina kukistettiin; Tai-Masonin kapina alkaa nyt.

Ja hänen kättään kädessäni pidellen selitin hänelle, mitä oli tapahtunut.

-- Entä sinä? kuiskasi hän, kun olin lopettanut.

-- Minä tarkkailen täältä käsin asiain kehitystä.

-- Ja jos voitamme, kuka on oleva Tai-Jeo?

-- Kuka Tai-Jeo? -- Ah! Mason. Ree-Kian. Kuka tahansa --

Ja silloin äkisti ikäänkuin jähmetyin. Tai-Joonin haamu kuvastui sieluni silmien eteen ja hänen kätensä kohosi moittivasti minua kohti.

-- La-Li! sanoin järeästi. Mutta en päässyt pitemmälle puheessani, sillä äkillinen raksahdus koneessa pani ajatukseni sekaisin.

-- Kaikki piirit -- Tshung-King -- Austria -- Gordon -- Luna -- -- Kaikki piirit --

Kiroten olin sysännyt neulan neutraaliin. Mutta tuokion kuluttua uteliaisuus voitti pelon. -- Miten paljon Tshung-King tiesi?

-- Sammuta, La-Li! sanoin päästäen neulan valloilleen. Se juuttui Tshung-Kingin kohdalle ja yksitoikkoinen pärinä jatkoi:

-- 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä. Rannikkoa vartioitava. Jokainen siipi pidätettävä. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys. --

Ja samaan hengenvetoon jatkui:

-- Kaikki Piirit -- Tshung-King -- Austria -- Gordon -- Luna -- -- kaikki Piirit -- Tshung-King -- Austria -- Gordon -- Luna -- -- kaikki Piirit -- Austria -- Austria -- Austria -- -- Joo-Keen salahanke Kongon polttopiirissä. Suuri kapina odotettavissa. Mason, Ree-Kian kaikesta päättäen mukana. Kaikki polttajat ilmoille. Pesän aukko 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä --

-- Joo-Keen salahanke! surisi korvissani, kun kiidätin neulan neutraaliin. -- Joo-Keen salahanke! Armias Kaikkeus, sehän _oli_ Joo-Keen salahanke!

-- La-Li! huusin haltioissani. -- Tule! Katso tuohon. Näetkö rannikon? Näetkö auringon nuolun neljällä rinnakkaisella töyräällä? -- Niin juuri. Katso siihen ja odota! Minun pitää saada liikkua.

Ja kuulematta La-Lin vastaväitteitä painoin hänet koneeseen. Minusta ulokkeemme oli tällä hetkellä liian ahdas; parilla askeleella sen seinä oli aivan vastassani. Ja minun käteni kaipasivat tilaa, keuhkoni vaativat vapaata ilmaa. Suuri armias Kaikkeus, miksen voinut kontaktikoneen kaaressa lähettää ruumistani sinne, mihin silmäni kantoi ja korvani ylti! Tämä oli Joo-Keen kapina, minun nimessäni kansalle kuulutettu -- ja minä olin täällä alhaalla, syrjässä sen rytisevältä ryöpyltä.

-- La-Li! vaikeroin. -- Mason on tehnyt työn. Ree-Kian johtaa hyökkäystä. Minä olen vain hankkinut metallin, minkä kuka hyvänsä olisi voinut tehdä! -- La-Li! Minä tahdon, minun täytyy --

-- Ah! Lao-Koo! päästi La-Li kimeästi. -- Töyräitä ei enää ole! --

Siinä tuokiossa olin nostanut hänet koneesta.

Sydämeni hykähteli. Tomun hälvetessä näin kolmen töyrään paikalla hohtavan lammikon ja seuraavassa silmänräpäyksessä neljäs sinkosi ilmaan. Nousevan auringon säteet heijastuivat äärimmäisestä rannasta ja jostakin puhaltava ilma lakaisi laatan peilikirkkaaksi kiloksi.

Jumalani! Tshung-Kingin voimakeskus ei enää vallinnut tajuntaani: Masonin hirviö oli saattanut sen varjoon. Ja tuntuipa kuin olisi itse aurinko kiirehtinyt keskitaivaalle: niin ahnaasti se tunki tulista katsettaan tuon uuden nähtävyyden valkoiseen metalliin.

Se päivä oli minusta pitempi kuin konsanaan Lunarian yö. Sisäisten silmieni eteen parveili Tshung-Kingin, Lunan, Austrian, Kongon ja muiden Piirien polttojoukot ja niiden taustalla jännityksestä vapiseva kansa, joka sormi polttimella tuijotti tuokion arpomaan tulevaisuuteen.

Eikö Masonin kasvoilta tällä hetkellä veri paennut? Eikö hyökkäykseen valmistautuvan Ree-Kianin kättä hermoväristys puistattanut?

Laskussa riuhtauduin La-Lin hellistä kahleista. Armias Kaikkeus, eikö Mason seisonut tuossa edessäni ja eikö hänen nyökkäyksessään ollut hitunen moitetta!

-- Mason! sanoin kuin humalassa hoippuen kontaktin ääreen. -- Minä tahdon puhua kanssasi ennen lähtöä --

Kirous! Olinko hullu? Masonhan seisoi ilmielävänä tuossa, piteli päätään, horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

-- Tai-Kee! -- Niin hän sanoi. -- Tai-Kee! -- Se tuli kumeana kuin maan alta. -- Minä sitä aina aavistin: Ree-Kian on roisto.

-- Roisto! kertasin kuulemaani sanaa. Ah! mitä minä höpisinkään. La-Li katsoi minuun kuin kummitukseen.

-- Kuulitko jotakin? kysyin.

-- En -- mutta on kuin täällä olisi ollut jokia. Oliko se suuri henki?

Sanaakaan vastaamatta ryntäsin koneeseen. Tuossa tuokiossa sen neula tärisi tutussa pisteessä. Kuin salama iski katseeni maakuoren läpi Masonin pyhättöön.

Siellä tepasteli yksi ainoa mies. Se ei ollut Mason eikä Ree-Kian; se oli tummahipiäinen olento, jonka kasvoilla paloi toimeliaan kiihkon jäytävä tuli.

Annoin hätäisen merkin.

Mies hyppäsi syrjään ja vilkaisi koneeseen. Toisen merkin jälkeen hänen katseensa avuttomana pälyi pystykäytävään.

Kolmannen merkin raksahdettua hän näytti voittavan pelkonsa, ja näköalan hälvetessä tiesin hänen tarttuneen kontaktiin.

-- Toveri! sanoin järeästi. -- Missä on Tai-Mason?

Hän viivähti tuokion, ja sillävälin kuului kuin äänekästä epäröintiä.

-- Tai-Mason -- on poissa, tuli arasti.

-- Entä Ree-Kian? Minä tahdon puhutella häntä. -- Tai-Ree-Kian on juuri lähtenyt. Aurinko on jo laskenut.

-- Hyvä. Siispä hae koneeseen Tai-Mason. Hän ei tietenkään lähde ilmoille.

Ei vastausta.

-- Tai-Mason, kuuletko! Tai-Kee tahtoo tavata Tai-Masonin!

Olin kuulevinani, että sanani tekivät toivotun vaikutuksen. Vastaus tuli.

-- Oi suuri Tai-Kee, etkö tiedä sitä: Tai-Mason tahtoi pettää meidät, ja suuri Tai-Ree-Kian pani polttotangon hänen ohimolleen.

Pääni oli luiskahtaa koneen hatusta. Olinko käsittänyt oikein?

-- Mies, sanoin verkalleen, -- kertaa sanasi ja äitisi sielun kautta puhu totta! Milloin se tapahtui?

-- Vajaa hetki sitten. Niin totta kuin Mena-Loa on nimeni, tuli Tai-Ree-Kian laskutaitteessa nostolaitteelle ja huusi: Toverit, Mason tahtoi myydä meidät Morris-Teolle; Masonia ei enää ole olemassa. Mena-Loa, panen sinut kontaktikoneen vartijaksi; elä jätä sitä korvasi kuuluvilta.

-- Mitä sinun on tehtävä?

-- Odotettava Tai-Ree-Kianin määräyksiä ja vietävä ne koneen hoitajille.

Tunsin sydämeni kiirehtivän vielä muutaman lyöntivälin; sitten se talttui rauhalliseen sykintään. Ree-Kianko yksin oli taisteleva suuren taistelun!

-- Mena-Loa! sanoin. -- Sinä tunsit suuren Tai-Joonin. Ketä hän käski sinun totella?

-- Oi suuri henki --

-- Niin, Mena-Loa. Ja sinä tiedät, että suuri henki milloin tahansa voi häätää sielun ruumiistasi ja määrätä kätesi työn. No niin, sinä tottelet Tai-Ree-Kiania, kunnes minun määräykseni kumoaa hänen -- ja siitä hetkestä tottelet vain minua.

-- Minä tottelen, oi suuri henki. --

Päästin neulan valloilleen. Mena-Loan käsi oli minun, sen tiesin. Mutta, armias Kaikkeus, milloin ja mihin sitä käyttäisin?

KUUDESKOLMATTA LUKU

Taistelu uudesta voimakeskuksesta

Niitä oli runsaasti kolmesataa siipeä. Arvattavasti ne olivat Kongon joukkoja. Olin aavistanut, että tässä uuden voimakoneen ympärillä ensimmäinen taistelu syttyisi.

Ree-Kian oli siihen varannut parhaimpansa. Siipien kaarteista saattoi nähdä, ettei niitä ohjannut mikään luola-punainen, vaan mies, joka oli siipeensä eläytynyt. Se oli Kongon joukkoa sekin, mutta sen sieluna oli Masonin valioväki.

Sääli oli nähdä sen epätoivoista kamppailua. Auringon jälkilieska vielä tavoitteli zenitiä, itäinen taivas jo uhkasi sysimustalla synkeydellään ja tuossa valon ja varjon suurenmoisessa karkelossa aseeton vartiojoukko kiiti päättömänä kouruna vihollisrintaman ylitse, alitse, editse -- valossa välähtäen, varjoa varjona leikaten. Polttajaketjun rynnistäessä keskustaa kohti se äkkiä iski nuolena siipien niskaan, paiskasi painollaan pari kolme kohti maankamaraa -- ja tankojen suitsutessa suistui itse samaan armottomaan maaliin.

Kymmenesti se uudistui ja kymmenesti Kolmannen Piirin kamara niitti rikkaan sadon.

-- Toverit! kuului äkkiä ääni yli kaikkien muiden äänien. -- Me saamme apua! Gordonin joukko on tulossa!

Se oli Ree-Kianin syvä basso. Hänen koneensa viilteli ilmaa vartioväen selkäpuolella.

-- Toverit! huusi se jälleen. -- Tästä ottelusta riippuu kaikki! Muistakaa, että voitonehto hohtaa tuossa allamme! --

Sen katkaisi äkisti mieletön mylvinä. Yhtäältä se tuli riemuna, toisaalta epätoivon kirkunana. Taistelevien sikermää paloitteli huikaisevien heijastajain elävä viuhka.

-- Gordon! Gordon! erottui kasvavana kuorona.

Se oli hirveätä. Valojen kadotessa piirittäjäin ketju tiheni yhtenäiseksi seinäksi. Tarvittiinko enää Austrian joukkoja -- Kongon ja Gordonin polttajat jo uhkasivat tukehuttaa pienen lauman.

Silloin -- näin yksinäisen siiven liitelevän hohteisen laatan pintaa, näin puolustajain joukon imeytyvän liikkumattomaksi keoksi ja oivalsin vihollisen valmistuvan ratkaisevaan hyökkäykseen.

-- Toverit kuului kuin syvältä maan kamarasta. -- Me olemme hukassa! Gordonin joukko ei tule!

Ree-Kianko tuolla tavoin puhui!

En ehtinyt ajatella ajatustani loppuun. Kiljuvana kiilana pyrähti keskusjoukko kohti tummenevaa taivasta. Sen arvaamaton liike oli paljastanut polttajajoukolle voimakoneen jättiläissilmän, ja jyrisevin riemuhuudoin se laskeutui hyljätyn aseman katteeksi.

-- Ree-Kian! tahdoin huutaa. -- Roisto! Petturi!

Mutta kiila nousi pienenä varjona tähtitaivasta kohti, hajaantui ja painui koilliseen.

Ja silloin polttajain parvessa kävi kohahdus. Voimakoneen keskustasta oli puhaltunut jättiläismäinen lieska, joka sähisten piirsi ilmaa vaihtelevassa kaaressa. Mieletön parku pääsi piirittäjäin suista, vimmatusti ämpyillen tiheä joukko pyrki pakenemaan. Mutta siipi töksähti siipeen, vioittunut kone sulki kymmeneltä muulta pakotien ja murhaava tulenlieska karisti siipiä kuin muinaisuuden haulipanos lentäviä otuksia.

Vain pieni osa äsken riemuinneesta lentueesta pääsi pakoon. Kuin pyörryksissä töytäillen ne pyrkivät korkeuteen. Kolmisenkymmenen siiven vahvuisena joukkona tuo jäännös sitten näytti alistuvan välttämättömään ja pyyhälsi terävänä kiilana pohjoiseen.

Masonin jättiläispolttajan vetäytyessä ulkokultaiseen kuoreensa seurasin etenevää lentuetta. Koillisella taivaalla häämötti taaja, liikkuva varjo. Yhtäkkiä se piirtyi hienoksi viivaksi ja viiletti kärjellään luoteiseen.

Ah! Se ei ollut Ree-Kianin joukko; se oli huomattavasti suurempi. Ainakin tuhatkunta siipeä käsitti sen lähenevä rintama. Pohjoiseen kiitävä pieni kiila teki tylsän kaaren länteen, painautui maata kohti -- ja ajoi suoraan ahdistavan vihollisen nieluun.

Kipinäsarja suuren lentueen keskustasta ilmaisi sananvaihdon syntyneen. Sitä seurasi pienen joukon keinuva laskuliike. Se oli antautumisen merkki.

-- Morris-Jeon miehet! kuulin Ree-Kianin äänen. -- Näette, että me olemme voitolla. Parissa silmänräpäyksessä voisin syöstä ruumiinne maahan. Mutta me emme tahdo murhata. Me tarvitsemme aseita. Äitienne sielujen kautta, polttajat, vannotteko yhtyvänne kansan yritykseen?

-- Vannomme! pääsi pienestä joukosta.

-- Oikein! Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä. Kongon ja Gordonin miehet, Tshung-Kingiin! Lian-Tsao jää miehineen voimakoneelle. --

* * * * *

Neula oli luiskahtanut kädestäni. Korvissani soivat yhä Ree-Kianin ylpeät sanat:

-- Kun Morris-Jeoa ei enää ole, on Tai-Kian-Jeo teitä kiittävä.

Tai-Kian-Jeo! --

Tunsin La-Lin käden kädessäni. Hänen silmissään paloi huolestunut kysyntä. Pitkän tuokion tuijotin sanattomana hänen silmiinsä.

-- Olemmeko joutuneet häviölle? ymmärsin vihdoin huolestuneen äänen toistelevan.

-- Häviölle? Ei, Ree-Kian on voitolla. Mutta hän on unohtanut, että Tai-Jeo olen minä. Suuri armias Kaikkeus, mies, joka on surmannut suuren Masonin!

Vavahdin. Koneessa kipinöi voimakas kontakti. -- Mitä se sanoi --?