Part 16

Herätessäni tajusin hämärästi, että joku oli maininnut nimeäni. Pinnistin silmiäni, terästin kuuloani; mutta mustaa mustempi ympäristö ei häirinnyt hengityksenikään kuulemista.

Lunarian sokeus! Sanoihan tajuntani, että rutonpanemain kuolinhuudot yhä viiltelivät korvakalvoa.

-- Lao-Koo! kuului kuiskaus jälleen, ja joku liikahti käsivarsillani.

-- La-Li.

-- Sinä elät!

-- Missä olemme?

Ja jälleen hiljaisuus, jolla aikaa tajuntani riuhtoili taantumuksen kahleissa.

Ah! Siinä se oli: Kara-Hun, metalli, pimeyteen painuva hohtava pilkku --

-- La-Li! sanoin puristaen ruumista, joka tahtoi luistaa sylistäni. Vaunu on jo varmaankin kaukana. Miten kauan olemme maanneet?

-- Olen viroitellut ruumistasi hyvinkin kaksi hetkeä. Minä en näe valkoista juovaa --

-- Juovaa?

Äänen kalseuden tuntu hävisi äkillisen ajatuksen tieltä. Pinnistin näköäni. Ah! Oliko se viiru näkökalvolla vai tosiaanko tuolla häämötti naarmun aive!

Sanaakaan sanomatta, jäsenien kangistellessa, kalvavan levottomuuden tunkiessa tajuntaani vedin La-Lia mukanani viirua kohti. Suuri Kaikkeus! -- Maaperä allamme oli täynnä kuoppia ja töyräitä, kiviä ja multaa -- ja tuokion kuluttua luisuimme vierivässä sorassa kaivantoon, jossa tuokin ainoa silmää lepuuttava pilkku imeytyi pimeään.

Hengästyneinä petollisen juoksusoran poljennasta pääsimme vihdoin haudan toiselle laidalle.

-- Se _on_ juova! helähti La-Lin huulilta.

Mutta kesti tukalan neljänneksen, ennenkuin sen saavutimme. Ja tultuamme sille kohdalle, jossa terävä särkkä päättyi sileään sisäreunaan, tunsin päästäneeni hämmästyksen huudahduksen.

-- Seinä on murtunut, sanoi La-Li töyrään yli hapuillen.

-- Niin. Mutta juovat!

Hän ei vastannut sanaakaan, mutta minä tiesin, että hänenkin katseensa oli juuttunut hohtavaan juovapariin, joka suorana kaksoisviivana loittoni pimeyteen.

-- La-Li! sanoin tuntien vastustamatonta halua kirkaista. -- Tämä ei ole _se_ tunneli; tämä on kaksiraiteinen! --

* * * * *

Tuo ajatus teki minut hulluksi. Jätin La-Lin repeämän suulle ja hapuilin seinäviertä seuraten takaisin. Runsaan hetken ryömittyäni jokaisen sopen ja sokkelon palasin vastakkaiselta suunnalta aukolle. Olin kihnannut polveni verille, piirtänyt käsin ja jaloin tämän epämuotoisen kaivoksen ääriviivat ja varmistunut siitä, että tämä repeämä oli sen ainoa ovi.

-- La-Li, sanoin mietittyäni, -- sytytettyäni langan juoksin enintään kymmenen miehenmittaa.

-- Juoksit -- toiseen suuntaan, tuli arastellen. -- En tiennyt, harmittelin. Olin sokea.

Ja päästäkseni kiusallisesta ajatuksesta lähdin toistamiseen kierrokselle.

Mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut. Mutta miten se oli tapahtunut, sitä kykenin tuskin arvailemaan. Että räjähdys oli ollut voimakkaampi kuin mitä olin odottanut, senhän tunsin vielä luissani; mutta että se oli kyennyt liikuttelemaan maamassoja niin, että toinen tunneli tyyten hävisi ja toinen paljastui näkyviin, sitä en oikein jaksanut ymmärtää.

Miten sitten olikaan käynyt kaivoksen, miten Tai-Tan-Lin ja hänen kahdensadan miehensä! Sitä en tahtonut ajatella.

-- Se on myllertänyt jonkun noista jähmeistä kaarista, selitin La-Lille, -- ja painanut tunnelimme tukkeeksi valtavan maakerroksen, jonka toinen reuna nyhtäisi palan tämän tunnelin seinästä.

-- Miten se säästi meidät? kysyi hän.

-- Kaikkeus sen tietää. Se kai lähetti ilmanpaineen meidät tuuperruttamaan juuri siihen pisteeseen, jonka ympärillä maa lohkeili.

Kaivannon perältä olin löytänyt ulottuman, joka tuki tätä otaksumaa. Mutta että kysymyksen ratkaisu oli puutteellinen, sen me molemmat tajusimme.

Ja siihen sopimukseen tultuamme meidät yhtaikaa valtasi sama ajatus. Minulla se pyrki esiin pakottavana tunteena.

-- Mistä sitä saamme? sanoi La-Li.

-- Kara-Hun sanoi, että putkissa sitä kyllä olisi. Ja jos sitä on heidän tunnelissaan, niin miksei sitten täälläkin?

-- Mutta putket?

Se oli kysymys. Olin sen jättänyt Kara-Hunin huoleksi, ja nyt Kara-Hun ei ollut täällä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten putkijärjestelmä tunneleissa oli sovitettu.

-- Tule, La-Li, sanoin teeskennellen rohkeutta, mitä itselläni ei ollut, -- Suuri Kaikkeus ei liene säästänyt meitä maan vieremältä nälkäkuolemaan. --

* * * * *

Mutta toisen päivän laskussa aloin epäillä suuren Kaikkeuden tarkoitusta. Olimme lyhyin levähdyksin seuranneet loppumatonta kiskoparia hyvinkin puolen asteen pituudelta, ja yhä oli edessämme pimeys, yhä sivuillamme siloinen seinä, yhä yllämme hohteessa häämöttävä yksitoikkoinen katto.

-- Kuolet uupumukseen, La-Li, sanoin silloin. -- Anna minun kantaa sinua.

-- Mitäpä se hyödyttäisi? vastasi hän väsymystään peitellen. -- Tunnelin päähän emme kuitenkaan koskaan tule.

-- Mutta me voimme löytää putken.

Se oli toivon kipinä, joka vähitellen uhkasi sammua. Kolmannen päivän nousussa jätin La-Lin lepuulle saadakseni tietää, milloin se oli tapahtuva.

Kuolema ja kirous! Mikäli aineen poissa ollessa kykenin matkaa vertailemaan, oli meidän kuljettava lähimain kahden normaaliasteen mitta, ja siinä olisi meille työtä neljäksi päiväksi.

Mutta -- minua ihastutti yllätys -- tämän taipaleen päässä aukenisi eteemme yksi noita valtatien vartioulokkeita, joita olin toivonut löytäväni, ja sen kohdalla oikeanpuolisella kiskolla riippuva vaunu.

-- La-Li! huudahdin hullaantuneena. -- Minä kannan sinua väkisin!

-- Minä jaksan, sanoi hän väsymyksensä lannistaen.

Ja hän kuunteli toivehikasta selostustani pidätellen läähätystään ja silloin tällöin vastaten vähemmän kalseasti.

Puolimatkaan päästyämme kävivät levähdyshetkemme tiheämmiksi, mutta kuitenkin La-Li aina nousi. Viidennen päivän nousussa, kun minun täytyi myöntää, että olin matkan väärin arvioinut, hän ei enää noussut.

-- La-Li, sanoin, -- minä kannan sinua.

-- Minä jaksan kohta, tuli väsyneesti.

-- La-Li, sanoin taas hetken mentyä, -- sinä olet kevyt taakaksi. Tule syliini.

Mutta hän työnsi käteni pois.

-- Odota, tuli hiljaa. -- Lepään vielä tuokion.

Sisässäni kouristeli ilkeästi, ruumiini hikosi levätessänikin, ja uni olisi ollut suloisempaa kuin maukkain ravintoneste. Suuri Kaikkeus! Kahdeksaan päivään ei pisaraakaan ollut valahtanut kielellemme.

-- La-Li! sanoin ruumiini vaatimuksia peläten. -- Minä en siedä vastaväitteitä; tahdon kantaa sinua!

Hän ei vastannut.

Silloin sieppasin tuon hennon olennon syliini, horjuin muutaman askeleen, saavutin tasapainoni ja kiisin enemmän kaatuen kuin juosten eteenpäin. Hyvä Jumala! mutisivat huuleni; hänen rintojensa pehmeä kosketus tuntui huokuvan voimaa rintaani ja hänen käsiensä hervoton heilahdus ajavan ripeyttä reisiini.

-- La-Li, kuiskasin, kun kymmenennellä levähdyksellä en enää tahtonut havaita hänen huountaansa, -- sinä et saa kuolla; sillä jos sinä kuolet, on sinun ruumiisi painava Lao-Koota, kunnes hänenkin henkensä on paennut.

Minä ryömin eteenpäin -- ja toisin ajoin tiesin, että menetin neljänneshetken kahden miehenmitan matkalla. --

* * * * *

Monentenako päivänä, sitä en enää voinut laskea, tunsin taakkani saavan aavistuksen eloa. Lepäsin sen kanssa taipaleella ja päättelin itsekseni, että vielä hetken se eläisi. Käden vähäinen liikahdus vasta minulle totesi, että sisimmässäni olin jo jättänyt kaiken toivon, sillä nyt oli tajuntaani pulpahtanut jotakin uskomatonta uutta.

-- La-Li! riemuitsin, -- La-Li! Minä juoksen jälleen, minä juoksen!

Mutta polveni vavahtivat.

-- Ei, Lao-Koo, tuli heikosti, mutta siinä helähti kuin kerran ennen, -- elä juokse. Kuuntele. Sinä olet Tai-Kee -- suuri Tai-Kee --

-- Olen Lao-Koo, La-Li!

-- Niin, mikä olet -- minulle olet sama. Kuule! Minä jätän ruumiini, minäkin. Ja silloin olemme yhdenvertaisia. Lao-Koo -- syleile minua silloin --. Sitä tahdoin sanoa, -- kun pyysin odottamaan -- ennen viimeistystä --

Suuri armias Kaikkeus! Mitä lienen huutanut, mitä vastannut! Tiesin vain sen, että La-Li oli sylissäni, että hän rakasti minua, että minä puristin häntä rintaani vasten -- ja että hän tahtoi kuolla.

Jos tässä tunnelissa oli ravintoa, jos tuo näkemäni vartiouloke oli lainkaan olemassa, niin minä löytäisin sen paikan, raastaisin ravinnon -- tekisin sen vaikkapa kuolevan ruumiini kylmällä kädellä ja valuttaisin nesteen lemmittyni kuivuneille huulille!

-- Kaikkeus! huusin, tuntien siinä oman voimani veljen, -- jos sinä olet minussa ja minä olen palanen sinua, niin minä voitan sinut, jos tahtoani vastaan nouset!

La-Lin kädet olivat kiertyneet kaulaani, hervottomina ne olivat jälleen siitä hellinneet -- ja minun turtuneet jalkani kävivät kuin kone, jota jostakin loitolta pakotin polkemaan eteenpäin.

Vihdoin silmääni häiritsi katkeama toisessa kiskoviivassa.

-- Voitto! korahti kurkustani, kun kompuroin varhomaisen vaunun kupeelle; ja taakka sylissäni tuuperruin vartioulokkeen lasimaiselle lattialle.

Kuolettava uupumus oli vallannut ruumiini. Kun nyt kerran olin tässä, niin saatoinhan levätä pienen hetken, intti ääni himmeässä tajunnassani.

-- Houkkio! Jos lepäät, hetken, lepäät iankaikkisuuden! Ja La-Li --!

Se riisti jäseneni levosta. Rasituksesta vapisten haparoin komeron seiniä; väsymyksestä vaikeroiden hinasin itseäni eteenpäin. Ja käteni kosketti laitetta, jonka pinnalla tunsin nappulan --

Ruokaa!

Silmäni sokenivat. Niihin oli osunut huikaiseva valo. Se pisteli kirvelien luomienkin läpi.

Kiroten painoin kädet silmilleni.

-- Aurinko! kuiskasi ääni lähelläni, ja sormieni välitse näin La-Lin ihanan olennon kääntelehtivän menehdyksen horroksessa.

Armias Kaikkeus! -- Kuinka suloinen hän oli siinä valkoisessa valossa! -- Ja kuinka viehkeästi hänen huulensa hymyilivät onnekkaan unelman lumoissa!

Ja sitten -- sydäntäni viilteli -- nuo samat huulet maiskuttivat olematonta letkua imien.

Vihavoittavia silmiäni varjostaen hain seinän hohteesta tuota kaivattua ravinnonpäästäjää. Kontaktikoneen takana oli lepoverkko, sen yllä vähäinen pahka, mutta letkua siinä ei ollut -- eikä muuallakaan.

Arvelematta tempasin koneen kupeella viruvan metallikammen, säkenöiden se iski seinässä ilkkuvaan pahkaan, iski toisen kerran, kolmannen. Ja silloin ruiskahti valkoinen neste tuoksuvana ryntäilleni.

Armias Jumala! Se tosiaankin tuoksui. Koskaan ennen en ollut tuntenut niin herttaista tuoksua.

-- La-Li! huusin ilosta hullaantuneena tavoitellen tuota elämännestettä käsiini. Ja ryvettäen kasvoni suihkussa olin läkähtyä sen ahnaaseen ahmintaan.

Mutta samassa tuokiossa iski hävyntunne juopuneeseen tajuuni. Väistin kasvoni suihkusta, täytin kahmaloni nesteellä ja hoipertelin La-Lin luo.

-- Herää! -- Herää! huusin.

Ja tukehduttamisen uhalla valutin ravintoa hänen kuivuneille huulilleen. Ah! Kuinka nautin nähdessäni hänen nielevän, kuinka iloitsin hänen hipiänsä palaavasta lämmöstä!

-- Lao-Koo! sopersi hän, kun kiidätin hänelle kolmannen kourallisen. -- On niin hyvä -- olla --

Ja pilkahdus hänen raukeasta silmästään sanoi minulle enemmän kuin siinä tuokiossa jaksoin uneksia.

Suurta Kaikkeutta kiittäen ja kirvelevät silmäni ummistaen ojensin suuni tuoksuvalle nesteelle. --

* * * * *

Kuinka kauan siinä lienenkin levännyt, herätessäni minua hymähdytti tilanteen naurettavuus: ylt'ympäri lattialla koukerteli nesteniemekkeitä, ja ruumiini mässäsi sen limaisessa kylvyssä.

La-Li ei kuullut huudahdustani. Unen laupiaassa helmassa hänen ruumiinsa ei tuntenut kivikovan alustan painoa; selkiselällään hän siinä lepäsi, toinen käsi niskaa tavoitellen, toinen rentona lattiaa hipoen.

Tuokion katselin valon leikkiä hänen nousevilla rinnoillaan; sitten otin hänet syliini ja laskin lepoverkon joustavalle pohjalle.

Hän kuiskasi jotakin, hymyili ja veti polvensa koukkuun.

Vasta silloin tajusin ravinnon tunnottoman haaskauksen. Riensin suihkulle, ahmin unen tyhjentämän vatsani kylläiseksi ja sovitin kivensirun tulpaksi vuodolle. Ja tyytyväisenä tilapäisen kotini mukavuuteen tunsin lempeää myötätuntoa koko ihmiskuntaa kohtaan, La-Lista, joka tuossa verkon jousteella uinui, Shi-Kaihin asti, joka, jos vielä eli, yhä kipinöitti armotonta tankoaan ruttoisten mylvinässä.

Suuri Kaikkeus! Olinko unohtanut Kara-Hunin, Ka-Haran! Kukaties he tällä hetkellä tuolla toisessa tunnelissa surivat minua kuolleeksi. Tai kukaties oli heillä kyllin huolta omassa kohtalossaan.

Paha aavistus alkoi jälleen painaa mieltäni. Täällähän ei tarvinnut pelätä, tässä autiossa tunneli-äärettömyydessä uskalsin toki ruumiini tuokioksi jättää.

En viivytellyt. Kuuntelin La-Lin tasaista hengitystä, painoin poskeni hänen poskelleen ja laittauduin lepoon. Mieleni palasi yhä uudestaan läpi äskeisen taipaleen, yli räjähdyksen aikaansaaman kaivannon, siihen tunneliin, jonka kattoa pitkin yksi ainoa kiskojuomu viiletti. --

* * * * *

Siinähän se oli. Ja kattojuomun kohdalla maassa hohti kaksi riviä hienon hienoa metallitomua.

Vaunu oli siis edelläni.

Matkan arvioiminen ei edes mieleenikään juolahtanut; sen päämäärä vain kiirehti minua eteenpäin. Ja kuitenkin tiesin äkkiä, että oli syytä seisahtua.

Mitä se oli? Tunnelin pohjalla lepäsi hohteessa mies; se oli hengetön ruumis.

Hyvä Jumala! vavahti sielussani. Tämäkö oli ollut aavistukseni!

Viiletin pelon vallassa eteenpäin. Vähän matkan päässä makasi toinen ruumis, sitten kolme lähetysten; niistä kaksi vielä päästeli heikkoja äännähdyksiä. Pinnistin henkeni toiseen.

-- Ka-Hara! sanoin kauhistuen. -- Ovatko he joutuneet riitaan?

-- Nälkä, höpisi miehen sammuva ääni.

-- Ettekö ole saaneet ravintoa, Ka-Hara? Eikö Kara-Hun ole löytänyt putkea?

-- Nälkä, kertasi vanhuksen kiteytynyt ajatus; siinä ei enää ollut sijaa muulle.

-- Ka-Hara! sanoin tuskaillen voimattomuuttani. -- Minä en voi sinua auttaa. --

Ja säälistä siirsin henkeni hänen raihnaisen ruumiinsa puitteisiin. Ah! sitä kalvavaa kouristusta, jonka ympärilläni tunsin: se ei voinut olla muuksi kuin kuolemaksi.

-- Ka-Hara! yritin sanoa, mutta kuolevan sydämen ahdistus ajoi minut hänen ruumiinsa ulkopuolelle, ja minä en ehtinyt saavuttaa vapautunutta sielua lennossa.

Kara-Hun! Minun oli saavutettava Kara-Hun! Vielä kahden ruumiin yli viiletin eteenpäin -- ja sitten tapasin hänet.

Hän virui pitkänään vaunun takana.

-- Ken-Tao! hoki hän nykien vieressään makaavaa ja nojaten toisella kädellään vaunuun. -- Ken-Tao! Etkö jo nouse? Tai-Mason odottaa metallia. Olemme ajaneet vasta yksitoista normaaliastetta, ja Kongoon on yli sadan --

Vaunusta karissut metallitomu valaisi hänen kaameita kasvojaan; niillä paloi mielipuolisuuden rohkea tuli. Ryhdyin puhumaan Ken-Taon suulla.

-- Kara-Hun, toveri, sanoin lämpimästi, -- lepää sinä ja anna Ken-Taon levätä; minä, Lao-Koo, pidän huolen loppumatkasta.

-- Tai-Kee! virkahti hän kuin unta nähden. -- Niin, Tai-Kee. Tiesinhän, että se hautasi sinut, tiesin, tiesin. Mutta minä olisin vienyt metallisi Masonille, olisin vienyt, kun vain olisin löytänyt ravintoa.

Hän itki ja hapuili kouristuksen kynsissä tukea kädelleen.

-- Kara-Hun, sanoin. -- Sinä olet sankari. Tai-Mason saa tietää, että olet tehnyt tehtäväsi, ja -- Tai-Kee kiittää sinua. --

Oli surkeata nähdä hänen kamppailuansa, vielä surkeampaa kuulla hänen ääntänsä.

-- Minä en löytänyt ravintoa, toisteli hän, -- löysin vain putken, paljon putkea, tyhjää putkea. Mistä minä tiesin, että neste kulki Lunaan toista tietä! Ah, ei pisaraakaan, ei pisaraakaan -- suuri armias Kaikkeus, ei _pisaraakaan!_ --

Se leikkasi sisimpääni. En raaskinut hänelle sanoa, että olin pelastunut ja että minun tunnelissani oli ravintoa. Suuri Jumala, äsken sitä oli siellä lattia lainehtinut!

-- Kara-Hun, sanoin, -- suuri Kaikkeus on sinulle armollinen.

Ja koko myötätuntoni voimalla ajauduin hänen uupuneeseen aineeseensa, kärsin sen tuskia, kamppailin sen verenseisauksessa ja tunsin sen aivokopasta jotakin irtautuvan.

-- Tai-Kee! olin kuulevinani. -- Tai-Kee! -- Ja enempää ei jälleen vapautunut sieluni kyennyt tajuamaan. Kara-Hunin ruumis makasi tuossa hohteisessa sorassa, ja hänen henkensä oli liian keveä seurattavaksi.

* * * * *

Kuin pahasta unesta palauduin oman tunnelini puitteisiin. Viehkeässä valossa silmiäni hiveli vielä viehkeämpi näky: pääni pohjissa istui La-Li, molemmin käsin otsaani hyväillen, ja hänen silmäinsä pohjalla kimmelsi ilme, joka tuokioksi karkoitti kaikki ikävät ajatukset.

-- Lao-Koo! sanoi hän siirtäen sinikatseensa lähemmäksi silmiäni. -- Minä olen odottanut heräämistäsi. Sinun henkesi oli kaukana täältä, koska se ei tuntenut huulieni hyväilyä ihollasi.

-- La-Li, vastasin, mutta hänen ilmeessään oli jotakin, mikä uudestaan karkoitti eletyn pahan; ja minä vaikenin.

-- Tule! sanoi hän rattoisalla touhulla. -- Minun on nälkä.

Me seisoimme käsitysten keskilattialla. Katseemme imeytyivät toisiinsa, ja niistä kuvastui voima, jonka äsken saavutettu valo oli esiin lietsonut. Äkillisen kuumeen valtaamana puristin tuon suloisen olennon syliini ja painoin kiihkeästi huuleni hänen huulilleen, unohtaen sovinnaiset lemmentavat.

-- Lao-Koo! sanoi hän irtautuen. -- Anna minun syödä. Minä tahdon, että ruumiini kyllästyy voidakseen olla kokonainen.

Hän kumartui imemään nestettä, jonka kivenmurusen lomasta päästin hänen huulilleen suihkuamaan. Runsaan neljänneshetken annoin katseeni hyväillä hänen kumartunutta vartaloaan, ja mitä enemmän hänen muotojaan silmäilin, sitä paremmin ymmärsin Tai-Jeon pyyteen: suuren Morris-Jeonkin kammiossa olisi tämä jumalainen vartalo kaikessa hentoudessaan ollut koristus.

-- La-Li, kuiskasin hänen syötyään, -- miten Tai-Jeo saattoi sinut kaivokseen lähettää! Silloinhan jo suloutesi oli nupussaan.

La-Lin silmässä paloi äskeistä lumoavampi kiille.

-- Lao-Koo, sanoi hän uuden sävyn helähtäessä hänen äänessään, -- suuri Kaikkeus varmaan oli päättänyt, että saisin sen koskemattomana ojentaa sinulle. Minä olen maksanut sinulle sadannekseni, en ole sinulle enää mitään velkaa. Tule, Lao-Koo, ruumiini palaa saadakseen sulautua sinun ruumiisi tuleen.

-- La-Li!

Hän seisoi edessäni nousevin rinnoin, levitetyin käsin, harsoutunein katsein. Ja hänen ihonsa väreili pintaveren hehkuessa sen hennoimmilla kohdilla.

-- Sinä olet heikko, La-Li, sanoin vältellen lepoverkon viettelevää joustetta.

-- Minä saan uutta voimaa sinun väkevyydestäsi, oi Lao-Koo!

Siinä tuokiossa näin vain kutsuvan katseen, pakottavan pyynnön, milloinkaan ennen palamattoman neitseellisen rakkauden --

Ja tunsin sen lämmön -- --

Tunnelin valkoinen valo himmeni siinä tulessa, jota se ei tähän asti ollut nähnyt. --

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Elämäni ihaninta aikaa

Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni uusia jumalaisia arvoja.

La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:

-- Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi -- pidä se.

Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.

Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.

La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.

Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?

Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.

Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen ahtaaseen piiriin!

Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.

Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden -- ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.

Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä läntistä rantaa.

Silloin -- avuttomana pintaa lähetessäni -- silmiini osui epämääräinen valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.

Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta, ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.

Vihdoin korvaani osui ääni.

-- Tai-Mason! huusi se. -- Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka, mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia --

-- Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä keskustelu, joka päättyi lyhyeen: -- Mena-Loa, minä noudan hänet.

Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän puikahtamaan --!

Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.

-- Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli suorastaan irvistynyt.

-- Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. -- Joka päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli selvä.

-- Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.

-- Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään soramurusta. -- Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo ennen heittämistä se on arvoton.

Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.

-- Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. -- Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään korvata.

-- Koeta vielä kerran.

-- Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä pallolla. --

-- Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.

Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa. Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.

Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut koneeseen.

Ei hiiskahdusta kuulunut.

-- Mason! sanoin järeästi. -- Kuolema ja kirous! -- Tuo vaivainen puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?

Ei vieläkään vastausta.

-- Mason! Ree-Kian! latelin. -- Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.

-- Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.

-- No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon puhutella Masonia.