Part 13

Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti samentamaan.

Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan rouhintapuikkoja.

-- Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, -- Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.

-- Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.

-- Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat yllättää sinut louhinpuikoilla.

-- La-Li, keskeytin, -- kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla, en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot vireillä.

-- Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?

Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.

-- La-Li, sanoin, -- kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi. Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa aarteeni perimmäisen sopukan seinään.

-- Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?

-- Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.

-- Mutta -- jos seinä sortuu --

Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.

-- Se kestää kyllä; siinä on sitkeitä mira-suonia. La-Li kääntyi ympäri ja lähti aukolle. Hillitsin haluni anoa jonkun niistä monista sanoista, joita oli pulpunnut huulilleni, ja riensin sorakasan yli louhoksen pimeimpään pohjukkaan.

Muutamien kirkkaampien metallikimpaleiden hohteessa iskin puikkoni sitkeään seinään. Kaikesta päättäen oli tunnontarkan Tai-Ja-Kanin sulatustanko tässä aikoinaan työskennellyt, sillä pintakerros oli samaa sitkeää lasia kuin kallion kuve Tai-Joonin luolan ulkopuolella. Tarkoitukseni oli ollut lohkaista kannen tapainen kappale tätä pinta-ainetta ja sen taakse kaivaa tarpeeksi syvä ontelo aarrettani varten.

Ja minä onnistuin siinä. Runsaan hetken kesti tosin kansilaatan irroittaminen, mutta seuraavan hetken kuluessa olinkin jo saanut valmiiksi ontelon, johon mahduin vyötäreitä myöten. Ja siihen olisinkin kaivamisen lopettanut, ellei ontelon perältä olisi kimaltanut pieni metallin silmä.

Se oli mitättömän pieni murunen. Tuolla louhoksessa niitä vilisi tuhansittain yhdenkään käden vaivautumatta niitä poimimaan. Mutta täällä, elottoman, pimeän soran seassa, sillä oli erityinen vetovoimansa: Kenties sen takana oli toisia, suurempia, sadanneksen kappaleita --

Sora rapisi jalkojeni välitse, ja puikkoni iski hanakasti murenevaan seinään. Silmä siellä, toinen täällä opasti haluani eteenpäin, ja hien valuessa ruumiistani olin lyövinäni aina "viimeisen iskun". -- Jos kymmenes silmä vielä oli yhtä vaivainen, lopettaisin työni silmänräpäyksessä. --

Mutta jo kuudennella iski puikkoni sitkeään maahan. Sora ei enää ottanut murentuakseen.

Minä lepäsin. Jalkojeni lomitse katsoin taakseni. Suuri Kaikkeus -- valomöhkäleeni hohtivat kaukana kantapäitteni takana. Olin kaivautunut hyvinkin kaksi miehenmittaa seinän sisään.

Potkin soraa aukkoa kohti ja vetäydyin taapäin. Miten kauan olin tässä ahertanut? Kenties oli jo ruokailuaika ja La-Lin ääni ei minua tavoittanut. Kuolema ja kirous!

Mutta minä pysähdyin. _Pasuunan_ äänenhän kyllä kuulisin? Ja sitäpaitsi -- oliko jo kulunut neljä hetkeä? Ei mitenkään. Minä vitkastelin. Sormiani syhytti louhinpuikon vilpoinen metalli --

Ase töyhälsi sitkeään aineeseen, peräytyi ottamaan vauhtia ja iski uudestaan. Parinkymmenen iskun jälkeen järkeni sanoi, että tällä tavoin menetin päiväsadannekseni, ja kolmenkymmenen perästä aseeni juuttui seinään.

Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.

Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.

Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto! Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä --! Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos -- mikä lie --

Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan tännepäin.

Mutta tuo vinha vihellys --!

Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.

-- Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, -- Lao-Koo!

-- Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.

Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan. Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.

-- Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.

Minä hellitin. Hän astui askeleen poispäin.

-- Onnistuitko? läähätti hän kuin jotakin sanoakseen.

-- Onnistuin. Ontelo on valmis.

-- Ja senkö vuoksi --?

Hänen äänensä petti, ja hän pujahti äkisti aukosta ulos. Minä riensin hänen jäljestään.

Ensi kerran olin jäänyt puolelle ruoka-annokselle. Mutta nyt sekään ei tahtonut maistua.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lunan-Kongon tunneli

Vajain vatsoin palasin "tunneliini". Mutta sitä täydempi oli pääni. Olin laskenut Ka-Haran aarresopukan aseman ja tullut siihen vakaumukseen, ettei se voinut ulottua näin pitkälle. Ja mikä oli vieläkin kiihoittavampaa, koko kaivos tuntui päättyvän tähän sokkeloon ja viheltävä reikä viittasi suoraan ulospäin.

Millä innolla ryhdyinkään reikää laajentamaan! Mutta yhtä innokas tuntui olevan seinän vastarinta. Hyvinkin puoli hetkeä ahersin puikkoineni, ennenkuin palanen jälleen lohkesi ja vihellys aleni humisevaksi puhinaksi. Saatoin nyt pistää käteni aukkoon, enkä malttanut olla sitä tekemättä.

Ääretön Avaruus!! -- Käteni hapuili tyhjää tuntematonta ja vain reiän ympärillä tapasi sileän, pystysuoran pinnan.

Pitkän tuokion hellittämättömän hikoilun jälkeen sain aukkoon ahdetuksi pääni ja toisen käteni. Korviani terästäen pudotin alas nyrkinkokoisen lohkareen. Se kolahti johonkin kovaan, joka ei voinut olla miehenmittaa syvemmällä. Innostuneena sinkosin toisen möhkäleen vaakasuoraan suuntaan. Sen pudotessa kuului kolahdus -- sitten toinen --

Lunarian sokeus! pääsi huuliltani kirous. Ja vajaan puolen hetken perästä olin rouhinut aukon miehenmentäväksi pyöriöksi. Takaperin siihen vielä en uskaltanut, mutta jalat aukon reunamiin jännittäen kurottauduin riipuksiin ja hapuilin louhinpuikolla pohjaa.

Siinä se oli. Ja mikäli puikon kärjellä sen tunsin, oli se kova ja sileä kuin seinäkin.

Kuumeinen jännitys oli tasoittunut jonkinlaiseksi pitkälliseksi kiihtymystilaksi. Vetäydyin takaisin tunneliin ja mietiskelin. Kaikesta päättäen tämä tuntematon luola oli autio, joten saatoin turvallisena jättää aukon tukkeamatta. Sensijaan oli ilmanveto kaivokseen visusti ehkäistävä.

Luikersin ulos tunnelista. Vedon puhina oli verraten voimakas, mutta raskas kansi tuntui sen kestävän. Pää täynnä tuumia ja hartiat vedosta kipeinä riensin louhokseen. Päivän urheilu oli vähentävä varastoani kolmella sadanneksella.

Eivätkä käteni enää sinä päivänä ryhtyneet työhön. Äänettömänä seurasin La-Lin ahertelua ja vatvoin omia ajatuksiani. Ja kun olimme vieneet saaliimme metalliviemäriin, annoin La-Lin laittautua levolle.

Mutta tyttö makasi pää kyynärvarren varassa ja leikitteli metallimurusilla. Tuolloin tällöin hohde paljasti hänen kasvoillaan epäröivän ilmeen, ja hänen ruumiinsa kääntelehti lepoa saamatta.

-- Mikset nuku, La-Li? sanoin hiljaa.

Hän liikahti. Hohteessa näin välähdyksen hänen herttaisista silmistään.

-- Minä olen aloittanut velkani maksamisen, vastasi hän. -- Sinä olet väsynyt tänään. Salli minun valvoa pari hetkeä sinun nukkuessasi. Jos joku tulee, herätän sinut ajoissa, mikäli se ei ole Feo-Fan.

-- Luotatko Feo-Faniin?

-- Miksen luottaisi! Onhan hän ystäväsi.

-- Tiedätkö hänestä mitään muuta?

-- Tiedän vain, ettei hän täällä ole tehnyt pahaa kenellekään.

Tuo oli herättänyt minussa ajatuksen. Ottaisinko Feo-Fanin uskotukseni ja veisin hänet tunneliin? Hänen avullaan voisin laskeutua luolaan.

Ei. Miksen mieluummin käyttäisi toista keinoa? La-Li valvoisi ruumiini vieressä ja pudistaisi minut hereille. Ymmärtäisikö tyttö --?

-- La-Li, sanoin kerkeästi,--minä voin nukkua sikeästi. Luuletko saavasi minut hereille silmänräpäyksessä?

-- Minä ravistan sinua voimaini takaa.

-- Juuri niin. Ja jollei se auta, niin huuda korvaani ja tuki suuni ja nenäni. Ei, se ei ole vaarallista. Hengenahdistus pakottaa minut heräämään. Montako sadannesta laskemme hetkeltä, La-Li?

Hänen naurunsa helähti lyhyeen.

-- Montako hetkeä sadannekselta, siitä on kysymys, sanoi hän.

-- Vaikkapa niin. Siitä ehdimme sopia, päätin paneutuen levolle.

-- Siis hetki ja sadannes, nauroi hän kooten soraa pääni alle. -- Muuten en suostu.

-- Sovittu, sanoin halaten lepoon kuumeisen kiihkeästi.

Ja seuraavassa tuokiossa en tiennyt muuta kuin että ruumiini antautui hyvin ansaittuun liikkumattomuuteen ja sieluni silmien eteen avautui ahdas tunneli, jonka toisessa päässä houkutteli salaperäinen tuntematon sileäseinäisen aution luolan hahmossa.

Vielä vilahdus La-Lin soraa kokoovasta kätösestä ja sitten -- kaitainen ontelo, jonka ylälaidassa valkoinen juova viivasuorana viiletti kaukaiseen pimeyteen.

Nyt sen vasta tajusin. Tämä "sileäseinäinen luola" oli tunneli. Puolenkolmatta miehenmitan päässä kaivoksen uloimmasta pohjukasta oli sattuma minulle paljastanut yhden näistä suurista valtasuonista, joiden rakentamisen suuri Tai-Wang-Jeo oli aloittanut ja jotka vasta tuhatkunta kierrosta takaperin lopullisesti menettivät merkityksensä.

Mihin suuntaan tämä tunneli kulki? -- Nyt vasta aloin käsittää, miten avuton ruumiista riippuvainen sielukin erinäisissä tilanteissa voi olla. Ei ollut ollenkaan vaikeata pulpahtaa maanpinnan yläpuolelle ja määrätä, ilmansuunta tähtitaivaan avulla. Mutta sen vertaaminen valottomaan tunneliin ja siten viimemainitun suunnan määrääminen osoittautui naurettavan monimutkaiseksi tehtäväksi. Silmänräpäyksessä saattoi tuntea olevansa ylhäällä taivaanlaella, jonne nousevan auringon läikkeet puhaltuivat, ja silmäillä karttaa, jolle kolmen Piirin rantaviivat piirtyivät; mutta kun saman silmänräpäyksen murto-osassa tajusi olevansa pimeän tunnelin puitteissa, ei enää sopinut ajatella aineettoman olennon paikallistumattomuutta, vaan alkoi tuntea, että oli rajansa senkin näköpiirillä.

Se oli kiusallisen sekoittavaa. Ja kuitenkin, pannen merkille erinäisten töyräitten ja syvennysten asennon, luulin lopulta voivani päätellä, että tunneli tuolla normaaliasteen neljänneksen syvyydessä kulki kaakosta luoteiseen. Pienen Veden tuolla puolen se kaiken todennäköisyyden mukaan sivuutti Gordonin ja päätyi Kongoon.

Silmäilin hetken aikaa kaivosalueen lukuisia maa-aukkoja ja tulin houkutelluksi niistä suurimman sisäpuolelle. Jos olin toivonut näkeväni Tai-Lanen, olin osunutkin oikeaan aikaan. Nostoviemäri purki parhaillaan sisällystään lentotuoleihin, ja muuan apureista luetteli Tai-Lanelle kunkin nimen ja määrän.

-- Montako polttoa tänään, Tai-Tan-Li? kysyi Tai-Lanen naisekas ääni.

-- Ei yhtään, Tai-Lane, vastasi luetteleva apuri. -- Mutta kolme on tiedossa: La-Mao, vanha Sera-Java ja Tse-Kin. Heiltä ei kahteen nousuun muruakaan.

-- Olivat kunminkin huudossa?

-- Olivat. Mutta huomenna ei ainakaan vanha Sera-Java.

Minä muistin: tuo vanha nainen oli viime huudossa lysähtänyt kokoon tuskin jaksettuaan nimensä henkäistä.

-- Shi-Kai ei paranna mittaansa? jatkoi Tai-Lane

-- Ei. Olenpa varma siitä, että siellä alhaalla o tapahtunut tonnimiehen vaihdos.

-- Tarkoitat Lao-Koota, Tai-Tan-Li?

-- Juuri häntä. Ja minä uskon, että hän kantaisi huokeasti neljänkymmenen tonnin tuomion. Hänen mittansa on säännöllisesti tarkka, liian tarkka.

-- Annamme hänelle pienen kurinpito-lisäyksen. Sitäpaitsi -- minä ja suuri Tai-Simon olemme keksineet -- mutta se on toinen asia. Sanoppa, miten on La-Lin laita. Yhäkö hän täyttää mittansa?

-- Viime aikoina yhä paremmin. Joko hän on saanut antavan louhoksen tahi joku auttaa häntä; joka tapauksessa on varmaa, että hänen suloinen ruumiinsa on löytänyt haltijan.

-- Kirous! Orjan liha siis oli maukkaampi. Minulle hän tarjosi elottoman ruumiinsa jäätävää himottomuutta.

Tai-Lanen huulilla väreili julma hymy ja hänen silmänsä laski loittonevan kuormasiipijonon pituutta.

-- Täysi lentue vielä tänään, sanoi hän äkkiä, -- suuri Kaikkeus tietänee, miten on kierroksen lopulla Nouseeko kuolleittemme luku viiteenkymmeneen?

-- Virallisesti ylikin, oi suuri Tai-Lane. Mutta oikeastaan --

-- Virallisesti, keskeytti Tai-Lane kuin joka tavua purren. -- Entä mahdollisuudet?

-- Kuudeskahdeksatta louhos hyötää yhä kaasuaan ja imuri ei kykene sitä nielemään. Mutta louhos on liian antava suljettavaksi.

-- Totta, Tai-Li. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta jollei Tai-Simon kykene lähettämään meille enempää kuin kaksikymmentä, olemme ennen kierrosvaihdetta huutavassa hukassa. Tai-Morris-Jeo vaatii sadannesten lisäystä, ja Tshung-Kingin uusi himoittelupalatsi nielee tulevalla kierroksella satakaksikymmentä tonnia --

-- Tai-Lane! keskeytti Tai-Tan-Li, tehden merkitsevän ovelan eleen ja luhistaen hartiansa. Eikö sinustakin tunnu, että suuri henki parhaillaan vaatii tilaa tajunnassamme --

Näin Tai-Lanen ilmeen jäykistyvän. Hänen hienotekoiset olkapäänsä pyöristyivät, ja käsi lerpahti kontaktikoneen kammelta.

-- Ah, suuri Tai-Jeo, sanoi hän matelevasti, -- Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias -- --

Minä en kuunnellut enää. Läsnäoloni oli säikyttänyt kaivoksen pelätyn hirmun, ja omasta puolestani pelästyen halusin louhokseeni La-Lin ja oman lihani luokse. --

Mitäkö näin? Uhkasiko vaara lepäävää ainettani? Makasihan La-Li ruumiini vieressä kädet kasvojani pidellen ja silmät silmiini pälyen.

Viivähdin tuokion. Suloinen aavistus pakotti minut sen tekemään. Pieni keko hohtavaa metallisoraa valaisi liikkumattomia kasvojani ja tytön silmiä, joissa hehkui lempeä tuli.

-- Lao-Koo! kuiski hyväilevä ääni. -- Etkö vielä herää! -- Ja jälleen painautui poski elottomalle poskelleni, jälleen siveli käsi näkemättömiä silmiäni.

La-Li liikahti. Kävi väreily läpi hänen suloisen olemuksensa, ja kaihtaen kietoutui hänen ruumiinsa elottoman ruumiini syleilyyn. Niitä silmiä! -- Vilahdukselta näin niiden uupuvan hehkun: se oli hienoa, puhdasta, jumalaista pyydettä.

Voimakkaasti imeydyin aineeni kahleisiin. Mistään huolimatta tahdoin vierittää elävöitetyn ruumiini hänen pyyteiseen helmaansa, puristaa huohottavan rintani hänen kaipaavaan poveensa.

-- La-Li! sanoivat huuleni silmäini auetessa, ja käteni nousivat. Mutta niiden voima oli puuduksissa, ja säikähtynyt olento livahti niiden ulottuvilta.

Minä hillitsin himoni. Häpesin, että olin tuollaista ajatellut.

-- La-Li, sanoin teeskennellen, -- olenko nukkunut kauan?

Tyttö läheni jälleen.

-- Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä -- minä luulin, että olit kuollut.

-- Miksi niin, La-Li?

-- Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut sykkimästä.

Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen. Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.

-- La-Li, sanoin, -- lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.

-- Unessa, Lao-Koo?

-- Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li, tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli -- valtatie Lunariasta Kongoon.

Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.

-- Lao-Koo, tuli viimein arasti, -- sinä et ole orja! Vain suuri Tai voi hengessä kulkea matkoja. -- Ja sitten ääni särkyi nyyhkytykseen: -- Ah, minä aavistin -- -- suuri armias Kaikkeus! --

KAHDESKYMMENES LUKU

Shi-Kain käsi lyö harhaan

Pasuunan ääni havahdutti minut horroksistani. Silmäni hakivat La-Lia, joka oli karttanut minua kuin ruttoa. Näin hänen jostakin tulevan ja livahtavan louhoksen aukkoon.

Minä ajoin häntä takaa. Äsken olin ollut liiaksi menehtynyt ruvetakseni karkoittamaan hänen typeriä ajatuksiaan; nyt aloin tajuta, että minun se sittenkin oli tehtävä. Toisin sanoen: minun oli korjattava oma typeryyteni; olinhan antanut tytön ymmärtää, että olin orja, joka kykeni eroittamaan sielunsa ruumista.

Ei silti, että olisin La-Lia epäillyt: olihan hänen äskeinen hellyytensä osoittanut, että hän rakasti minua. Mutta ajattelemattomalla sanalla, punnitsemattomalla eleellä hän saattaisi paljastaa erikoisuuteni ja siten pilata kaikki.

Mikä rajaton itsekkyys: minua jähmetytti pelkkä sellainen olettamus, että minut vietäisiin täältä ja eroitettaisiin La-Lin seurasta. Polttotanko eli -- niinkuin sitä täällä lempinimellä mainittiin -- "kirkas autuus" ei sen rinnalla johtunut edes mieleenikään.

Mutta ikävä yllätys oli vievä ajatukseni toiselle tolalle. Kohta pasuunan töräyksen kaiuttua oli kaivoskuumeessa kamppailevan naisen tuskainen valittelu ylittänyt kaikki heikommat äänet, ja nyt tullessani sen lähettyville vihlaisi sydäntäsärkevä pyytely korvaani.

-- Ah, säälikää, säälikää! rukoili se, -- suuren Kaikkeuden nimessä -- auttakaa minut huudolle! -- vain tämä kerta! -- ah! --

Ääni päättyi vinkuvaan henkäisyyn, ja sitten jälleen:

-- Tämä kerta -- vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse -- ah! -- poimin teille kymmenen sadannesta -- sata sadannesta -- ai -- ai -- aiiih --

Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea huohotus.

Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.

-- Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja hapuilin piehtaroivaa ruumista.

-- Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan vetokohtauksen.

Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti. Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani uuden nimen kaikuvan.

-- Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. -- Kiitos! Ja siinä silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.

Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon; kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.

Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.

-- Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys:

-- Ha-Ke-Rai!

Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava etuoikeus. --

Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.

-- Tse-Kin! -- Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.

Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.

-- Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. -- Vanhemmalle etuoikeus.

Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään. Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!

-- Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. -- Tee työsi huudon mukaan!

Hän muljautti silmiään.

-- Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, -- ja toivon saavani nauttia kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.

Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi --

-- Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. -- Ensi kerran, Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.

Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti polttotankoa. Minun nyrkkini -- sen tiesin -- olisi pudonnut saman silmänräpäyksen osalla.

-- Tse-Kin! -- Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys muodosti jäähyväisemme.

Se merkitsi: näkemiin. --

Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän _oli_ jäänyt louhokseen, ja se oli pääasia.

Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään, kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen. Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.

Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja nousi lähteäkseen.

Silloin panin jalkani sen laidalle.

-- La-Li, sanoin, -- miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka meitä tähän asti on sitonut?

-- La-Li, jatkoin, -- olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?

Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.

-- La-Li, sanoin lämmeten, -- minä tiedän, että sielussasi väräjää sama ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?

Hän väisti lähentelyäni.

-- Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, -- ei ole olemassa myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän ruumiinsa -- äitini sen sanoi -- voivat toisinaan piintyä toisiinsa, mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei voi käteeni tulla eikä siitä poistua.

-- La-Li!

-- Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai, jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen tappoi.

Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.

-- La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. -- Sinä saat oppia tuntemaan toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko sopimuksemme vielä voimassa?

Hän pysähtyi.

-- Minä maksan ne, milloin vaadit, tuli heikosti.

-- No hyvä, tänään työn päätyttyä vaadin yhden hetken. Palaa paikallesi, La-Li; en häiritse sinua enää.

Metalliviemäriltä palatessani yhtyi seuraani Feo-Fan. Hänen levottomasta käyttäytymisestään aavistin, että hänellä oli jotakin minulle sanottavaa.

-- Oletko kätkenyt aarteesi? kuiskasi hän louhokseen tultuamme.

-- En. Mutta miksi sinua aarteeni huolettaa? vastasin purevasti.

Hän oli hetkisen vaiti; siitä tuoksahti alakuloisuutta.

-- Minä ajattelin, että olisit löytänyt sille varman piilopaikan, tuli nöyrästi. Ja sitten: -- Voitko uhrata minulle neljänneksen lepohetkeäsi, Lao-Koo?

Tuokion viivähdin; sitten palasin La-Lin luokse. Hän oli istuutunut ja tasoitteli soraa pääni aluseksi.

-- Saat nukkua, sanoin, -- herätän sinut, jos unta tarvitsen.

Hän ei vastannut. Mutta minä tunsin, että hän istualtaan katseli jälkeeni. Vein Feo-Fanin louhoksen perälle ja paneuduin sorakasalle.

-- No nyt, Feo-Fan, sanoin. -- Mitä on sinulla puhumista?

-- Ka-Hara on ollut luonasi, alkoi hän. -- Ka-Hara on mies, johon voi luottaa. Ja hän tietää, kelle hän pelotta voi aarteensa paljastaa.

-- Niin. Minä luotankin Ka-Haraan. -- Et Feo-Faniin?

-- Vilpittömyyteen, kyllä. Muuten en kuuntelisi puhettasi.

Feo-Fan tuntui nielaisevan jotakin, mikä ei ollut maukasta. Mutta hän jatkoi kuitenkin: