Part 12

-- Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.

Minä imin ahkeraan.

-- Ja Ka-Hara sanoi --, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.

Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.

-- Kas niin, sanoin kylläisenä, -- nyt jäit varmaankin liian vähälle. Mitä sanoi Ka-Hara?

-- Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen --

-- Sen kuulin minäkin.

-- Murinan, niin. -- Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. -- Mutta _mitä_ hän murisi, sitä sinä et kuullut.

-- Sano se sitten.

Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:

-- Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne. No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka --"

-- Ja sitten?

-- Muuta ei Ka-Hara kuullut, päätti ystäväni äänellä, joka merkitsi samaa kuin: eikö siinä ollut tarpeeksi?

Minä kävelytin Feo-Fania sinne tänne kaivoksen keskustassa. Naisten ruokailukerhon seutuvilla harhailimme pitkän tuokion, lasten sopukassa toisen; eikä edellisten valittelut ja jälkimäisten itkunsekainen torailu olleet tajunnalleni muuta kuin soran rapina metallia vaanivalle silmälle. Tuon helvetillisen pauhun seasta tarkkasin vain yhden ainoan äänen helähdystä.

Mutta sitä ei tullut.

Paluumatkalla louhokseeni tirkistin La-Lin sopukkaa kohti. Jotakin siellä liikehti. Mutta hohde oli liian heikko: suuri Kaikkeus ei tänään sallinut minun nähdä hänen käsivarsiensakaan ääriviivoja. --

Sinä päivänä en saanut lepoa. Feo-Fanin pahoine aavistuksineen vihdoinkin nukuttua tuijotin hetken vielä La-Lin louhokseen. Siellä kuumotti heikko hohde, mutta ei myöskään mitään muuta.

Miksei hän tänään ahertanut ylityötä? Oliko louhos lopulta osoittautunut niin antavaksi, ettei hänen tarvinnut siihen turvautua? Vai oliko hän kenties liian väsynyt!

Pieni raukka! Olihan Feo-Fan sanonut, ettei hän koskaan jaksaisi täyttää tonnimääräänsä. Ja jos niin, niin --

-- Feo-Fan! kuiskasin ilkeän aavistuksen ajamana.

Mies kuorsasi. Olinhan käskenyt häntä vaikenemaan; nyt hän vaikeni.

Viimeinen hetki ennen laskua oli hirvittävä. Eilinen tavallista raskaampi ilma oli käynyt monenkin terveydelle, ja nyt, kahden lepohetken kuluttua, valitus ja sadattelu oli kiihtynyt katkeamattomaksi kuoroksi. Toisinaan, toisten levätessä, olin käynyt ympäri tyynny telien pahimmin kärsiviä; nyt ryömin jälleen liikkeelle. Mutta -- minä aloin ymmärtää, miksi ihminen täällä voi kehittyä -- minä jätin vihlovasti valittavan naisen oman onnensa nojaan niin pian kun olin varmistunut siitä, ettei äänen taustana ollut La-Lin hentoinen ruumis.

Pasuunan törähdys yllätti minut hänen louhoksensa suulla. Miten kauan lienen siinä soraan tuijottanut ja La-Lin kätten jälkiä hakenut! Pääni oli raskas ja ruumiini veltto, kun odotusta täynnä valopatsaalle kiiruhdin.

Nythän kumminkin saisin nähdä hänet!

Mutta tänään oli Tai-Lanekin kiusallisen vitkasteleva. Shi-Kai oli jo ollut patsaassa, Ka-Hara, Feo-Fankin -- ja satojen muiden perästä ei koskaan näyttänyt tulevan _hänen_ vuoronsa.

-- La-Li!

Minä hypähdin. Katseeni paloi ahnaana valojuovaan. Suuri Kaikkeus!

-- La-Li!

Tuo oli jo armontörähdys. Ja La-Li viipyi. Ruumiini vapisi ja käteni tahtoivat ryhtyä johonkin.

Kuolema ja kirous! Patsaaseen oli kierinyt vaivainen olento, toinen käsi maassa, toinen tyhjää haraten. Oliko tuo onneton kuullut väärin!

-- La-Li, helisi kuin hento kieli särkyneessä soittimessa. Ja valoon kääntyivät pienet, kärsivät kasvot -- La-Lin kasvot.

Suuri armias Kaikkeus!

Sillä hetkellä tiesin vain, että piiri hajosi tieltäni, pakoon ehättävä olento osui käsieni ulottuville, ja vaikeroiva ääni sai säikähtyneen värähdyksen.

-- La-Li! kuiskasin lämpimästi. -- La-Li! --

-- Lao-Koo! kuului jostakin vastaus.

Käteni herpaantui. Korvani tarkkasi kuolevaa kaikua. Hento ruumis tahtoi luisua käsistäni. _Tunsin_ joukon kuumeisen hälinän, tajusin sen jännittyneen levottomuuden.

-- _Lao-Koo!_

Pasuunahan se oli. Suuri, säälimätön Kaikkeus!

Nuolena olin kiitänyt valopatsaaseen, käheänä olin puhaissut nimeni ylös korkeuteen ja tuskin toinen huuto pasuunasta oli alkanut, kun jo rynnistin läpi tiheän piirin siihen suuntaan, mihin La-Lin olin jättänyt.

Minä en löytänyt häntä enää.

-- La-Li! huhuilin.

-- La-Li! huusin.

-- La-Li! -- La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni kuului naurun hohotusta.

Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! -- Miksi olikaan Shi-Kai välttänyt aukon pihtipielen!

Työ! Päivän mitta! -- Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa ajatus: La-Li. -- Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja hänen eteensä ahertamaan.

Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli vaatinut pasuunan ääni.

Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut, jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta silmäämään.

Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu oli verhonnut metallisilmien säihkyn --

Oliko? -- Kaikkeus! Eikö tuolla välähtänyt? --

Eikö metallin silmä iskenyt tulta? -- Eikö olento häilynyt tomun ja valon usvassa?

Käsivarsi! --

Jälleen kuulin kaivoksen valituksen, jälleen olin todellisuudessa. Matka minun ja louhoksen välillä oli kymmenkunta loikkausta.

Minä olin louhoksen suulla. Käsivarsi, toinen, työssäkyyröttävä vartalo, soraa sotkevat jalat -- hohde ne eteeni lumosi.

Se oli Shi-Kai.

Miten se oli tapahtunut! Että hän oli noussut seisoalleen, että hän oli jännittynyt hyökkäykseen, että hän oli nauraa hohottanut, sen kaiken tiesin. Nyt tajusin vain, että hän makasi allani, käsivarret toisen käteni puristimessa, kurkku toisen sormien kuristuksessa. Ja että hänen silmissään kiilsi usvahohteessa nurinkurinen ilme.

-- Sinä olet anastanut La-Lin louhoksen, sanoin kymmenennen kerran. -- Missä on La-Li? Sielusi mitättömän pidättimen nimessä, Shi-Kai, mitä olet tehnyt hänelle?

Vasta silmien sammuessa käsitin, että hänen oli vaikea vastata.

Hellitin puristusta.

-- Sinä ajoit minut muuanne, kakisteli ilkkuva ääni. -- Minä tottelin. Tämä louhos on aina ollut antavaa lajia --

-- Ja mitä olet tehnyt La-Lille? kähisin.

-- En mitään erityistä. Louhosta -- louhosta otettaessa on vain tapana, että ottaja kukistaa edellisen haltijan --

-- Shi-Kai! Sinä olet lyönyt häntä! Kuolema ja kirous!

Vastaukseksi tuli pari kolme nikotusta.

-- Konna! sanoin hellittäen jälleen. -- Sinä olet lyönyt La-Lin sairaaksi! Missä hän on? Kautta suuren Kaikkeuden, taon pääsi sohjoksi, ellet sano, missä hän on! --

-- Lao-Koo! Lao-Koo! -- Minä en -- en ole lyönyt -- enempää kuin hän sieti. Hän tappeli kuin naaras vain voi tapella, eikä tyytynyt ennenkuin -- ennenkuin --

-- Ennenkuin? kiirehdin kohottaen nyrkkini hirvittävään iskuun.

-- Ennenkuin -- makasi.

Nyrkkini putosi. Shi-Kain huulilta pääsi outo korahdus. Tartuin häntä olkapäihin ja ravistin voimaini takaa. Tunsin hänen kaulavaltimonsa sykkivän.

Hän siis eli. Iskuni oli jollakin tavalla luiskahtanut.

-- Shi-Kai! sanoin päästäen hänet irti. -- Shi-Kai! Minä olen pakotettu halkaisemaan kallosi. Mutta sitä ennen: sano minulle, missä on La-Lin leposija?

Hän hengitti raskaasti.

-- Sinä et valita, Shi-Kai. Sinussa on miestä. Sano minulle, mistä hänet voin löytää, niin lupaan halkaista pääluusi yhdellä ainoalla kivuttomalla iskulla.

Hän hengitti epätasaisesti. Hänen sisässään aherteli jotakin.

-- Kipua, ähisi hän, -- kipua -- on vain siinä, missä on valitusta. La-Li -- oli nainen -- eikä valittanut --

-- Missä on La-Li? _Missä?_ -- Shi-Kai, sinun tulee viedä minut hänen luokseen!

Raivosta hullaantuneena olin ottanut jättiläistä niskasta ja kainaloista ja työnsin häntä edelläni aukkoa kohti. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, ettei Shi-Kai sitä olisi tiennyt; hänen tuli se tietää ja kulkea sinne minun edelläni.

Kolmisen askelta aukon ulkopuolella hän tupertui maahan. Huulilta kihosi heikko korina ja suoni sykki epätasaisesti.

-- La-Li? huusin hänen korvaansa. -- Missä on La-Li?

Mutta korahtelu jatkui, ja valtimo kävi vaivoin tuntuvaksi.

Silloin olin kuulevinani hiivintää läheltäni. Tirkistin pimeään ja tarkkasin valitusten vaimenevaa kuoroa. Äskeinen huutoni oli sen tuokioksi melkein mykistyttänyt.

Joku kosketti jalkaani.

-- Lao-Koo, kuului heikko äännähdys, -- miksi huulesi huutavat minua?

Minä pidätin henkeäni. Tämä unelma oli suloinen.

-- Lao-Koo, minä olen loitolta nähnyt soran sinkoilevan, valon vavahtelevan. Miksi sinun kätesi on vainonnut Shi-Kaita? Miksi äänesi ajaa nimeäni kaivoksen kaukaisimpiin sokkeloihin?

-- La-Li! uskalsin henkäistä. Käteni hapuili pimeään

Armollinen Kaikkeus! Syliini painautui vapise pikku olento, poskeani haki kuumeinen, levoton käsi ja kasvoilleni leyhähti henkäys huokaavasta rinnasta.

-- La-Li! sanoin nousten taakkoineni. -- Miksi ääneni ajaa nimeäsi läpi kaivoksen kolkkouden! Tule! Sinun louhoksesi kodikkaassa hohteessa tahdon se korvaasi kuiskata!

-- Ja myöskin sen -- miksi valehdellen kannat veljeni nimeä? helisi rukoileva vaatimus.

-- Myöskin sen -- La-Li! --

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kun soraseinä viheltää

Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä, että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta nousupasuunaan asti kuunnellut.

Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen orjan lihaan tälle suuri kunnia.

Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.

Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.

Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.

-- Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.

-- Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein nähnyt Lao-Koon ja --

Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen ruumiinsa värinän.

-- Jatka! sanoin hiljaa.

Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.

-- La-Li! kuiskasin. -- Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?

Hän nyyhkytti.

-- Siksi, että Lao-Koo on minulle monasti sanonut: "Lao-Koo tulee luoksesi; Lao-Koo pelastaa sinut." Ja nyt -- kun piesty ruumiini hetki sitten päästi henkeni tuokioksi vapauteen -- sanoi Lao-Koo minulle: "Lao-Koo on tullut" --

Minä olin unohtanut helvetin, olin unohtanut valituksen. Sylissäni oli hento, vavahteleva ruumis, joka tuntui tahtovan kätkeytyä minun lihasteni suojaan Koko sieluni oli pyrkinyt huulilleni jonkin sanottava muodossa. Ja minä sanoin:

-- Lao-Koo on tullut, -- La-Li! --

* * * * *

Siitä hetkestä alkaen ei Shi-Kai merkinnyt minulle mitään. Siitä hetkestä oli olemassa vain La-Li ja minä. Ja tämän huumaavan onnekkuuden taustalla kuin välttämättömänä pahana valkoinen metalli, laskupasuuna ja aika-ajoittainen ravintoletkun tarve.

Kuudessa laskussa oli La-Lin hento, sairas ruumis päässyt valopatsaalle sylissäni leväten, kuutena päivänä hän käsivarteeni nojaten oli imenyt ravintonsa minun pitelemästäni letkusta, ja kuudessa nousussa olin kiidättänyt kaksi mittaa metallia Tai-Lanen ahnaaseen viemäriin. Enkä elämässäni ollut tiennyt orjan työtä nautinnoksi.

Ja seitsemäntenä päivänä La-Lin jalat tahtoivat itse tehdä tehtävänsä.

-- Minä olen väkevä, sanoin moittien.

-- Ja sinun väkevyytesi on tehnyt minut väkeväksi, vastasi hän.

Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.

Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut. Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla tavalla sivuuttaisi --

Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan, iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut --? Sitähän olin kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.

Ja nyt se ei enää maistunut.

Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli -- La-Li.

Olin kävellyt La-Lin louhokseen.

Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen: La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.

Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja _tunsin_, että hänen sielussansa jotakin liikkui.

-- Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. -- Sinä et tarvitse apuani, La-Li.

-- En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. -- Mutta louhos on suuri; siinä on tilaa myöskin sinulle.

En voinut vastata. Katselin hänen käsiään; ne liikkuivat hermostuneesti.

-- Vai tarvitsetko, Lao-Koo, yksinäsi tällaisen alan! helähti kuin pakosta.

-- En, La-Li.

Hän hämmentyi työssään. Ja käsien haparoimisessa oli jotakin kysyvää. Ja silloin en enää sitä pidättänyt.

-- Louhos on liian suuri tonnimäärälleni, sanoin järeästi, -- mutta ei edes tarpeeksi työkyvylleni. Minä tahdon päästä viiteen sadannekseen.

-- Se olisi tyhmää. Tai-Lane voisi lisätä tuomiotasi. Tarvitsethan vain kolme.

-- Ja sinä?

-- Olen sinulle velkaa yhdeksän sadannesta, Lao-Koo. Minä tahdon maksaa sen.

-- Miksi?

Olinko kuullut väärin! Vai olinko itse päästänyt nyyhkytyksen?

-- Siksi, että minä en tahdo olla velkaa kenellekään, tuli kuin väkipakolla.

Siinä äänessä oli itkua.

Hän yritti tehdä työtä, mutta kädet olivat saamattomat; ei yksikään metallimurunen ottanut osuakseen mittaan.

-- Lao-Koo, sanoi hän epävarmalla äänellä, -- en tahdo sinua pahoittaa. Mutta Tai-Lane on tarjonnut minulle kevyempää työtä tuolla ylhäällä. Shi-Kai on luvannut poimia minunkin osani täällä alhaalla. Moni muu on samaa korvaani kuiskannut. Ja minä olen evännyt heidän ehdotuksensa. Velassa en ole tahtonut olla ja maksaa -- sitä en ole myöskään halunnut.

Myönnän, että vastaus minua katkeroitti.

-- La-Li, sanoin, -- enempää ei tarvitse sanoa. En aio sinulta periä saatavaani enkä edes tahdo tunnustaa sitä. Korvausta ajattelematta olin sinua auttanut; tietoisena siitä olisin sen jättänyt tekemättä. No niin, minä en ole Tai-Lane, en myöskään Shi-Kai; ostamalla en jumalaista lihaasi koskaan tahdo omistaa. Noista yhdeksästä sadanneksesta esitän sinulle aikanaan korvausvaatimuksen ja samalla myöskin suoritustavan, joka enintään riistää sinulta muutaman hetken unen. Suostutko, La-Li?

Minä tiesin, että hänen sielussaan väreili epäröinti.

-- Ja jollen suostuisi? tuli hiljaa.

-- Silloin jätän louhoksen sinulle.

Minä tunsin, että epäröinti taisteli. La-Li nousi kuin pakosta ja seisoi edessäni louhoksen mustaan suuhun tuijottaen.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.

Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.

-- Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. -- Me olemme toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.

-- La-Li, koetin nauraa, -- Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin sinä.

* * * * *

Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen, jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.

Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi, miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.

Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?

Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin olemattomissa.

Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni, ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.

-- Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. -- Voisihan sattua, että jonakin päivänä sairastuisin.

Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt varastoni, ei kelvannut tämä selitys.

-- Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. -- Kun räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.

-- Olet oikeassa, vastasin. -- Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti huolestuneemmalta.

-- Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän taakse, sanoi hän. -- Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä _luonnostaan_.

Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.

Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, -- Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme hyviä ystäviä.

Tirkistin äänettömänä pimeään.

-- Lao-Koo, jatkoi hän, -- Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua miellyttää.

Minua se kaikkea muuta kuin miellytti. Mutta nyt muistin, että Feo-Fan viime päivinä oli ollut merkillisen miettivä.

-- Minä olen Ka-Hara, jatkoi ääni. -- Salli minun puhua kanssasi louhoksessasi.

Hänen nimensä ei minua rauhoittanut, mutta se toi mieleeni Tai-Millin kapinan.

-- Minä en ymmärrä sinua, sanoin varovaisesti. -- Miksi tahdot puhua minun kanssani?

Hän tarttui käsivarteeni, talutti minua muutaman askeleen ja kuiskasi huulet korvanlehdelläni:

-- Ka-Hara on vanha ja tuntee tavat. Ei kukaan tiedä, että Ka-Hara on ollut luonasi. Ei edes naisesi tule kääntämään kylkeään.

Mikä mies oli tämä Ka-Hara? Kuusisataa kierrosta sivuuttanut vanhus, joka Feo-Fanin puheen mukaan oli ottanut osaa Tai-Millin kapinaan ja sen alusteluun jo ennen Tai-Millin syntyä. Nyt hän oli virunut tässä helvetissä alun viidettäkymmentä kierrosta ja oli yhä epäiltyjen kirjoissa, toisin sanoen, hänen nimensä mainittiin joka laskussa, huudettiinpa sitten kymmentä tai kymmentä sataa.

Ja totta tämä Ka-Hara oli puhunut. Vaikka olinkin valveilla, en liikettäkään aavistanut ennenkuin ääni korvani juuressa sanoi:

-- Nukkuuhan naisesi, Lao-Koo?

Vastasin myöntävästi; silmäni oli tottunut sen lukemaan La-Lin jäsenten asennosta.

-- No niin, sanoin, -- mitä on Feo-Fan sinulle kertonut?

-- Että sinulla on metallia kätkössä. Vavahdin. Feo-Fan _oli_ siis kertonut siitä.

-- Minun louhoksessani on paljon metallia kätkössä, Ka-Hara, tokaisin.

Luulin kuulleeni sisällisen naurahduksen.

-- Lao-Koo, sanoi hän, -- Ka-Hara ei herätä sinussa luottamusta. Entäpä herättääkö suuren Tai-Millin nimi sinussa kunnioitusta? Minulle riitti suositukseksi se, että olet lyönyt suuren Tai-Maran polttajain läsnäollessa maahan. Riittääkö sinulle se, että olen seisonut Tai-Millin vierellä neljäkolmatta kierrosta ja menettänyt molemmat poikani Gordonin kahakassa? Ja kautta suuren Kaikkeuden, ei ollut Tai-Millin vika eikä yhdenkään hänen miehensä se, että kapina paljastui ennen aikaansa ja johti hätäiltyyn rynnistykseen. Oliko, Lao-Koo? Onko joku kansasta sitä jälkeenpäin sanonut?

-- Ei, Ka-Hara. Mutta mitäpä siitä enää? Mitä metallilla sen kanssa tekemistä?

Ka-Hara kosketti olkapäätäni.

-- Metallilla? Tietäisinpä minä sen! Mutta muistan Tai-Millin sanoneen Tai-Taolle kolme nousua ennen loppua: olisipa meillä heidän voimansa, olisipa meillä ollut jokunen tonni valkoista metallia!

-- Tai-Taolle? -- Suuren Tai-Joonin isälle? äännähdin.

Ka-Hara päästi äänen, joka ei merkinnyt hyväksymistä.

-- Jos Tai-Taon poika on suuri, ei hän ole käynyt isänsä jälkiä, tuli halveksivasti. -- Tunnetko hänet?

-- Tunsin. Hänet poltettiin Suuren Veden yllä suurena kiihoittajana. Hän oli minun ystäväni.

Ka-Hara puristi olkapäätäni sanatonna. Liikahdukseni tuntui hänet vihdoinkin herättäneen.

-- Lao-Koo, sanoi hän huoahtaen, -- minun piti sanoa, etten ole unohtanut suuren Tai-Millin sanoja. Ikäänkuin hän olisi käskenyt minua sitä tekemään, olen koonnut metallia, minkä voimani ovat sallineet; minulla on lähes puoli tonnia.

-- Sinulla!

-- Niin. Ja minä luulin sinun tietävän, mitä sillä tekisimme.

Tunsin innostukseni nousevan. Mutta varovaisuuteni pidätti minua rajoissa.

-- Näytä minulle aarteesi, Ka-Hara, sanoin.

Hän kuunteli valitusten kuoroa.

-- Se ei ole kaukana, sanoi hän. -- Kolmas louhos tästä letkujen suuntaan. Kunhan tuo ulvonta paisuu tarpeeksi, voimme ryömiä sinne.

Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri, jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen töyrään harjalla.

-- Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. -- Tänne ei tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos kokonaan.

-- Ja jos pälkähtäisi --?

-- Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.

Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.

-- Lao-Koo, kuiskasi hän, -- sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.

Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. --