Part 10

Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin kalleiksi --

Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan mieleeni muinaisuuden vellikellon.

Minä imin kaksinkertaisen annokseni ja nukahdin. --

* * * * *

Se oli See-Sea.

Hänestä juuri olin uneksinut rohkean unen. Ja kun raotin silmäni, häämötti hänen yläruumiinsa siinä verkkoni laidalla. Hänen vasen kätensä leikitteli vyön helmillä, ja oikea lepäsi kevyesti otsallani. Katsoin viehkeätä kainaloviivaa ja ojensin käteni kuin jatkuvassa unessa hänen vyötäreilleen.

-- Mea-Jeo! sanoi hän hiljemmin kuin kuiskaten. -- Huomenna pääset suuren, hyvän Tai-Suanin luokse.

-- See-Sea!

Mikä kumma minun otteeni herpaisi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi vaipunut tuliseen syleilyyni. Ja kesken kaiken -- oma käteni nousi vastarintaan.

Tai-Mason! Tai-Joon! -- Ne tulivat vasta nyt. Ja See-Sean antautuva, uhkea vartalo pysyi saavuttamattomissa.

-- Tai-Suan, tieteen ja uskonnon valvoja? sanoin kylmästi.

-- Niin.

Hän kumartui vielä, silmät kosteina, ruumis väristen. Sitten hän nousi, astui poispäin -- ja käännähti.

-- Mea-Jeo, kuiski hän. -- Minun sylini voi vielä juovuttaa Tai-Simonin. Ja juopukoon hän siitä kymmenesti, jos antaa sinut Tai-Suanille orjaksi.

Hän kiiruhti pois. Kauniit olkapäät vavahtelivat. -- Olinko kuullut nyyhkytyksen?

VIIDESTOISTA LUKU

Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla

Tämä oli uusi maailma. Mitä minulla oikeastaan täällä oli tekemistä, sitä en voinut ymmärtää. Mutta sitä suurempi syy oli minulla ihailla See-Sean jumalaista lumousvoimaa, joka minulle tämän olinpaikan oli hankkinut. Ja hankkinut huolimatta suuren Tai-Simonin "kahdestakymmenestä tonnista".

Tämä oli taivas. Tämä oli avaruus. Tässä tunsi olevansa taivaankappalten mieltäkiinnittävässä seurassa. Tai-Suan, tuo vanha Avaruuden mestari, sulaa hyvyyttä uhkuvine kumarahartioineen ja ystävällisyyden rypistämme kasvoineen, käänsi toisinaan silmänsä putkesta ja hymähti hyvänsuovasti:

-- Niin, Lao-Koo. Minua aina surettaa, ettemme päässeet yhteyteen Venuksen kanssa. Epäilemättä sikäläisillä olisi ollut yhtä ja toista mielenkiintoista, jota olisimme voineet verrata Mars-naapurin --, niin, ja omiin oloihimme. Kukaties Venuksella oli jo aikoinaan kosketusta Merkuriuksen kanssa; joka tapauksessa on varmaa, että jälkimäisen tuhosta oli heillä edeltäpäin tietoja. Miten lienee. Marsin puolelta väitetään huomatun Maan liikkeissä viime aikoina epätasaisuuksia. Ne voisivat olla samaa laatua kuin Venuksen töytäilyt ennen sen perikatoa. Miten harmillista, ettemme voi tehdä vertailuja sisäpiirin näkökannalta --

Hän tarkkasi joitakin merkkivärähdyksiä, hymähteli jälleen ja jatkoi:

-- Hän väittää, etteivät epätasaisuudet voi olla yhteydessä heilläkin huomattujen aurinkomagneetin nykäysten kanssa. Ne poikkeavat siitä sekä ajassa että laadussa. Suuri Kaikkeus! Meilläkin väittää apulaiseni, Tai-Juang, kahdesti panneensa merkille kolmentoista -- kuudentoista minuutin akselikaltevuuden, ja aikoina, jolloin Marsin kulku on ollut moitteeton.

-- Ja kuitenkin, -- Tai-Suan naurahti jollekin lisäväitteelle, -- tullaksemme Venuksen tuhokehään on meillä tarkkojen laskujen mukaan vielä yli kolmetoistatuhatta kierrosta. -- Tuota onnetonta. Hän saattaa minut levottomaksi, noilla huolestuneilla arveluillaan. Jos kohta olenkin jo kauan pannut merkille hänen hermostuneen herkkyytensä, en kuitenkaan saata uskoa, että hän olisi tyhmä. Suuri Kaikkeus! Toisinaan olisin taipuisa jättämään koko huolen Tai-Juangille, jos vain saisin tuon marsilaisen virkaveljeni uskomaan, että _hänkin_ on ikäloppu. -- Avaruuden nimessä, luulenpa, että hän vihdoinkin lopettaa --

Tai-Suan tarkkasi viimeisiä värähdyksiä ja huokasi helpottuneena.

-- Vai niin! sanoi hän. -- Että meidän laskelmamme auringon D-pilkun liikkeistä on puutteellinen! Antaako olan takaa katsoja meille huomautuksia! Hän on mahtanut unohtaa, että meillä on hallussamme kolminkertainen asteittainen sarja sen _kaikista_ pilkuista. Ja toisekseen --

Hän maiskautti suutaan ja leikitteli mietiskellen koneen näppäimellä. Sitten hän naurahti ja alkoi naputtaa.

-- Totta totisesti -- miten sanookaan Tai-Juang -- ensin me suurella vaivalla opetamme pojan puhumaan, ja sitten se tuppaa oikomaan meidän kielenkäyttöämme. Suuri Kaikkeus! Eikö kestänyt neljäkolmatta kierrossataa, ennenkuin sen saimme käsittämään, että leimahduksemme olivat tarkoituksellisia. Eikö kestänyt vielä puolikymmentä kierrossataa, ennenkuin se ymmärsi, että Tshung-Kingin jättiläismäinen kuvakenttä oli rakennettu sille aapiseksi. Muistanpa, että sanottiin suuren Tai-Jacksonin tulleen mielipuoleksi, kun yhdeksänkymmenen kierroksen yhtämittaisen jankutuksen perästä sai marsilaisen tietämään, mikä merkkileimahdus vastasi kuvalaatalla varjoa: ihminen -- pieni ihminen -- suuri ihminen. Ja vasta kolmensadan kierroksen perästä marsilainen itse kykeni lukemaan satakunta käsitettä laatallamme --

Jokin tärkeä lause sai Tai-Suanin hetkeksi omistamaan koko tarmonsa työhön. Hän teki sen jonkinlaisella hyvänsuovalla isällisyydellä. Ja jatkoi sitten tyytyväisenä:

-- Ja kuitenkin piti sen olla heille yhtä selvä kuin muinaiset elävätkuvat verraten suuressa koossa. Käsitteet! -- niin, heillä tuntuu vielä olevan veressä eroittamattomina puut, ruohot ja kaikenlaiset eläimet, eivätkä he näytä jaksavan käsittää meidän ihmistemme alastomuutta. Jos ihmisen rumuuden tähden tulisi jotakin kohtaa itsestään peittää, niin pitäisi heidän totisesti kätkeä kasvonsa, ja eritoten käsiensä sormet. Mutta ne paikat he juuri näyttävätkin! -- No! Ahaa! He turvautuvat aina lopuksi kuva-aapiseensa. Katsotaanpas!

Hän kiirehti muutaman naputus-sarjan ja syventyi tarkkaamaan selkä kenossa jättiläisputkeen. Tavantakaa hän päästi hyväksyvän huudahduksen, innostui, ja rupesi jälleen ravistelemaan päätään. Lopulta hän nousi, viivähti vielä pari silmänräpäystä putken juurella ja pyörähti sitten pois.

-- Harjoitusta! sanoi hän. -- Aina vain harjoitusta. Näyttää siltä kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sen asukkaista opiskelisi tähtitiedettä. Ja meidän pitäisi seurata leikkiä.

-- Lao-Koo! sanoi hän hymyillen. -- Meidän pitäisi päästä jonnekin tuonne, Marsin ulkopuolelle. Jospa siellä saisimme pienen jalansijan voidaksemme tarkata Jupiter-jättiläistä! Kas siinä kiertotähti, jolle meidän pitäisi voida viedä nykyiset ennätyksemme! Ah! Miten suuren loikkauksen tekisimmekään tuohon pohjattomaan Avaruuteen! -- Suuri Kaikkeus! Yhden ainoan vian olen järjestelmässäsi huomannut, ja se on se: mikset anna ennätyksen kulkea sisimmältä planeetalta aina ulompaan? Merkuriuksen kokemusten Venukselle, siitä Maan ja Marsin yli Jupiterille, Neptunukselle -- aina Hamatalle ja Tai-Kingille saakka. Mutta Kaikkeuden tuomio on tämä: -- tuhoutukoon kukin ennätyksineen; tehköön seuraaja saman työn! Merkurius meni; Venus teki samoin; parinkymmenen kierrostuhannen perästä sanotaan Marsilla ja pienillä kiertolaisilla: "Kun Maa syöksyi Aurinkoon --"

-- Lao-Koo! sanoi hän hetken hermostumisen perästä jälleen tyyntyneenä. -- Opettiko Tai-Joon sinulle tähtitiedettä? Jos sinua huvittaa nuo Marsin komediat, niin --

Hän viittasi putkeen ja paneutui itse lepoverkolle. Eikä hänen tarvinnut minua kahdesti käskeä.

Minä olin Tai-Joonilta saanut oppineen arvonimen. Myöskin tähtitieteessä. Mutta kuinka mallikelpoinen Tshung-Kingin opetuskeskuksen järjestelmä olikaan ollut, tässä ilmestyi eteeni naapuri-planeetta "ilmielävänä". Olin odottanut putken päässä näkeväni Marspallon joltisenkin suurena; sensijaan näin putken täydeltä kiertolaisen pinnasta murto-osan.

Se oli valtava, hopeakirkas pyöriö, heleänvärisen rehevyyden ympäröimä. Ei jälkeäkään "kanavista", "kasvullisuuskeitaista" ja elottomista aavikoista, vaan täydellinen muinaisajan Maa-maisema järvineen, jokineen ja töyräineen. Olinpa huomaavinani pienoisen pilkun, joka verkalleen eteni tasaista vedenpintaa putken laitaan; mutta samassa veti huomioni puoleensa varjojen leikki hopeisella jättiläislaatalla.

Se teki oudon vaikutuksen, herätti mieleen liikuttavan muiston muinaisuuden poikavuosiltani: halpahintaisen etupenkin ja repaleiksi kuluneen filmin. Yhtäältä pyrki esiin eriskummaisten olioiden joukko ketjuna toista samanlaista tavoitellen. Syntyi hetkellinen yhteentörmäys. Toisaalta tullut joukko jäi hajanaisena paikalle, ja ensintulleet hävisivät. Seisaus. Sitten erottui muista yksi ainoa olento, kasvoi, paisui, näytti tulevan vastaan kiitävää kyytiä ja pysähtyi näyttämölle huitovana jättiläisenä.

Samanaikaisesti antoi kone lyhyen sarjan leimahdusmerkkejä.

-- Suuri Voittaja. Se sama, virkkoi Tai-Suan verkoltaan. -- Heillä on hänelle aina nuo samat leimahduksensa. Ja he kertaavat yhä sotahistoriaansa. Kun Etelä-Mars viime kierrossadalla kerran valloitti heidän pääkaupunkinsa, saimme kotvan aikaa ihailla sen puolen voittajaa. Ja minun mielestäni etelä-marsilainen oli sekä kauniimpi että intelligentimpi.

Äskeinen ryntäys uudistui. Sitä seurasi ripeänä sarjana toinen toisensa kaltaisia yksilökuvia, joita säesti kullekin ominainen leimahdus-sähinä.

-- Pohjoisvaltion nykyinen päämies, kertasi Tai-Suan takanani. -- Hänen puolisonsa, vanhin poikansa, -- tyttärensä (pane merkille nais-raukan suurelliset pukimet!). -- Siinä on edellinen päämies, joka kaatui viime sodassa, -- ja hänen puolisonsa, -- -- no nyt, katso tarkkaan: tämä on etelävaltion hallitsija --

-- Hänellä on kookkaampi vartalo. -- Niin. Ja riekaleista köyhempi. Etkö näe eroa pään muodossa? Tämä laji on kallonsa puolesta --

-- Ylöspäin laajeneva.

-- Aivan. Ja sille panen totisesti suuren arvon.

Kuva oli jo kadonnut, ja äskeinen leikki alkoi uudelleen. Tai-Suan oli astunut viereeni ja sormieli putken jalkalaitetta.

-- Siellä on, ainakin pohjoispuoliskolla, voimakasrakenteinen rotu vallalla; mutta sen henkisen kyvyn laita on niin ja näin. Intelligenssi on sensijaan ahdettu etelään, jossa aineellinen toimeentulo kaikesta päättäen on työlästä. Emme voi varmasti sanoa, esiintyykö pohjoinen rotu sortajana vaiko etelän sorrosta irtautujana. Kuitenkin luulemme, että viimemainittu otaksuma on oikea. Ja silloinhan on vielä toivoa uuden intelligenssin noususta, johon noiden poloisten tarmokas opinhalu kylläkin viittaa. -- Tarkastetaan maisemaa! --

Muutamalla otteella hän pani putken vavahtamaan jalustallaan. Taivaankappale näytti äkisti kiitävän poispäin ja pysähtyi vasta kun koko sen pinta oli näköaukon puitteen mukainen. Näin suuren meren, joka kolmiosaisena läikkänä kaarsi pohjoiseen laajenevaa ja etelään haarautuvaa manteretta. Juuri noiden haarojen alapäässä näytti lumikenttä saavan alkunsa ja lähellä niiden tukevaa yläjuurta kaarsi hieno koukeroiva rajaviiva, joka tehden äkkimutkan pohjoiseen päättyi keskimäisen meriläikän reunaan.

-- Se on näiden rotujen nykyinen rajaviiva, virkkoi Tai-Suan. -- Ja minusta elämä tuon joen eteläpiiriin rajoitettuna ei ole sanottavasti mieltäylentävää. Näetkö nuo pari lyhyttä juovaa läntisellä liepeellä? Ne ovat jätteitä siitä kasvullisuusverkosta, joka peitti Marsin silloin, kun mullistukset olivat alkuasteellaan ja sen pinta sai kosteutta ainoastaan repeämiinsä. Nyt kun suuremmat mullistukset ovat synnyttäneet epätasaisen pinnan ja pohjavesi on löytänyt vakinaisen olemassaolonsa, on tuo läntinen läikkä jäänyt jonkinlaiseksi muistoksi entisiltä ajoilta, kuten Maan rehevyyden aikana Sahara. -- Mars on nyt sillä asteella, missä me olimme sata kierrostuhatta sitten.

Tai-Suan kääntyi ja vaikeni tuokioksi. Melkein samalla hetkellä olin kuulevinani vieraan äänen takanani. Vielä hetken näin Marsin himmenevän kartan silmieni edessä, seuraavalla sitä ei enää ollut.

-- See-Sea! sanoi ääni sisimmässäni. Ja hän se oli.

Miten viehättävästi hänen ruumiinsa notkui hänen astuessaan tässä kelmeässä valossa Tai-Suania kohti.

-- Isä! sanoi hän painautuen tämän auliiseen kainaloon. -- Sinun tulee puhua Tai-Simonille hänestä. Hän ei unohda noita kahtakymmentä tonnia koskaan pitemmäksi kuin puoleksi hetkeksi. Ja tämä puoli hetkeä on minun ruumiilleni rasitus ja sielulleni helvetin piina. Isä! Sinun täytyy esittää hänelle, mikä suuri hyöty koko ihmiskunnalle ja eritoten suurelle Tai-Jeolle on hänen avustaan täällä.

-- Lapsi! Minun pitäisi valehdella --

-- Ei, isä! Ei valehdella! Minä tiedän, että Lao-Koo on -- että hän on -- --. Ah! Tee hänestä se suuri apu! Hänen silmänsä sanovat, että hän voi siksi tulla. Hän ei ole orja --

-- See-Sea! Minä olen orja Lao-Koo, äänsin väkinäisesti.

Tai-Suan katsahti puoleeni. Vain kerran, ensi näkemältä, olin huomannut hänen katseessaan kysynnän; sitten en enää. Ja niinpä nytkin hänen katseensa oli mitään sanomaton.

-- See-Sea, sanoi hän. -- Minä voin tehdä hänestä Tain, minä voin tehdä hänestä _suuren_ Tain. Mutta Orja Lao-Koo ei voi olla valkoinen, eikä valkoinen voi olla orja. Kahden tonnin orjan voisimme orjana täällä pidättää, mutta kahdenkymmenen --, jonka suuri Tai-Simon on erityisesti tulesta pelastanut, -- ei koskaan.

-- Isä!

-- Lapsi, minä en voi.

-- Et äitini nimessä, Isä?

Tai-Suan tapasi otsaansa väsyneesti.

-- Et suuren Tai-Millin tähden?

-- Lapsi!

Siinä oli parkaisua, tuon vanhan miehen äänessä.

Ja silloin See-Sea oikaisihe, mateli kuin luuton liha pitkin vanhuksen luisevaa vartaloa. Paisuvat rinnat painuivat Tai-Suanin isälliseen syliin, ja rukoilevat huulet työntyivät hänen kuivahtaneen naamansa tasalle.

-- Isä! Sen syleilyn vuoksi, jonka äitini sinulle salassa soi! Sen lapsen tähden, jonka Tai-Mill syliini siitti ja jonka Morris-Jeo syntymältään riisti! Isä!

-- Lapsi!

Vanhuksen pää nuukahti See-Sean pehmoiselle olalle, ja laiha käsi tutatti hyllyvällä lantiolla. Sitten Tai-Suan irtautui äkkiä syleilystä, astui eteeni ja silmäsi minua toisen kerran kysyvästi.

-- Lao-Koo, sanoi hän pannen kätensä olalleni, -- kuka sinä olet?

Morris-Jeolle ja Tai-Maralle olisin julkeasti vastannut: "Lao-Koo, Pao-Laon sikiö"; Tai-Suanin edessä laskin katseeni ja vaikenin.

-- Lao-Koo, sinä et tahdo vastata? sanoi hän. Olin yhä vaiti.

-- Katso minuun, sanoi hän.

Minä tottelin. See-Sea seisoi hänen takanaan odottavana, povi kohoillen.

-- Poikani, sanoi Tai-Suan, -- Tai-Joon oli sinun ystäväsi, Tai-Mill oli Tai-Joonin ystävä, ja minä -- minä olin Tai-Millin ystävä. Minä teen sinusta suuren Tain, joskin se maksaisi minulle toimeni ja asemani --

-- Isä!

Minä olin parkaissut sen samalla kertaa kuin See-Seakin. Ja nyt makasin maassa vanhuksen jalkojen juuressa.

See-Sea syleili hänen laihoja sääriään.

-- Poikani, jatkoi Tai-Suan liikutettuna. -- Minä näen sinussa uhkuvan nuoruuden tulen. Kun katselen sinua, muistuu mieleeni onneton Tai-Mill. Suokoon suuri Kaikkeus, ettei sinun kohtalosi olisi yhtä loistava -- ja yhtä surullinen.

Hän kosketti olkapäätäni. See-Sean huulet höpisivät kiitollisuutta. Silloin näin välähdyksen vaarasta ja ponnahdin seisoalleni.

Varovaisuus sulki suuni viime hetkessä. Tuijotin See-Seaan, tuijotin vanhukseen ja odotin otsa hiessä jommankumman sanaa.

Ensin se pilkahti See-Sean silmässä. Mutta ennenkuin hän oli päässyt jaloilleen, jäykistyi Tai-Suanin ilme.

-- Solvaus! sanoi hän muuttuneella äänellä. -- Joku on täällä. Kuka tohtii lähestyä Tieteen palatsia --!

Hän peräytyi lepoverkolleen ja sulki silmänsä. Samalla hetkellä tunsin helpotuksen tajunnassani. Mutta sensijaan kasvoi levottomuus.

Katsoin See-Seaan. Hänen ruumiinsa vapisi. Vaistomaisesti hän haki tukea putken arasta asetinkammesta. Sanaakaan sanomatta ojensin käteni. Hän painautui väsyneesti syliini.

Jumalani! Miten naisen vavahteleva ruumis voi häätää tajunnan tyhjäksi!

-- See-Sea! äänsin levottomuuden jälki vielä äänessäni. -- Joku henki on täällä --

-- Hän on mennyt, Mea-Jeo! kuiski henkäys korvaani. -- --

* * * * *

Tai-Suanin ääni sen unelman katkaisi. Hänen kasvoillaan väikkyi vakava ilme. Siinä oli suuttumusta ja kenties vielä enemmän pelkoa.

-- Lapseni, sanoi hän, -- Tieteen pyhätön alueella on ollut vieras henki. Yksi miljoonasta ei sitä tohtisi tehdä. Suurella Tai-Morris-Jeolla ei siihen ole oikeutta. On vain yksi tällä planeetalla, joka sen tohtii ja julkeaa tehdä --

-- Tai-Mara! kirkaisi See-Sea.

-- Tai-Mara, kertasi vanhus, -- syntymäin valvoja, vaanija-valvoja.

Minä värisin.

-- Ja Tai-Mara ei tee sitä ilman riittävää aihetta, päätti Tai-Suan.

-- Isä! Minä luulin hänen sinun huoneessasi olevan turvassa.

-- See-Sea, lapseni. Minun huoneessani hän _on_ turvassa. Mutta se ei estä Tai-Maran mielenkiintoa kasvamasta. Ja kuka sen kerran on herättänyt --

-- Ah! Hän vaani suurta Tai-Milliä seitsemänviidettä kierrosta! Ja sitten --

See-Sean ääni tyrehtyi nyyhkytykseen.

Minun sisässäni oli alkanut kuohua. Ja nyt, nähdessäni tuon jumalaisen vartalon itkun täristämänä, tunsin voimieni riittävän uhkayrityksiin. Olisipa suuri Tai-Mara _nyt_ ollut tuossa edessäni, olisin kiertänyt hänen viheliäisen kallonsa kolmetoista kierrosta vastapäivään ja joka kierroksella muistuttanut hänelle Tai-Milliä.

Mutta Tai-Mara ei ollut siinä. Sensijaan näin See-Sean nytkyvien olkapäiden yli vanhuksen kasvot: säälin pohjalla niissä kuvastui syvä levottomuus.

-- Tai-Suan, sanoin äkillisen ajatuksen keventämänä, -- Tai-Maralla ei ole täällä enää mitään tekemistä: minä lähden kaivoksiin. --

Kuinka jalo tämä päätökseni olikaan, sen toimeenpanemisesta olisin tuskin voinut kerskata, ellei kohtalo Tai-Maran ja Tai-Simonin kaksoishahmossa olisi auttanut minua siinä. See-Sean katseesta luin, että olin antamaisillani kuoliniskun sille lemmenkaipuulle, mikä häntä oli tähän huolitteluun kannustanut; ja Tai-Suanin sanat vakuuttivat alinomaa, että päätökseni oli ajattelematon.

-- Poikani, sanoi hän näinä lähipäivinä uudestaan ja yhä uudestaan, -- sinun päätöksesi on epäitsekäs, mutta sillä ei ole autettu, että se on tyhmä. Tai-Mill vältti auringon paahteessa paistumisen hyppäämällä kuiluun. Ja sinä vältät Tai-Maran hautautumalla kaivoksiin. Suuri Kaikkeus, pitääkö minun luulla, että se on pelkuruutta?

Hänen sanoissaan tunsin See-Sean painostuksen, mutta hänen äänensä puhui toista.

Kolmantena päivänä saapui See-Sea mielentilassa, joka uhkasi kerta kaikkiaan pyyhkäistä päähänpistoni. Hän ryntäsi suoraan Tai-Suanin luo ja ravisti vanhusta kesken mielenkiintoista leimahdussanomaa.

-- Isä! Isä! Tai-Mara on puhutellut Tai-Simonia. Minä olen kuullut, että --. Isä! Etkö kuule? Tai-Simon tulee kohta luoksesi. Hän tahtoo lähettää Mea-Jeon kaivoksiin. Hän lupaa hankkia sinulle toisen orjan. -- Isä! Tai-Mara sanoi, että sinä olet vanha tyhmyri, -- että Mea-Jeo on minun rakastettuni, -- että sinä annat hullun naisen ohjata itseäsi --. Isä! Hän sanoi, että olet kuivunut, -- että on valittava uusi Tieteenvalvoja -- Tai-Mao-Kawa tahi --

-- Mao-Kawa! Mitä sanot, lapseni? Tai-Mao-Kawa? -- Vanhus oli äkkiä jättänyt työnsä: tieteensä sydämessä kykeni häntä vain tieteen solvaus tavoittamaan.

-- Minä olen vanhettunut, jupisi hän See-Sean valitellessa, -- minä olen kuivettunut. Olen Tai-Juangiin verraten -- kernaasti. Mutta Mao-Kawa! -- Kätyri, puoskari -- Tai-Maran puhaltama nousukas! -- Suuri Kaikkeus! Miten käy silloin Maan levottomuuksien tarkkaamisen --!

Kesti runsaan neljänneksen, ennenkuin vanhuksen järkytetty tajunta oli oivaltanut epätoivoisen naisen tarkoituksen.

-- Minun on keskusteltava Tai-Simonin kanssa! Minä keskustelen, lapseni; teen sen, lapseni. Tulkoon hän vain luokseni, kuulin hänen höpisevän, kun See-Sea oli jo heittäytynyt minun syliini.

Puolikin hetkeä tätä taivaista syleilyä, niin olisin kasvot maassa kerjännyt armoa Tai-Simonilta. Mutta tuskin olin ehtinyt saada ymmärrettävää sanaa See-Sean huulilta, kun jo tärähtikin ilmoittajan ääni:

-- Suuri Tai-Mara suuren Tai-Simonin seurassa tahtoo astua Tieteen palatsiin!

Silmänräpäyksessä See-Sea oli noussut. Toisen silmänräpäyksen jännitti uhma hänen ylevää vartaloansa, ja hänen huulillaan väikkyi ylpeä hymy. Mutta mitä Tai-Suanin viittaus ei kyennyt tekemään, sen aikaansai hänen pari sanaansa.

-- See-Sea, se tekee puolustukseni mahdottomaksi, virkahti vanhus.

See-Sea hätkähti.

-- Mea-Jeo! kuiskasi hän kadoten seinien suojaan.

Ja silloin avautui toisaalta seinä tulijoille. Minun päätökseni ei enää horjunut; Tai-Maran takana seisoi kuuden polttajan ketju.

Panin merkille Tai-Suanin tervehdyksen; se kohdistui jäykkänä Tai-Simoniin.

-- Ystävillä, suuri Tai-Simon, ei ole polttotankoja takanaan, virkkoi vanhus hiljaa.

Tai-Simon hykerteli käsiään ja vilkui avuttomana Tai-Maraan.

-- Suuri Tai-Suan, tieteen ja uskonnon suuri valvoja, selitti Tai-Mara nostaen pistävän katseensa, -- laskussa lähtee orjalentue Lunariaan, ja laskuun on vain vajaata kaksi hetkeä.

-- Silloin, suuri Tai-Mara, kehoittaisin teitä kiirehtimään, vastasi vanhus tyynesti.

-- Niin olen päättänytkin tehdä, suuri Tai-Suan. -- Polttajat, orja Lao-Koo on edessänne.

Tuossa tuokiossa kaarsihe polttajain rivi etualalle. Tunsin sappeni alkavan kiehua, ei siksi, että olin odottanut pelastuvani, vaan siksi, etten sietänyt Tai-Maran julkeaa mahtipontisuutta. Mutta minä jäin paikalleni. Vanhus oli sanaakaan sanomatta asettunut polttotankojen eteen, ja miehet peräytyivät neuvottomina.

-- Tai-Mara, sanoi vanhus, -- Tieteen palatsissa ei sitten suuren Tai-Wang-Jeon aikojen ole käytetty väkivaltaa. Orja Lao-Koo on minun orjani.

Tai-Maran silmät välähtivät ilkeästi.

-- Tieteen palatsi ei myöskään sitten suuren Tai-Wang-Jeon ole suojannut tuomion saaneita orjia. Orja Lao-Koon on suoritettava kahdenkymmenen tonnin tuomiorangaistus. -- Polttajat! Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

Silloin vanhuksen vartalo edessäni ikäänkuin kasvoi.

-- Takaisin, polttajat! sanoi hän ankarammalla äänellä. -- Suuren Tai-Jeon määräys oli siirtynyt suurelle Tai-Simonille. Kahdeksan nousua sitten tämä luovutti määräysvallan minulle. Orja Lao-Koo pysyy luonani, Tai-Mara. Tämä on suuren Tai-Suanin määräys.

Minä ihailin vanhusta. Itse Tai-Mara hätkähti.

-- Suuri Tai-Suan, sanoi hän terävästi, -- Tai-Simon on antanut sinulle orjan, Tai-Simon on antava sinulle toisen orjan. Tieteen valvojalta ei pidä puuttuman orjia, mutta Työnvalvojan asia on niistä määrätä. Ja Lentäjä-valvojalle, Tai-Maralle, kuuluu orjien kuljetuksen valvominen missä ja milloin tahansa.

-- Tai-Simon, virkkoi vanhus, kädellään torjuen polttajain jonon, -- eikö sinun valtasi ole suuren Tai-Jeon antama? Onko se sinulta riistetty? Jos on, niin miksi kannat vielä Neljännen Piirin rengasta rinnallasi?

Tai-Simonin komean nenän ympärillä puikkelehti neuvoton makeus.

-- Suuri Tai-Suan, löpisi hän käsiään hykerrellen, -- nämä kahdeksan nousua maksavat suurelle Tai-Jeolle tonnin metallia. Minun velvollisuuteni on valvoa suuren Tai-Jeon sadanneksia --

-- Olet sen kuullut, suuri Tai-Suan, avusti Tai-Mara kärkkäästi. -- Aika on täpärällä. -- Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, astu esiin!

-- Minä jätän valituksen suurelle Tai-Jeolle! kuulin vanhuksen sanovan.

-- Ja minä, Tai-Mara, vastaan sinun valitukseesi valituksella. Tai-Maran mahti ei ole vielä vanhuuden panema. -- Polttajat!

Uskon, ettei kukaan heistä sitä odottanut. Parilla loikkauksella olin vapauttanut vanhuksen kiusallisesta velvollisuudestaan, ja ennenkuin Tai-Maran myrkyllisen vihjauksen synnyttämä hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, läimähti käteni raskaana hänen virnailevalle suulleen.

-- Tai-Suan, sanoin ylpeästi, -- minä en ole saanut sinua muuten kiittää, mutta minä olen ainakin maksanut sinua kohdanneen solvauksen. -- Suuri, raukkamainen Tai-Simon, lähetä minut nyt kaivoksiin.

Hämmästyneiden polttajain kireässä piirissä nautin kätteni työstä. Suuri Tai-Mara, orjien hirmu, makasi siinä selällään, veristävin huulin henkeään haukkoen.

Itse Tai-Suan vapisi; ja putki-jättiläisen takaa vilahti See-Sean säikähtynyt silmäpari.

Kotvan ajan vallitsi sanaton hämminki. Sitten Tai-Mara nousi ja polttajain tangot ojentuivat valmiina minua kohti. Suljin silmäni, mutta ne avautuivat väkisin.