Part 19

Sinä päivänä saapui osasto punakaartilaisia Tobolskin varusväeksi. Niin pahoja kuin entiset vahtisotilaat olivatkin, eivät he hyväksyneet uusien tulokkaiden saapumista eivätkä tahtoneet sallia heidän päällikkönään olevan komissaarin mennä kuvernöörin taloon vankeja katsomaan. Mutta entisen vartioston päällikkö sai neuvostohallitukselta jyrkän käskyn taipua ja ruveta vartioimaan vankeja paljoa ankarammin. Näihin asti muutamien henkilöiden, jotka olivat seuranneet keisarillista perhettä Tobolskiin, oli sallittu asua kaupungissa, mutta nyt heidät tuotiin kuvernöörin taloon, jossa heitäkin alettiin kohdella vankeina. Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui kerrassaan suuri onnettomuus. Aleksei, jonka terveys oli ollut kaiken aikaa erittäin hyvä, sairastui nyt äkkiä pahasti: hänen verenvuototautinsa ilmeni uutena kohtauksena. Joitakin päiviä tämän jälkeen saapui keskushallituksen lähettämä erikoisilla valtuuksilla varustettu komissaari. Mikäli saattaa päätellä oli Leninin aikomuksena silloin tuottaa Nikolai Moskovaan joko vastaamaan oikeudessa maankavallussyytöksistä tai Saksalle luovutettavaksi. Mutta asiat eivät sujuneetkaan aivan niinkuin oli suunniteltu. Huhtik. 25 p:nä komissaari ilmoitti Nikolaille, että hänen oli määrä viedä entinen keisari paikalla pois Tobolskista. Jos jotkut perheen jäsenet halusivat seurata mukana, se oli sallittua. Mutta Aleksei makasi vuoteen omana kovissa tuskissa, eikä häntä voitu liikuttaa. Gilliard, uskollinen historioitsija, kertoo, että Aleksandra lähetti kutsumaan häntä ja puhellen kuin perheen ystävän kanssa salli Gilliardin nähdä, mitä hänen mielessään liikkui. Hän oli hyvin kuohuksissaan, tällä kertaa hänen tyyneytensä oli poissa, ja hän käveli edes takaisin huoneessa puhellen paremminkin itsekseen kuin Gilliardille. Eniten häntä peloitti päästää Nikolai lähtemään ilman häntä. Hän nimittäin epäili hallituksen aikovan kiristää Nikolailta väkipakolla jonkin kamalan tunnustuksen.

"... En voi sallia tsaarin lähteä yksin. He tahtovat erottaa hänet hänen perheestään, niinkuin he tekivät ennenkin ... he koettavat pakottaa hänet allekirjoittamaan jotakin... Tsaari on välttämätön heille, he vaistoavat sen, että hän yksin edustaa Venäjää... yhdessä me voimme paremmin vastustaa heitä... mutta poika on vielä niin sairas... ensimmäisen kerran elämässäni en tiedä, mitä on tehtävä..."

Sitten hän lopulta virkkoi Gilliardille:

"Niin, se on parasta. Minä lähden tsaarin kanssa. Aleksei saa jäädä teidän huostaanne..."

Niin sitten päätettiin, että Aleksandra ja hänen kolmas tyttärensä Maria seuraisivat Nikolaita, kun taas toiset perheen jäsenet jäisivät sairaan lapsen luokse. Uskollisten ystävien ja palvelijoiden pieni joukko kierteli talossa murtumaisillaan surusta. Mutta Aleksandra oli saanut takaisin mielentyyneytensä, ja hänen horjumaton uskonsa elähdytti hänen puolisoaan ja kaikkia toisia. Seuraavana aamuna lausuttiin liikuttavat jäähyväiset. Tobolskissa vietettyjen seitsemän kuukauden aikana Nikolain ja Aleksandran sekä niiden muutamien henkilöiden välit, joiden oli sallittu olla heidän vankeustovereinaan, olivat käyneet hyvin läheisiksi. He eivät enää olleet isäntäväkeä ja palvelijoita, vaan ikäänkuin ystäviä, jopa sukulaisiakin. Rajattoman valtansa kautena Nikolai ja Aleksandra olivat palkinneet osakseen tulleen palveluksen suosionosoituksia jakamalla, mutta nyt heitä palveltiin yksistään rakkaudesta. Aleksandran vastustuskyky oli joutunut suorastaan murtumispisteeseen. Yläkerran huoneessa hänen sairas lapsensa itki rajusti huutaen: "Äiti, äiti!" Aleksandra riensi kadulle, jossa talonpoikaisvankkurit odottivat kuljettaakseen vangit heidän katkeran matkansa seuraavalle pysäkille, sillä laivat eivät olleet vielä voineet aloittaa kulkuvuorojaan. Siperialaiset vankkurit ovat kidutusväline. Niihin kuuluu kahdessa yhdensuuntaisessa joustimien virkaa tekevässä tangossa riippuva pajukori. Matkamies kyyröttää tai makaa korin pohjalla. Muutamien penikulmien matkustaminen sellaisissa ajopeleissä huonoilla teillä on kidutusta, varsinkin Aleksandran tapaiselle naiselle, jonka terveys oli huonohko. Voimakkaat pikku hevoset kiitävät kovaa vauhtia, ja ajopelit hyppivät ja heilahtelevat puolelta toiselle ja välitä kaatuvat kokonaan. Niin kävi niillekin ajopeleille, joissa keisarinna matkusti, niinkuin hän itse kertoo päiväkirjassaan. Koska oli mahdotonta päästä Tjumeniin yhtenä päivänä, vietettiin yö Pokrovskojessa, Rasputinin kotikylässä, Aleksandra sai tyydytyksekseen nähdä ystävänsä perheen hetken ajan heidän talonsa ikkunassa. Tjumenissa seurue siirrettiin junaan, joka lähti länteen päin, Komissaari selitti, että matkan päämääränä oli Moskova, Mutta Jekaterinburgissa, Uralin pääkaupungissa, paikallinen neuvostohallituksen edustaja määräsi vangit siirrettäväksi pois junasta. Heidät sullottiin likaiseen autokuluun, joka kuljetti heidät kitisten ja rämisten epätasaisilla katukivillä erään Ipatjevin taloon. Ipatjev itse ajettiin pois, jotta uudet asukkaat sopivat taloon. Kuukauden päästä perheen muut jäsenet tuotiin Tobolskista Jekaterinburgiin, mutta Gilliardin ei sallittu seurata heitä. Tämä seikka, josta hän sai kiittää henkeään, on syynä siihen, ettemme voi enää turvautua silminnäkijän kertomuksiin, vaan meidän tietomme perustuvat tämän ajan jälkeisistä vaiheista Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoihin.

Tobolsk oli ollut paljoa huonompi kuin Tsarskoje Selo, mutta Jekaterinburgiin verrattuna se oli paratiisi. Nyt nimittäin keisarillinen perhe oli oikeassa vankilassa. Kaikki yhteys ulkomaailmaan oli katkaistu. Vangit saivat tästä lähtien vain niukat ruoka-annokset, eikä heidän sallittu liikkua talon vieressä olevassa pikku puutarhassa muuta kuin tunnin ajan päivässä. Ikkunaruudut oli maalattu himmeän valkoisiksi, ja koko talossa saattoi avata vain yhden ainoan ikkunan, niin että toukokuun ja kesäkuun kuumilla ilmoilla huoneiden raskas huono ilma kohosi usein kahdeksaankymmeneen asteeseen Fahrenheitia (noin 27 ast, Celsiusta). Vangit kärsivät tavattomasti, eniten kaikista Aleksei poikanen; hänen painonsa väheni, ja hän näytti surkastuneelta. Vuoteita ei ollut tarpeeksi, ja suuriruhtinattaret nukkuivat lattialle levitetyillä patjoilla. Aleksandran terveys huononi. Hänen sydämensä vaivasi häntä; tuntien itsensä heikoksi hän pysyi päiväkausia vuoteessa. Liikuskelu puutarhassa julkeiden punaisten vahtisotamiesten läsnäollessa ei tuntunut hänestä houkuttelevalta. Mieluummin hän luki tuntikausia raamattua ja mietiskeli. Päiväkirjassaan hän mainitsee usein "kokoilevansa ajatuksiaan". Mutta me näemme siitä myöskin niiden harvojen huvitusten luettelon, joita vangeille myönnettiin harvoina kertoina. Niinpä lapset eräänä päivänä ilahtuivat saadessaan hedelmäsalaattia, ja erään toisen kerran muuan ystävällinen punainen antoi heille vähän suklaata. Vähitellen ne harvat palvelijat, jotka olivat jääneet perheen luokse, otettiin pois. Viimeksi lähti uskollinen merimies Nagorni, joka oli ollut Aleksein "hoitaja". Suuriruhtinattaret suorittivat urhoollisesti kaikki kotiaskareet. He pyyhkivät pölyt, kiilloittivat mitä tarvittiin, pesivät vaatteet, saivatpa he leivotuksi leipääkin, minkä taidonnäytteen Nikolai erikoisesti mainitsi päiväkirjassaan. Heinäkuussa asiat pahenivat. Komissaariksi nimitettiin röyhkeä Jurovski, joka pani toimeen kotietsintäjärjestelmän. Hän riisti vangeilta heidän maitoannoksensa ja takavarikoi kaikki heidän hallussaan olevat jalokivet. Koettipa hän kiskoa Nikolain sormesta hänen vihkisormustaankin, mutta se ei lähtenytkään irti oltuaan paikallaan melkein viisikolmatta vuotta. Kansalaissodan siirtyessä lähemmäksi Jekaterinburgia syntyi punaisten keskuudessa hermostunut jännitys, ja heidän vuokseen vankien oli pakko luopua kävelytunnistaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla vanginvartijoittensa saastaisia ja häpeämättömiä huomautuksia. Heinäkuun toisella viikolla Aleksei sai uuden verenvuotokohtauksen ja joutui vuoteen omaksi kovaan kuumeeseen, mutta hänen epätoivoisen äitinsä ei sallittu kutsua lääkäriä. Maailmasta eristettypä, tukehtumaisillaan tuulettamattomien huoneiden ilmassa, kehnosti ravittuina ja lakkaamatta alttiina tyranniensa loukkauksille vangit joutuivat alakuloisuuden valtaan. Välistä he koettivat pelata vähän béziqueä, ja keisarinna sai lohtua raamatun lukemisesta...[115]

"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan". Keisarinna miettii näitä profeetta Amoksen sanoja, jotka hän on juuri kuullut. Ei ole vielä paljonkaan yli puoliyön. Huoneen ilma on lämmin ja painostava. Aleksandra ei voi nukkua. Hän on oikaissut väsyneen ruumiinsa kovalle vuoteelle ja kuuntelee puolisonsa rauhallista hengitystä ja poikansa levotonta huohotusta. Rakas lapsikulta: hän ei ole lainkaan hyvissä voimissa, hän on kuumeinen, ja huomisaamuna Aleksandran täytyy taas koettaa saada komissaarilta lupa tuoda lääkäri katsomaan Alekseita. "Minä rakennan Daavidin kaatuneen majan". Niin, Aleksandra uskoo Sallimukseen. Taivaan kanssa tehty sopimus on voimassa, ja kaikki muuttuu vielä hyväksi. Kaiken täytyy muuttua hyväksi. Kärsimykset tulevat Jumalalta... mutta oi, kuinka vaikea välistä on kärsiä ja olla menettämättä toivoaan. Ihmeitä tapahtuu. Eikö Jumala auttanut pehmittämään kauhean Avdjevin, humalaisen ja moukkamaisen komissaarin sydäntä, vaikka hän oli aluksi niin hävytön? Eikö hänen sydämensä heltynyt? Eikö hän muuttunut ystävälliseksi? Ja Moshkin, hänen julma apurinsa? Eikö hän toimittanut Nickylle vankilan ulkopuolelta lähetettyä kirjettä, jossa luvattiin apua? Tosin heidät ilmiannettiin neuvostohallitukselle, ja heidän tilalleen lähetettiin Jurovski, julma mies. Mutta usko saa aikaan ihmeitä. Kenties hänkin?... täytyy vain uskoa, odottaa ja rukoilla.

Askeleita käytävässä. Sen huoneen ovi, jossa Nikolai, Aleksandra ja heidän poikansa nukkuvat, lennähtää auki. Jurovski tulee huoneeseen ja kehoittaa kaikkia nousemaan heti paikalla: kaupungissa on levottomuuksia, vankien on lähdettävä pois paikalla, heidän täytyy pukeutua ja kerääntyä alakerrassa olevaan huoneeseen. Jurovskilla on kiire, hän antaa vangeille hyvin niukasti aikaa pukeutumiseen ja muutamien esineiden sieppaamiseen. Hän menee heidän edellään alakerrokseen. Nikolai tulee ensimmäisenä silmät vielä unisina ja kantaen poikaansa sylissään, Aleksandra seuraa tyttärineen ja heidän takanaan vartiat työntävät edellään vanhaa tohtori Botkinia, palvelustyttö Anna Demidovaa, joka kantaa pieluksia, Tsarskoje Selon vanhaa keittiöpäällikköä Haritonovia ja lakeija Trupia.

Vangit kootaan Jurovskin osoittamaan huoneeseen. Se on oikeastaan kellari, jota valaisee varjostamaton pyöreä lamppu. Ajopelit, joissa heidät viedään pois, eivät vielä ole tulleet, sanoo Jurovski. Hän menee ulos katsomaan niitä. Kellarissa on kolme tuolia. Aleksei, joka ei voi kipeän säärensä vuoksi seisoa, vaipuu yhdelle istumaan. Hänen lähellään istuu entinen keisari. Hänen puolisonsa on työntänyt tuolinsa seinän viereen, jota vasten hän kallistaa väsyneen päänsä. Toiset seisovat unisesti nojaillen seiniin saadakseen tukea. Minuutit kuluvat. Jurovski tulee taas huoneeseen. Hänen mukanaan on toisia. Hän menee Nikolain luokse ja huutaa: "Sinun kannattajasi ovat koettaneet pelastaa sinut, mutta eivät ole onnistuneet, ja meidän on pakko surmata sinut". Kädessään olevalla revolverilla hän laukaisee suoraan eteenpäin Nikolaita kohti, joka lyyhistyy kokoon. Sitten Jurovski ampuu pojan. Toiset murhamiehet ovat tällä välin yhteislaukauksella lopettaneet muut vangit. Palvelustyttö Anna on säästynyt luodeilta ja syöksyy ovea kohti. Murhamiehet heittäytyvät hänen kimppuunsa ja pistävät hänet kuoliaaksi pistimillään. Poika makaa lattialla heikosti valitellen. Jurovski ampuu luodin hänen päähänsä. Yksi suuriruhtinattarista ei ole vielä kuollut; hänetkin lopetetaan pistimellä. Verilammikkoja muodostuu lattialle. Seinälaastiin ovat luodit tehneet kuoppia, ja siinä näkyy hurjasti heiluneiden pistimien piirtämiä halkeamia. Murhamiehet rupeavat tarkastamaan vainajien ruumiita... Auto on nyt oven edustalla. Ruumiit laahataan ulos ja heitetään siihen sikinsokin. Auto ajaa ulos yöhön kitisten ja kolisten epätasaisilla mukulakivillä. Tie johtaa metsään, jonne on varustettu kokkoaineksia käyttämättömäksi jääneen kaivoksen aukon lähettyville. Ruumiit poltetaan, ja tuhka heitetään alas kaivoksen aukosta. Uusi järjetön rikos siirtyy historiaan...[116]

XIX. UHRI

Heittäessään Nikolain ja Aleksandran ruumiit tuleen ja kaataessaan sitten sekoitetun tuhkan alas kaivoksen aukosta murhamiehet eivät voineet aavistaa täyttävänsä uhriensa hartaan toiveen.

"Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistetyt, liitetyt toisiimme elinkaudeksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme taas toisessa maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti".

Nämä sanat Aleksandra kirjoitti miehensä päiväkirjaan heidän kuherruskuukautensa aikana. Hän olisi sanonut samaa kuolinpäivänään. Jos hänen olisi annettu valita, hän olisi mieluummin kuollut rakastettunsa kanssa ja joutunut hänen kerallaan nimettömään hautaan kuin jäänyt eloon hänen jälkeensä ja maannut yksin upeassa haudassa. Hänen elämänsä oli tosiaankin suuripiirteinen ja arvollinen jatkumaan maallisten siteiden katkettua. Kuolema ei häntä kauhistuttanut. Vallankumouksen aikana hän virkkoi:

"En voi ymmärtää, kuinka kukaan pelkää kuolemaa. Olen aina pitänyt kuolemaa hyvänä ystävänä, suurena lepona".

Hänen murhaajansa eivät ymmärtäneet, kuinka olisivat parhaiten osanneet olla julmia. Jos he olisivat sen ymmärtäneet, olisivat he jättäneet Alixin henkiin... Maailma on väittänyt, ja monet ovat yhä edelleenkin sitä mieltä, että keisarinnan ajatukset olivat keskittyneet valtiolliseen valtaan, että hän tyydyttääkseen kunnianhimoaan näissä asioissa oli valmis uhraamaan perheensäkin. Hänen tekemänsä virheet ovat niin räikeästi silmiinpistävät ja niiden tulokset ovat olleet niin onnettomat, että on vaikea sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen. Toivomme kuitenkin, että tämä teos osaltaan haihduttaa hänen kunnianhimostaan vallitsevia harhaluuloja. Nikolain palatessa vallasta luopuneena hänen puolisonsa näki itsevaltiuden, loistavan pilvilinnansa, luhistuneena ja maahan hajoitettuna. Olisi ollut luonnollista, että hän olisi vaikeroinut menetystä ja syytellyt. Mutta sen sijaan hän nimitti Nikolaita "sankarikseen" ja vakuutti hänelle, ettei keisari, vaan rakastaja, puoliso ja isä oli hänen hellän rakkautensa kohteena.

Alixin valtiollinen kunnianhimo oli vain sen hänen toiveensa hedelmä, että saisi nähdä Nikolain siirtyvän historiaan suurena yksinvaltiaana. Valtionasiat eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään, elleivät ne olisi olleet niin tärkeänä osana hänen puolisonsa elämässä. Juuri Nikolai itse veti hänet aktiiviseen yhteistyöhön kanssaan valtionasioiden hoidossa. Alix ei olisi koskaan yrittänyt itse käydä käsiksi hallitushommiin, ellei hän olisi huomannut ratkaisevalla hetkellä Nikolain heikkoutta. Alixia ei ohjannut kunnianhimo, vaan velvollisuudentunne puolisoaan ja poikaansa kohtaan. Hänen yrityksensä itsevaltiuden pelastamiseksi epäonnistui. Se joudutti lopullista luhistumista. Keisarinnan ihanteet olivat väärät, hänen menettelytapansa niinikään väärät. Jo eläessään hän sai rangaistuksekseen häneen tähtääviä kauheita syytöksiä, joita ei saatu vaiennetuiksi. Mutta Venäjällä ei ole oikeutta pitää itseään Alixin uhrina. Viimeksimainittu päin vastoin oli Venäjän uhri.

Kuningatar Viktorian tyttärentyttären kohtalon muovaili kaksi miestä: Nikolai ja Rasputin. Molemmat olivat tyypillisiä Venäjän tuotteita. Epäonnistunut keisari oli sellaisen hallitusmuodon hedelmä, joka sortaessaan kansan tahtoa ja omaatuntoa huononsi myöskin vallanpitäjien siveellistä ryhtiä. Mitä johtoa saattoi Nikolailta saada? Koska Alix rakasti häntä, koska rakasti häntä niin suuresti, hän ihannoi häntä ja vajosi hänen henkiselle tasolleen, jossa perinnäiset käsitykset veivät voiton järjestä ja ennakkoluulot johdonmukaisista päätelmistä. Alixin isoisä oli prinssipuoliso, joka oli todellinen valtiomies, ja isoäiti kuningatar Viktoria, joka ymmärsi velvollisuuksien ja oikeuksien oikean tasapainon, mutta hänestä itsestään tuli sellaisen miehen vaimo, joka oli vakuutettu arvonimensä jumalallisesta alkuperästä eikä ollut lainkaan poliitikko, saati sitten oikea valtiomies. Ison-Britannian prinsessan Alicen, jolle Strauss oli omistanut teoksensa _Voltairen elämä_, tytär joutui naimisiin sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä vankila oli filosofeille sopivin paikka. Alix omaksui Nikolain mielipiteet, ja — niinkuin usein käy — lahjakas oppilas pääsi opettajansa tasalle, veipä vielä voitonkin hänestä. Aleksanteri II:n aikaisten uudistusten jälkeen seuraavan sukupolven Romanovit olivat vaipuneet alemmaksi ja palanneet vaivattomaan kaavaan: itsevaltius, oikeaoppisuus ja kansallisuus, joka salli heidän vastustaa kansanvaltaisuuden vaatimuksia. Alix omaksui tämän kaavan haltioituneesti. Hän uskoi, että itsevaltius, jonka peruskirjana oli taivaan kanssa tehty sopimus, oli jumalallista alkuperää ja ainoa Venäjälle sopiva hallitusmuoto. Se sopimus oli tehty oikeauskoisen kirkon kanssa, joka edusti Jumalaa maan päällä. Tällä tavoin itsevaltius ja oikeaoppisuus tunkeutuivat toinen toisensa lävitse muodostaen kokonaisuuden. Siitä syystä keisarinnan mielestä oikeaoppiset eivät voineet olla tasavaltalaisia. Ainoa kansallisuus, johon oikeat venäläiset saattoivat kuulua, oli se ainoa, joka hyväksyi itsevaltiuden ja noudatti oikeauskoisuutta. Näiden harhapäätelmien valitettavan seurauksen olemme nähneet. Mutta todellinen onnettomuuden aiheuttaja oli Rasputinin vaikutus.

Rasputinin, samoin kuin Tolstoin ja Leninin, henkinen alkuperä on löydettävissä siitä venäläisen slaavin kummallisesta ominaisuudesta, että hänellä on hyvin voimakas halu asettua vastustamaan vakiintunutta arvovaltaa, olipa sitten kysymyksessä kirkon, hallituksen tai yhteiskunnan arvovalta. Tällainen vastarinta ei tavallisesti kehity ainaista, purevina moitteina ilmenevää tyytymättömyyttä pitemmälle, vaan pysyy aisoissaan, koska venäläisille on yhtä tyypillistä vastahakoisuus siirtyä sanoista toimintaan. Välistä kuitenkin vastustuksen henki raivaa tieltään kaikki esteet ja hekumoi hurjassa hävitysvimmassa. Venäjän bolshevismi on ennen kaikkea hävittävä ilmiö, ja jälkimaailma muistaa Leninin varmasti kaiken olevaisen tuhoojana. Sillä vaikka hän väitti olevansa rakentaja, ei hän saanut salatuksi sitä tosiasiaa, että hän koetti hävittää oikein tieteellisesti. Tolstoikin oli hävittäjä, ellei ota huomioon hänen kirjallista neroaan ja henkilökohtaista hyvyyttään. Hän kävi olemassaolevien yhteiskunnallisten olosuhteiden kimppuun erittäin menestyksellisesti. Mutta hänen suosittelemaansa vastarinnattomuuden oppia voi tuskin sanoa rakentavaksi. Venäläinen runoilija kehoitti maanmiehiään rakentamaan järkiperäisesti ikuisuutta varten. Tolstoilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi nähnyt kaikki rakennukset maan tasalle hajoitettuina; hän olisi mielellään antanut auran kulkea kaiken ylitse. Rasputin oli hävittäjä. Hän järkytti yhteiskunnan siveellisiä perustuksia, ja hänen turmiollinen valtansa oli siitä syystä vielä suurempi, kun hän toimi vaistomaisesti, pirullisten vaikuttimien yllyttämänä. Keisarinna oli hänen tiedoton aseensa ja kuvitteli rakentavansa lujasti tulevaisuuden varalle. Tämä oli traagillinen asia, mutta koko hänen elämänsä Venäjällä oli ollut murhenäytelmää siitä päivästä lähtien, jolloin hän saapui morsiamena rakastamansa miehen luokse. Traagillinen kohtalo piteli häntä tiukasti otteessaan. Ei siis kumma, että hän oli valmis toivottamaan kuoleman tervetulleeksi vapauttajaksi...

Onnellisemmissa olosuhteissa hän olisi ollut viehättävä ja rakastettava olento. Välistä hänen herttaisuutensa ilmeni epäedullisissakin olosuhteissa. Emme malta olla mielihyväksemme kertomatta seuraavaa tarinaa, joka valaisee tarkoitustamme. Vallankumouksen riehuessa pahimmillaan, kun ei mitään tietoja saatu keisarista ja kun kapinallisia sotilaita kerääntyi palatsin ympärille, muuan keisarinnalle uskollinen ylhäisönnainen tarjoutui nukkumaan leposohvalla hänen makuuhuoneensa lähellä. Keräillen lakanoita ja villapeitteitä tämä rouva alkoi valmistaa vuodettaan. Keisarinna tuli sisään yöpuvussaan, jonka ylle hän oli vain vetänyt aamunutun. Pitkä tukka valui hänen selkäänsä raskaana palmikkona; hän näytti tyttömäiseltä, mutta hänen kasvonsa todistivat tällaisen käsityksen vääräksi, niin kalpeat ne olivat, niin ylimaalliset, niin liikuttavat. Hän katseli kömpelöä vuodevaatteiden röykkiötä, ja hellä, ilkamoiva hymy pehmitti äkkiä, hänen tiukkapiirteiset huulensa: "Te hienoston naiset ette osaa olla käytännöllisiä. Tyttönä ollessani isoäitini, kuningatar Viktoria, näytti minulle, kuinka vuode on valmistettava. Opetan sen nyt teille". Keisarinna parka, vankeutensa ikävinä päivinä hän varmaankin usein palasi ajatuksissaan nuoruutensa Grannyn luokse.

Leninin hallitsijasuvun neuvostotsaarit eivät tunteneet oloaan Kremlissä turvalliseksi, ennen kuin olivat surmanneet kukistamansa sukuhaaran viimeisen edustajan. Tyranni syö tyrannin. Mutta kansanvalta ei tunne Jekaterinburgin murhia kohtaan ainoastaan inhoa, vaan katkeraa mielipahaakin. Sillä tulevan taantumuksen kylvö on kylvetty. Bolshevikkimielettömyyden kautta monarkismi on saanut marttyyrinsä.

VIITTEET:

[1] Kirjeet on julkaissut Moskovan keskusarkisto: Perepiska Nikolaja i Alexandri Romanovih.

[2] Tämä päivämäärä on vanhan ajanlaskun mukaan, joka oli edellisellä vuosisadalla kaksitoista päivää jäljessä tavallisesta kalenterista.

[3] Koburg — vanhan saksalaisen Saksi-Koburg-Gothan herttuakunnan pääkaupunki, jossa Aleksandran ja Nikolain kihlaus tapahtui 1894.

[4] Alix nimen antoi tyttärelleen Hessenin prinsessa Alice, koska saksalaiset lausuivat Alice sanassa myöskin e:n, joka ei englannissa kuulu.

[5] Alfred, Saksi-Koburg-Gothan herttua, kuningatar Viktorian toinen poika, josta tuli herttua setänsä Ernestin jälkeen. Viimeksimainittu oli Albertin, prinssipuolison, veli.

[6] Tämä on vihjaus erääseen keisarin ja keisarinnan mielikirjaan, Maria Corellin teokseen Poika.

[7] Keisarinna Maria Feodorovna.

[8] Kreivitär Obolenski

[9] Albert Edvard, Clarencen herttua, Walesin prinssin (kuningas Edvard VII:n) vanhin poika, kuoli 1892.

[10] Dnevnik Velikavo Knjasa Andreja Vladimirovitsha, Leningrad 1925. Suuriruhtinas oli tsaarin serkku.

[11] Keisarinnan vanhimmat tyttäret.

[12] Albaanian herttua, kuningatar Viktorian neljäs poika, s. 1870 k. 1884.

[13] Alice, Hessenin suurherttuatar, Ison-Britannian prinsessa, Biographical Sketch and Letters, Lontoo 1884.

[14] Fredrik Wilhelm, Hessenin prinssi, syntynyt 1870, kuoli putoamalla ikkunasta 1873.

[15] Sunny = Päivänsäde.

[16] Madame Lili Dehn, The Real Tsaritsa, Thornton Butterworth, 1922.

[17] Ison-Britannian prinsessa Alice, syntynyt 1843, kuoli kurkkumätään v. 1878 hoidettuaan miestään ja lapsiaan. Meni v. 1862 naimisiin Hessenin prinssin (sittemmin suurherttuan) Ludvigin kanssa, joka kuoli v. 1892.

[18] Viktoria, s. 1863, meni 1884 naimisiin Battenbergin prinssin Ludvigin kanssa. Elisabet, s. 1864, meni 1884 naimisiin Aleksanteri III:n veljen suuriruhtinas Sergein kanssa. Irene, s. 1866, meni 1888 naimisiin Vilhelm II:n veljen prinssi Heinrichin kanssa.

[19] V. Poljakov, Mother Dear: The Empress Marie of Russia and Her Times, D. Appleton & Co., New York, and Thornton Butterworth, London, 1926.

[20] Alfred oli kuningatar Viktorian toinen poika, Edinburghin herttua. Hänen puolisonsa oli suuriruhtinatar Maria, Aleksanteri III:n sisar ja siis Nikolain täti, "Duckyn" avioliitto ei ollut onnellinen. Hän erosi miehestään ja meni naimisiin suuriruhtinas Kirilin kanssa, joka on Nikolain serkku ja nykyjään Venäjän kruununtavoittelija.

[21] Hän oli Mecklenburg-Strelitzin prinsessa, jota suku yleisesti nimitti Miechen-tädiksi. Hänen avioliittonsa yhteydessä prinsessa Alice kirjoitti profeetalliset sanansa uskonnon vaihdoksen tuottamasta vaarasta.