Part 21

Karkeasti ja kiireessä kokoonkyhätyn holvin huone oli puolipimeä ja ahdas. Lautojen liitoksessa olevasta raosta virtasi valoa — kapea, nauhamainen juova, joka vaalean pölyviivan tavoin lankesi pitkin kaavun poimuja ja sai kuolleen kaulassa riippuvan pienen norsunluulevyn hohtamaan. Siinä saattoi erottaa taiteellisesti maalatun pyhänkuvan ja nimikirjoitukset. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä nimet.

Aleksandra Feodorovna hymyili. Ei mitään arvoitusta enää! Vain sulautumista Pyhään, Äärettömään!

Hämmentyneenä ja onnellisena hän haparoi uloskäytävälle.

Kuinka räikeästi ja väkivaltaisesti valo tunki sisään! Päivän valo!

Oli helmikuun aamu. Ilma kimelsi lauhkeana ja levottomana. Kalpeaa, epämääräistä sineä, jolta puuttui myöhemmän kevään kylläistä, kirkasta kuulakkuutta. Joka oli kuin nuori, kiihkeä kaipaus... Mutta lumi, joka hopeisen kudoksen tavoin välkkyili ikivanhojen punapyökkien uhkeilla oksilla, puhui talven kieltä...

Vesakon takana, jonka valkeat, laajalle siirrettävät oksat ulottuivat melkein holville saakka, odotti rouva Vyrubova. Hän kertoi mieltä kuohuttavia uutisia, joita ruhtinatar Obolenskaja oli tuonut äskeiseltä Pietarin-matkaltaan.

Kerrottiin, että eräässä pietarilaisessa teatterissa, kun tieto Rasputinin murhasta saapui sinne, oli myrskyisästi vaadittu kansallishymniä soitettavaksi, jota yleisö oli laulanut seisoallaan...

Aleksandra Feodorovna veti hunnun kasvoilleen.

"Tänään he huutavat 'Hosianna' ja huomenna 'ristiinnaulitse'. Onni sille, jota heidän huutonsa ei enää voi vahingoittaa..."

"Vaan jos huuto kasvaa jyrinäksi, teidän majesteettinne? Uusia muutoksia on tapahtunut, ja sotilasklinikan ja tykistöakatemian seinille on naulattu julistuksia: 'Katkaiskaa kahleenne, aika on tullut'..."

"Kahleet? Puhutko kahleista, Annushka?"

"En minä, teidän majesteettinne..."

"Kahleet? Eikö keisarin ainoana pyrkimyksenä ollut irroittaa sorrettujen kahleita? Eikö hän itse ole ollut kahlehdittu?"

"Sitä ei myönnetä, majesteetti..

"Vai ei? Mutta jos kerran tosiasiat... Miksi vapiset, Annushka?"

"Minä pelkään... pelkään..."

Keisarinnan kasvot vavahtivat.

"Pelkäät...?"

"Teidän majesteettinne puolesta ..

"Ei, ystäväni! Minusta tulee onnellinen. Jos Jumala antaa minulle anteeksi... Ja Hän antaa anteeksi. Pyhimys rukoilee puolestani..."

"Sanotaan, että suuriruhtinaat ovat kiihdyksissään Dmitri Pavlovitshin karkotuksesta."

"Kuka niin sanoo?"

"Ruhtinatar."

Keisarinnan kirkkaalle otsalle kohosi hitaasti tumma puna.

"Kiihdyksissään karkotuksesta? Kun ainoastaan kuolema voisi olla sovituksena. Pitkälle olemme joutuneet, Annushka."

Puoleksi ummistetuin silmin hän tähysti pitkin valoisaa tietä, jolle varjot muodostivat harmaan valkeita poikkijuovia.

"Vain keisarin toivomuksesta, vain Nikolai Nikolajevitshin rukouksista minä tyydyin tähän lievään rangaistukseen. Olen pyytänyt sitä pyhältämme anteeksi."

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne, ettette puhu siitä mitään?"

"Kuinka niin?"

"Teidän majesteettianne panetellaan..."

Keisarinna pysähtyi.

"Kuka?" kysyi hän tylysti.

Annushka sävähti ja katsoi apua pyytävin silmäyksin ympärilleen.

"Suuriruhtinaat... Mikael Aleksandrovitshkin. Ja Maria... Maria Feodorovna... Dmitri Pavlovitshin karkoitus selitetään teidän majesteettinne työksi. Levitetään huhuja..."

"Ah... huhuja!"

Aleksandra Feodorovna teki halveksivan eleen.

"Koska keisari ei enää ehdottomasti ole heidän johdettavanaan. Hyvä! Keisari haluaa rauhaa... Minäkin haluan sitä. _Voilà tout_. Keksikööt vain juttujaan..."

Hän oli puhunut äänekkäämmin kuin hänen tapansa oli. Nyt hän hätkähti ja jäi paikalleen seisomaan, kulmakarvat rypyssä. Tähysteli pensaikkoon...

Ei, se ei ollutkaan mitään. Joku lintu, joka risahdutti oksia ja pani lumipilven pyryämään...

Mutta pelko tuli kohta uudelleen. Pelko tuosta, synkästä, torjumattomasta. Annushka oli sen tartuttanut.

Olikohan Aleksei...?

Kiivaasti, kuin takaa-ajettuna, hän riensi linnaa kohden, joka hohti valkeiden puunlatvojen takaa kuin jokin rauhan temppeli.

Aleksei oli noussut vuoteesta ja istui äreänä kirjojensa ääressä. Kun keisarinna kumartui hänen puoleensa, saivat hänen kasvonsa hiukan uteliaan ilmeen. Hän tunsi hautaholvin tuoksahduksen. Kuten useimpien hermosairaiden, oli hänenkin hajuaistinsa äärimmäisen herkkä.

"Onko sinun ikävä?" kysyi Aleksandra Feodorovna.

"On... Täällä on niin hiljaista. Olga ja Tatjana ompelevat haavoittuneille."

Aleksandra Feodorovna suuteli häntä ja kääntyi helpotuksesta huoahtaen ovelle.

Mutta kalpeus ja pelko eivät poistuneet hänen kasvoiltaan. Annushkan sanat piileskelivät hänen jäsenissään. Mitä Annushka tahtoi? Mitä tahtoi kansa? Suuriruhtinaat?

Oliko se lopultakin jotakin enempää kuin ilveilyä?

Keisari oli päämajaan lähtiessään ollut totinen. Hyvin totinen... Keisarinna oli arvellut sen johtuneen hermokiihoituksesta. Ei ihmekään Smolenskin tapauksen jälkeen. [Keisarin käydessä eräässä Smolenskin sairaalassa oli muudan kuumesairas sotilas herjannut häntä ja syyttänyt häntä sodan alkuunpanijaksi.]

Silloin oli Boris Vladimirovitsh saanut tilaisuuden osoittaa kehuttua alttiuttaan. Kävisikö samoin jollakin seuraavalla kerralla?...

Keisarinna oli laskenut hovinaisensa luotaan ja vetäytynyt yksityishuoneisiinsa. Hän tahtoi olla yksin... johtaa ajatuksensa toisaalle... lukea.

Hän selaili rauhattomana. Elisabet Obolenskajan oli täytynyt hankkia hänelle kirjoja: Bradleyn "Life of Arabella Stuart" ja Thorntonin "The Stuart Dynasty". Mutta nyt hän ei kuitenkaan kyennyt ohjaamaan ajatuksiaan määräämälleen uralle.

Eikö oikeastaan ollutkin typerää syventyä mietiskelemään menneiden aikojen historiallisia tapauksia, kun nykyajalla oli sellaisia yllin kyllin tarjottavana?

Hän nousi, antoi kirjan pudota lattialle eikä huolinut nostaa sitä sieltä.

Ah, näitä historiallisia tapauksia!

Muutaman päivän kuluttua oli duuman taas määrä kokoontua. Tiesikö se sitä onnettomuutta, joka oli ilmassa ja jota kukaan ei kyennyt määrittelemään? Vai jotakin muutako? Vielä jotakin muuta? Poliittinen taivas oli täynnä mahdollisuuksia.

Pietarin kaduilla tungeskelivat ihmiset julistusten ympärillä, jossa väestöä kehoitettiin pysymään rauhallisena ja muussa tapauksessa uhattiin ankarilla rangaistuksilla. Metelin sattuessa tulisivat kasakat nagaikkoineen ajamaan väkijoukkoon...

Aleksandra Feodorovnaa kauhisti.

Hirveätä... hirveätä! Ja keisari? Jättikö keisari hänet yksin? Istuiko hän Mohilevissa odottaen ihmettä, joka antaisi hänen käsiinsä armeijan vallankumouksen kukistamiseksi?

Voi, ihmeitä ei enää ollut, senjälkeen kuin pyhän miehen kuulien lävistämä ruumis oli kiskottu esille Nevan vedestä.

* * * * *

Duuma asettui vastustamaan keisarivaltaa. Syyti inhottavia syytöksiä, jotka niiden kohtuuttomuuden tähden jäivät torjumatta. Tämä kaikki tuntui suunnattoman suuren rovion syttymiseltä.

Talvipalatsin katolta käsin vallitsivat sotaministeriön määräyksestä sinne asetetut konekiväärit ympäristöä. Oli ehkä epäviisasta muistuttaa näin kouraantuntuvalla tavalla kansalle "verisen sunnuntain" tapahtumia. Vai oltiinko tosiaan vielä vakuutetut vanhojen keinojen pettämättömyydestä?

Ministeriössä vallitsi hämminki ja tolkuttomuus. Kalleuksia pakattiin ja vietiin turvaan. Pakolaisia lähti kaupungista.

Jyrinä kävi äänekkäämmäksi...

Tsarskoje Selossa vallitsi myrskyn edellä käyvä hiljaisuus. Kapinoitsijat olivat katkaisseet Pietariin vievän puhelinjohdon, kuriirit eivät kulkeneet. Ateriat ja teeajat kuluivat yksitoikkoisesti ja ikävystyttävästi, ja hermot olivat äärimmilleen jännitetyt.

Keisarin äkillinen saapuminen sai aikaan vaihtelua. Aleksandra Feodorovna oli kärsimättömästi odottanut häntä... Suuriruhtinatar Tatjana oli muutama päivä sitten sairastunut, Aleksein vointi oli huonontunut.

Kun Nikolai sitten äkkiarvaamatta ilmestyi heidän keskelleen, pelästyi Aleksandra Feodorovna. Keisari oli harmaantunut ja masentunut. Hänen puheensa oli hidasta ja katkonaista, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea koota ajatuksiaan. Hän oli antanut käskyn, että duuman kokoontuminen oli vielä lykättävä. Vaikka lapsikin saattoi tajuta, että sellainen ärsytys pakostakin oli johtava romahdukseen.

"Kun saamme rauhan, menee kaikki ohitse", sanoi hän.

Hän puhui paljon rauhasta, — huomiotaherättävästi, äänessä kaipaava sävy. Ajattelematta, että Englannin asiamiesten korvat väijyivät palatsin suojissa.

Viivyttyään lyhyen ajan Tsarskoje Selossa, keisari matkusti uudelleen Mohileviin. Hän uskotti itselleen, että hänen läsnäolonsa siellä olisi tarpeen.

Tsarskoje Selossa kävi elämä hyvin hiljaiseksi. Yhteys Pietarin kanssa oli kokonaan katkaistu. Kerrottiin, että kaduilla riehuivat kumoustaistelut. Kukaan ei tiennyt mitään varmasti ja tarkemmin. Vai koetettiinko sitä salata?

Aleksandra Feodorovna valvoi lastensa vuoteiden ääressä. Hänestä tuntui, että aika kaikkine seikkailuineen kohisten riensi etäältä hänen ohitseen. Etteivät tämän ajan virtaukset enää lainkaan häntä koskeneet.

Hän rukoili rakkaittensa parantumista. Ei mitään muuta... Sitä suurta vaaraa, joka Pietarista käsin häntä uhkasi, ei hän enää ajatellut. Hän oli tottunut sen näkemään. Ehkei koskaan ollut sitä täysin käsittänyt...

Rasputinin arkun ääressä hän etsi lohdutusta. Häntä itseään ja Annushkaa lukuunottamatta ei kukaan tiennyt pyhätön olemassaolosta. Ei kukaan...

Vai oliko hän sittenkin erehtynyt? Oliko täällä urkkijoita? Voi, Tsarskoje Selossa ei ollut ainoatakaan soppea, joka olisi voinut välttyä salaisten silmien kavalilta katseilta!

Eräänä aamuna hän oli huomaavinaan lumessa jalanjälkiä. Miesten jälkiä... Selviä, jyrkkiä jälkiä, jotka eivät huolineet salata sivullisten läsnäoloa.

Keisarinnan veri alkoi virrata nopeammin. Rohkeniko joku...?

Hän kiiruhti eteenpäin, näki harmaita, karkeannäköisiä miehiä vartijoiden tavoin seisovan aivan pyhän holvin luona. Pakeni pois kuin ajettu otus...

Palatsiin tultuaan hän kutsutti rouva Vyrubovan luokseen. Valtuutti hänet toimimaan keisarinnan nimessä. Lähetti hänet puistoon. Odotti hengitystään pidättäen, vavisten ja käsiään väännellen hänen palaamistaan.

Kesti kauan, ennenkuin Annushka palasi. Hänen vaatteensa olivat lumessa, ja kirkkaita kyyneliä kimalteli hänen kapeilla, mielikarvauden vääristämillä kasvoillaan.

"He ovat vieneet hänet pois, teidän majesteettinne."

Aleksandra Feodorovna teki kiivaan eleen.

"Eihän!"

"He sanovat sen tapahtuneen hallituksen määräyksestä. Yksi heistä näytti minulle jonkun kirjelmän. Hallitus...

"Hallitus...?"

"Pietarin, majesteetti... Uusi... Vallankumous!"

Aleksandra Feodorovna alkoi vähitellen käsittää...

Tuo hirmuinen! Kummitus... Omituista! Se oli lähelle tultuaan saanut inhimilliset piirteet. Se ei enää ollut mitään kammottavaa! Vain väkivaltaa! Väkivaltaa pyhän miehen ruumista kohtaan. Miksi se häneltä ryöstettiin? Sekin? Eikö kaikki muu riittänyt?

Hän ei vieläkään voinut sitä käsittää. Puristaen Annushkan käsiä hän sopersi sammuvalla äänellä:

"Keisari palaa takaisin... Keisari palaa..." Kuin lapsi, joka koettaa rauhoittaa itseään alati toistetulla totuudella.

Annushka polvistui voihkien keisarinnan nojatuolin viereen. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen...

Aleksandra Feodorovna oli kääntynyt suuriruhtinas Paavalin puoleen, pyytänyt häneltä suojaa ja apua valtaistuimen pelastamiseksi. Suuriruhtinas oli kieltäytynyt selittäen olevansa henkivartioston päällikkö vain hallinnollisessa suhteessa ja ettei hänellä ollut mitään tekemistä sotilaallisissa asioissa.

Maaliskuun 14 päivänä hän esitti Aleksandra Feodorovnalle Kirill Vladimirovitshin ja Mikael Aleksandrovitshin allekirjoittaman julistuskirjan, jossa Venäjän kansalle suotiin rajoittamaton kansanedustuslaitos. Keisarinna hyväksyi sen.

"Jokohan vihdoinkin uskotaan, että keisari aina on tahtonut kansansa parasta..."

Suuriruhtinas kohautti olkapäitään. Hän ajatteli Aleksandra Feodorovnan vihaa Raisaa kohtaan. Tilinteon hetki on tullut.

"Toivon niin, majesteetti. Kansan oikeudentunto on lahjomaton."

Eikö keisarinna nauranut hänelle vasten kasvoja? Hänelle, joka oli tuhlannut irstailuihinsa miljoonia tämän saman kansan varoja ja nyt valmistautui kääntämään purjeensa tuulen mukaan?

Ei, hän ei nauranut. Hänestä tuntui liian surkealta...

Ja kuitenkin hänen täytyi vielä kerran kutsua tuo mies luokseen.

Maaliskuun kuudentenatoista. Tatjana oli kuumeessa. Tohtori Botkin pudisti päätään. Huhuja kierteli. Eikö mitään varmuutta? Eikö mitään?...

Paavali Aleksandrovitsh oli täsmällinen. Tervehti keisarinnaa liioitellun kunnioittavasti. Aleksandra Feodorovnan kysyessä hän veti taskustaan sanomalehden. Alkoi lukea hänelle... keisarin kruunustaluopumis-julistusta...

Aleksandra Feodorovna kuunteli keskeyttämättä. Suuriruhtinaan lopetettua hän katsoi tätä tiukasti silmiin.

"En usko sitä! Ne ovat valheita ja sanomalehtien keksintöjä. Minä luotan Jumalaan ja sotajoukkoon. Nämä kaksi eivät vielä ole meitä hyljänneet!"

Hän seisoi suuriruhtinaan edessä majesteetillisena ja suorana. Näki hänen kasvonsa kuin harson läpi! Nuo raa'at, ilkeästi hymyilevät kasvot.

Arvokkuutta! Arvokkuutta!... Eikö hän ollut keisarinna? Vai eikö hän ollut enää? Typerä ajatus! Ei, ei sentään niinkään typerä!

Hirviö seisoi hänen edessään, irvisti julmasti, iski kyntensä hänen niskaansa. Mutta hän ei tuntenut kipua. Omituista! Tahi eihän se ollut mitään omituista. Oliko hänen keisarinnanarvonsa ollut muuta kuin tyhjä lauseparsi?

Hän hymyili keveästi ja vapautuneena. Mutta tuossa hymyssä oli jotakin sekavaa.

Ei enää keisarinna! Se oli sittenkin käsittämätöntä!

Ja lisäksi tämä hiljaisuus, tämä epävarmuus. Tsarskoje Selo vieraiden vallassa. Uusia kasvoja käytävillä. Mitä hänestä tahdottiin? Ja keisari? Missä oli keisari? Elikö hän? Eikö hän tullut suojelemaan lapsia?

Ei tullut keisari, vaan muuan outo mies, jolla oli kapea, älykäs pää ja jonka silmissä paloi kiihkoilijan hehku, ilmoitutti itsensä hänelle.

Nimi, joka tuntui hänestä tutulta, mutta jota hän ei kuitenkaan voinut muistaa.

"Kerenski..."

Hän otti vastaan miehen toivoen, että tämä toi tietoja keisarista. Ja hän sai kuulla merkillisiä asioita.

Tsarskoje Selo oli vartioitu, ja hän itse oli vanki.

Kansa? Hallitus?

Hänen epäiltiin antaneen Tsarskoje Selosta kipinälennätintietoja saksalaisille. Annushkaakin epäiltiin. Muista asioista, jotka olivat Rasputinin nimen yhteydessä. Hänen yksinäiset kävelyretkensä puistossa...

Aleksandra Feodorovna kuuli miehen sanat käsittämättä niitä. Hän käsitti vain, että tuon oudon miehen silmät olivat kylmät ja julmat. Ja hän tunsi myös, että Annushka, joka hukkuvan tavoin oli tarrautunut rakastetun hallitsijattarensa vaatteisiin, raastettiin irti. Että hänet vietiin pois... ja samalla lausuttiin hirvittävä sana:

"Pietari-Paavalin linnoitukseen!"

Silloin hän kirkaisi... Tahtoi mennä lastensa luo. Mutta siellä oli vartijoita. Suljettiinko häneltä tie? Keisarinnalta? Äidiltä?

Oliko hän lakannut olemasta äiti?

Sarovin pyhä Serafin! Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti!

Hän väänteli käsiään ja rukoili. Se rauhoitti häntä. Pimeys tuli ja peitti palatsin kultaiset kupoolit mustaan vaippaansa. Pimeys oli lempeä ja hyväätekevä. Se peitti myös lapset, jotka kädet ristissä rukoilivat vuoteessaan.

Kyyneleet pois! Kyyneleet pois!

Äiti tulee lastensa luo ja löytää jälleen onnensa. Pyhien avulla...

KÄYTETTYJÄ LÄHDETEOKSIA

(historiallisia teoksia, asiakirjoja, käsikirjoituksia):

A. Brückner: Russlands geistige Entwicklung. Kleinow: Aus Russlands Not und Hoffen. A. Herzen: Erinnerungen. "Im Kampf für Russlands Freiheit." L. Kulczycki: Geschichte der russischen Revolution. Kuropatkin: Memoiren. Longuet ja Silber: Asew, Harting & Co. Mereshkowski — Hippius — Filosofov: Der Zar und die Revolution. M. L. Schlesinger: Russland im XX. Jahrhundert. Urusov: Memoiren eines russischen Gouverneurs. 1903—04. Melnik: Russen über Russland. v. Reusner: Die russischen Kämpfe um Recht und Freiheit. Prugamin: Die Inquisition der russisch-orthodoxen Kirche, v. Lignitz: Russlands innere Krisis. v. Kalinowski: Der Krieg zwischen Russland und Japan. Harden: Köpfe. Osa 2. Essay: Nikolai Alexandrovitsch. Sydakov: Aus dem Leben eines Kaiserpaares. 2 osaa. — Intimes aus dem Reiche Nikolaus II. 5 osaa. — Ungekrönte Frauen. Osa 1. G. A. Hrushtshov — Sokoljnikov: Moskau ohne Maske. Ruhtinas W. P. Meshtsherski: Die Männer der St. Petersburger Haute Volée. E. Bauer: Aus den Tagen der Nihilistengefahr. E. v. Cyon: Les deux politiques russes. — La guerre ou la paix. — M. Witte et les finances russes. — Où la dictature de M. Witte conduit la Russie. — M. Witte et ses projets de failleté devant le Conseil de l'Empire. H. Roskoshny: Russland, Land und Leute. P. Liman: Die Revolution. Kennen Sie Russland? Von zwölf russischen Untertanen. E. Bernecker: Graf Leo Tolstoi. G.S. Petrov: Russlands Dichter und Schriftsteller. Robert Heyman: Rasputin — Roman. Tagebuch der Fürstin Maria Bolkonskaja vor und während der St. Petersburger Revolution. Päivälehtiä vuosilta 1898—1917. Darmstadtilainen juhlajulkaisu: Alix, Prinzessin von Hessen und bei Rhein.