Chapter 5

_Roponen._ Sinä näyt olevan pahoillasi eilispäiväisestä. Ukot olivat iloisella päällä ja loukkasivat sinua, sen minä myönnän. Taisinpa minäkin olla liian ankara sinua kohtaan. Mutta unohtakaamme se! Sinä pyysit tytärtäni vaimoksesi.--Hm! Siinä on tosin vaikeuksia! Mutta heitetään se asia ratkaisematta tuonnemmaksi! Meillä on nyt paljon tärkeämpiä asioita. Niinkuin tiedät, olemme joutuneet ankaraan taisteluun Kosminin kanssa... Kaikki meidän yhteiset voimamme ovat nyt tarpeen. Et sinäkään saa antaa epätoivon miehuuttasi lannistaa. _(Lyöpi olkapäälle)._ Sovitaan pois turhat riidat! Yhdy sinä liittoon!

_Andrei._ Kas, kuinka makeasti sinä nyt puhut, kun apuani tarvitset! Pianpa se ääni kellossa muuttuikin! En minä ole mikään koiran penikka, jonka saa potkaista ulos milloin vaan tahtoo ja taasen kutsua takaisin, kun kaalivadista lusikkaan luu sattuu. Ei, Roponen. _(Anni astuu rappusille)._ Muuten voin sinulle ilmoittaa, päästääkseni sinut huolistasi, ett'en aiokkaan enää kosia tytärtäsi. Tosin olen häntä rakastanut--ja rakastan vieläkin, mutta kaikessa tapauksessa olen päättänyt hänestä luopua.

_Anni._ _(Hyökkää esille)._ Mitä sanot?

_Andrei._ Minä puhuin, mikä on totta.

_Anni._ Sinä siis...

_Andrei._ Minua on täällä kohdeltu tavalla, jota en voi anteeksi antaa. Isäsi käytös minua kohtaan on ollut sellainen, ett'en hänen kanssaan saata sukulaisuutta tehdä. Minun täytyy sinusta erota, niin raskasta kuin se minusta onkin. _(Aikoo mennä)._

_Anni._ Älä mene, Andrei! Odota hetkinen! _(Roposelle)._ Isä, onko se totta, mitä hän sanoo?

_Roponen._ Jos hän on ottanut loukkaantuakseen tosiasiasta, ei se ole minun vikani. Hän on venäläinen. Sentähden en voi suostua hänen pyyntöönsä.

_Anni._ Sinä hylkäät hänet! No, hylkää sitten minutkin, sillä häntä en jätä.

_Roponen._ Anni!

_Anni._ Armas isä! Älä ihmettele, että minä, oikea äyrämöistyttö, näin suoraan sinulle näytän, kuinka syvälle sydämmessäni lempi tuohon venäläiseen nuorukaiseen on juurtunut. Armas isä, anna minut hänelle-- ilman häntä en voi elää!

_Andrei._ Anni! Älä puhu noin! Oi, jos tietäisit----

_Roponen._ Tämä asia on todellakin niin tavatonta, niin outoa, mutta niinkuin näyttää, niin vakavaa laatua, että minä rupean jo horjumaan siinä päätöksessäni, jonka eilis-iltana tein.

_Anni._ Mitä voit sinä muuta kuin suostua siihen, että Andrei ottaa minut; olenhan ainoa tyttäresi, jonka et mielelläsi antane suruun surkastua.

_Andrei._ _(Itsekseen)._ Mitä voin minä nyt enää? Se on myöhäistä!

_Roponen._ Oma tyttäreni! Voitkos sinä luulla, että minä pahassa tarkoituksessa kielsin teidän aikeenne? En suinkaan! Kyllä minulla oli syitä siihen ja päteviäkin ... mutta koska minä näen, että sinuun asia kipeästi koskee, en minä voi olla suostumatta. Tehkää, niinkuin itse tahdotte! _(Menee)._

_Anni._ No, Andrei! Nyt on isäni suostuvainen!

_Andrei._ Ei, Anniseni! Isäsi suostumuksen kautta ei asia tule paremmaksi. Jos tämä olisi tapahtunut muutamia päiviä ennen, olisin onnellisin ihminen maailmassa, mutta nyt se on myöhäistä. Minä olen sinusta jo niin kauaksi vieraantunut, ett'en enää voi, en saata sinua, Roposen tytärtä, vaimokseni ottaa. En ansaitse sua enää. _(Menee sukkelaan pois)._

_Anni._ Andrei!------Hän ei kuule minua.

*Laulu 13.*

Viimeinenkin toivoni Sammui multa nyt! Kun mun jätti sulhoni, Kaikk' on päättynyt. Hyvästi nyt, eloni, Ilot, leikit, nuo Lapsuuden unelmani! Kaikk' on mennyt tuo. Jälellä mull' ompi vain Kuolon kolkko tie, Sinne haava rinnassaan Nyt jo minut vie! Yksin hauta enää voi Mua lohduttaa; Kohta kello kalman soi, kuolo kolkuttaa. _(Menee)._

3:S KOHTAUS.

*Tyttöjä, Poikia, Vouti, Juhana, Roponen, Kipuna, Kosmin, Pekko.*

_(Kööri kuuluu)._

*Laulu 14.*

_Tytöt._

Tulkaatte, tytöt, kokohon! Aamusta jo alkakaamme. Leikkimähän, laulamahan, Virittämään virsiämme.

_(Näkyviin tulee jono tyttöjä. Kaksi reunimmaista nostaa kätensä ylös, tehden ikäänkuin portin, josta ensin menee toisessa päässä reunimmaisena oleva, joka sitten taas tekee portin viereisensä kanssa. Näin jatketaan vielä näyttämöllä, johon toisaalta alkaa poikia kokoontua)._

_Pojat._

Pojat, kullan kuppuraiset, Oman kylän omenaiset!

Pyhä kullan kunniaksi Joukkohon jo joutukaatte!

_Tytöt._

Oman vallan valkopääköt, Seurakunnan selvopojat!

Tulkaa meidän tiukkuhumme, Leikkimähän lentäkäätte!

Yhtykää jos yksin, kaksin, Taikka kolmin koittakaatte!

_Pojat._

Voi te, tytöt tylleröiset, Mamman piiat makjasuiset! Ken käis kanssamme kisahan, Karkeloonne kajoaisi,

Ei ois sillä miehen mieltä, Miehen mieltä, pojan pontta.

_Tyttö._

La mie laulella alotan, Alan virttä vieritellä----

_Kööri._

Ääni se kaikuu, Helinä se raikuu, Kylästä se kuuluu tästä.

_Tyttö._

Armahista aamuistamme, Ihanista illoistamme.

_Kööri._

Ääni se kaikuu j. n. e.

_Vouti._ _(Tulee mahtavasti kahdentoista sotamiehen kanssa)._ Ottakaa tuo tuosta! _(Näyttää Juhanaa)._

_Juhana._ Mitä te minusta tahdotte?

_Vouti._ Kiinni hänet!

_Roponen._ Millä oikeudella?

_Vouti._ Hän on määrätty sotaväkeen. _(Ääniä kuuluu »Voi poloista». »Hirveätä» y. m.)._

_Roponen._ Hän on minun ainoa poikani! _(Sotamiehet tarttuvat Juhanaan)._

_Vouti._ Se ei koske minuun.

_Kipuna._ Herra tulee!

_Kosmin._ _(Tulee vasemmalta. Talonpojat ottavat lakit päästään)._ Te muut saatte mennä, Roponen jää tänne!

_Vouti._ _(Katselee mennessään tyttöparveen)._ Minun peipposeni ei näy olevan joukossa. Minnepä lie se nyt mennyt? _(Pekolle)._ Onko Liisaa näkynyt täällä?

_Pekko._ Ei hän joukossa ole tänään ollut laisinkaan. _(Menevät)._

4:S KOHTAUS.

*Kosmin, Roponen.*

_Kosmin._ _(Ylpeästi)._ Sinun poikasi menee sotamieheksi!

_Roponen._ Millä oikeudella?

_Kosmin._ Itse olette pakoittaneet minut ryhtymään ankariin keinoihin.

_Roponen._ Mitenkä olemme teitä pakoittaneet.

_Kosmin._ Ymmärtämättä omaa etuanne ette suostu asiaan, mikä tulee siunausta antamaan kaikille, sekä teille että minulle.

_Roponen._ Jos se anomus sisältää, mitä sanotte, miksi ette anna minun lukea sitä?

_Kosmin._ Kun olette allekirjoittaneet, saat sinä sen yksinkertaisen syyn tietää, mutta ei nuo muut.

_Roponen._ Sitten vasta, kun olemme allekirjoittaneet! Mitäpä hyötyä siitä sitten enää on? Siitä voitte olla varma, ett'emme aio allekirjoittaa, ennenkuin sisällön tunnemme.

_Kosmin._ Hyvä, kylläpä saadaan nähdä, kellä tässä on käskyn valta. Luuletko sinä, ett'en minä voi teitä pakoittaa?

_Roponen._ Ette voi!

_Kosmin._ Vai en voi! Enkö voi! Nyt ensiksikin toimitan poikasi kauas Keski-Venäjälle sotapalvelukseen.

_Roponen._ Siitä saatte vielä oikeudessa vastata.

_Kosmin._ Minä? Oikeudessa vastata--sinulle! Kuinka tohdit sellaista vasten silmiä minulle puhua?

_Roponen._ Ette minua peloita laisinkaan!

_Kosmin._ Minä hajoitan koko perheesi! Lähetän yhden tuonne, toisen tänne. Luuletko, ett'en voi?

_Roponen._ Sen olisitte ennen voinut tehdä. Nyt se on myöhäistä.

_Kosmin._ Myöhäistä?

_Roponen._ Ettekö te todellakaan tiedä, että valtanne loppu voipi tulla minä päivänä hyvänsä? Vai ettekö luule minun sitä tietävän?

_Kosmin._ Sinä olet siis toivossa, että manifesti pian julistetaan, ryhtynyt tähän vastarintaan?

_Roponen._ Miks'en sitä voisi suoraan tunnustaa.

_Kosmin._ Ja luulet anomukseni sisältävän jotakin, joka koskee teidän vapauttanne.

_Roponen._ En epäile sitä ensinkään!

_Kosmin._ Kuule, Roponen! Minä näen että sinä olet järkevä mies ja ymmärrät paremmin kuin nuo muut hyötysi siitä, jos pääset minusta riippumattomaksi. Mutta älä luule vielä, että manifesti heti julistetaan, vaikka se päätetty on. Sen toimeenpanossa tulisi olemaan niin suuria vaikeuksia, että vielä kuluu aikaa, ennenkuin hallitsija sen julistaa, eikä ole mahdotonta sekään, että hän sen kokonaan lykkää epämääräiseen tulevaisuuteen. Minä, niinkuin huomaat, ennätän vielä tehdä, mitä mieleni tekee. Mutta minä kunnioitan sinua ja tahdon sentähden sinun kanssasi solmia ystävyyttä. Jos lupaat tuon anomuksen alle kirjoittaa, pääset veroista vapaaksi ja saat poikasikin takaisin.

_Roponen._ Minä ajan sellaista asiaa, jossa ei ole tinkimisen varaa.

_Kosmin._ Luuletko sinä todellakin, että vapaus tulee olemaan tälle rahvaalle hyödyksi?

_Roponen._ No tietysti!

_Kosmin._ Jos tarkemmin ajattelet, kuinka hyödyllistä on, että kaikkeen itsenäiseen toimintaan kykenemättömällä kansajoukolla on johtaja, isä, joka heistä huolta pitää, heitä neuvoo, opettaa ja samalla kurittaa, jos sen huomaat, kuinka suurta siunausta teille minun isällinen huolenpitoni on antanut, niin näet, että talonpojat tarkan isännän huostassa ovat päinvastoin paljon onnellisempia, kuin jos kenestäkään riippumattomia olisivat.

_Roponen._ Parempi on ankarin laki, kuin löyhin itsevaltaisuus. Nykyinen voutinne on jo alussa näyttänyt, ett'ei hyvää ole ainakaan odotettavissa.--Ja muuten me emme ole sellaisia raukkoja, jotka virkamiesten sorron alle alistuisimme. Me kyllä tiedämme, mistä on oikeutta etsittävä.

_Kosmin._ No, olkoon menneeksi! Sinä ja muutamat muut, joista sitten voimme sopia, pääsette perheinenne vapaiksi, jopa saatte maatilkkunnekin omaksenne, mutta sitten autat sinä minua pysyttämään valtaani muitten yli. _(Talonpoikia tulee näkyviin)._ Tuossa tulee muita! Keskustelkaa nyt vielä hetkinen? Kymmenen minuutin päästä vaadin viimeisen vastauksenne. Ja voi teitä, jos vielä uppiniskaisuudessanne pysytte! _(Menee)._

5:S KOHTAUS.

*Roponen, Huttunen, Kipuna, Susi, Juvakka.*

_Roponen._ Nyt on taistelu alkanut, ystäväni.

_Huttunen._ Mitä oletkaan tehnyt, Roponen?

_Kipuna._ Parasta lie, että vältämme hänen vihansa ajoissa.

_Huttunen._ Nyt on vielä aikaa siihen.

_Susi._ Niin, ehkä se olisi parasta.

_Roponen._ Jos taistelun alussa masennutte, mitenkä voin teihin luottaa, kun tiukempi tulee?

_Juvakka._ Emme me masentuneet ole laisinkaan.

_Susi._ Eihän vielä mitään hätää ole.

_Huttunen._ Niin kai!

_Roponen._ Jäykästi pysykäämme vastuksessa. Vaikka hän uhkailee, se ei merkitse mitään. Tänään, huomenna, ylihuomenna tulee manifesti. Ainoastaan lujuutta ja kärsivällisyyttä on tarpeen.

_Kipuna._ Mutta joll'ei se tulekaan?

_Huttunen._ Roponen! Minä pyydän, heitä tuo uhkarohkeutesi! Jos sinä et taivu, saamme me syyttömätkin kärsiä.

_Susi._ Herra tulee!

_Roponen._ Muistakaa, ei kukaan saa kirjoittaa hänen anomuksensa alle.

6:S KOHTAUS.

*Edelliset, Kosmin, Wasjka, Matti, Vouti, Liisa, Mari, Anni, Andrei, Kansaa.*

_Kosmin._ _(Tulee kymmenen sotamiehen kanssa. Kansaa tulee)._ No, tahdotteko kirjoittaa paperin alle?

_Talonpojat._ Emme!

_Kosmin._ Se, joka tietää, missä karannut vanki on, ja sen heti ilmoittaa, hän pääsee kaikesta siitä edesvastauksesta, minkä alle muut joutuvat.

_Huttunen._ _(Ottaa askeleen eteenpäin)._ Tuota...

_Juvakka._ Jos tohdit sanoa sanaakaan, niin varo itseäsi!

_Kosmin._ Eikö kukaan tahdo ilmoittaa?

_Huttunen._ Herra! Minä en ainakaan tiedä, missä hän on piilossa.

_Kosmin._ Vai et tiedä vain! No, ehkä minä tiedän. _(Sotamiehille)._ Sotilaat! Katsokaa tuonne aitan sisään!

_Roponen._ _(Juvakalle)._ Meidät on petetty.

_Wasjka._ Antakaa avain!

_Roponen._ Tuota--noin--minulla--ei--ole--

_Wasjka._ _(Lyöpi pyssyn perällä oven auki ja menee sisään)._

_Juvakka._ Nyt meidät hukka perii!

_Roponen._ Ei saa lannistua!

_Wasjka._ _(Tulee takaisin)._ Ei täällä ole ketään.

_Kosmin._ Vai ei ole!

_Vouti._ Sallikaa minun mennä! _(Menee kahden sotamiehen kanssa)._

_Wasjka._ Perhana! Ei onnistunut sittenkään!

_Andrei._ _(Tulee)._ Mitä nyt!

_Roponen._ Tuossa on se, joka on syypää kaikkeen, sinä kavaltaja!

_(Sotamiehet tuovat Matin ja Liisan aitasta)._

_Kosmin._ _(Wasjkalle)._ Kaksihan sieltä löytyi, ja sinä et nähnyt yhtään!

_Vouti._ _(Liisalle)._ Ahaa, sinä västäräkki! Vai menit sinä piiloon! Nytpä et enää pakoon pääse.

_Liisa._ _(Kosminille)._ Armollinen herra! Säälikää minua raukkaa!

_Kosmin._ Säälimisen aika on nyt mennyt. _(Roposelle)._ No, Roponen, sinä laintuntija, älyniekka! Pidätkö sinä talossasi pahantekijää?

_Matti._ Mitä pahaa minä olen tehnyt!

_Kosmin._ Ja sitten vielä minun orjani olet taloosi piiloittanut! Tiedätkö, että se on varkautta? Kuulkaa nyt, te muut! Minä näen, että koko tähän meteliin on syypää ainoastaan Roponen, tuo ylpeä naapurinne. Kun hän on poissa teitä yllyttämästä, tiedän minä teidän muitten pysyvän alallanne. Sentähden on ensimmäinen asia rauhaa saadakseni keskellänne, että Roponen toimitetaan kauas täältä. _(Sotamiehille)._ Sitokaa hänet! _(Sotamiehet tarttuvat Roposeen)._

_Roponen._ Ystävät! Kansalaiset! Auttakaa minua! Älkää antako hänen tehdä tämmöistä vääryyttä syyttömiä ihmisiä kohtaan! Tämä on vasten lakia! Auttakaa! _(Sortuneena)._ Ette tohdi--------Voi teitä raukkoja!

_Mari._ _(Tulee tuvasta, juoksee äänettä sinne, tänne)._

_Anni._ _(Hyökkää oikealta esiin)._ Isäni, isäni! Voi, voi, auttakaa, hyvät, rakkaat ystävät! Armoa! Armoa!

_Roponen._ Rukoile Jumalalta apua! Hän yksin voi enää auttaa!

_Andrei._ _(Itsekseen)._ Mitä olen minä tehnyt?

_Kosmin._ Kuulkaa, te muut! Te olette nyt nähneet, mihin vastarinta vie! Jos nyt te luovutte uppiniskaisuudestanne, annan teille kaikille anteeksi, vaikka tiedän teidätkin syyllisiksi. Lupaatteko olla kuuliaisia?

_Huttunen._ _(Ja jotkut muut)._ Lupaamme!

_Roponen._ Voi raukkoja! Raukkoja!

_Kosmin._ No niin! Ensimmäiseksi todistukseksi kuuliaisuudestanne vaadin nyt, että kirjoitatte tämän rautatietä koskevan anomuksen alle.

_Huttunen._ Meistä ei osaa kukaan muu kirjoittaa kuin tuo Andrei.

_Kosmin._ Niin no! Sinä Andrei kirjoitatkin ensimmäiseksi. _(Ottaa paperin taskustaan)._ Tule kirjoittamaan tämän anomuksen alle nimesi!

_Andrei._ Minä en kirjoita!

_Kosmin._ Mitä?

_Andrei._ Ennen en kirjoita nimeäni sen alle, ennenkuin siihen on se mies nimensä piirtänyt, joka minua on kirjoittamaan opettanut, ja se on Roponen!

_Kosmin._ Roponen!

_Andrei._ Niin, Roponen, joka lapsuuttani hoiti ja antoi minulle suojan ja kodin! Antoi vielä enemmän! Opetti minut ymmärtämään, että ainoastaan vapaina olemme tosi-ihmisiä! Jos hän nyt sanoo minulle: »Kaikki, mitä sinulle opetin, on valhetta! Orja jääköön orjaksi! Parempi orjuus, joka antaa leipää, kuin vapaus, joka vaan antaa vaivoja.--» Jos hän sen sanoo, silloin kirjoitan alle, muuten en!

_Anni._ Kiitos, kiitos, Andrei!

_Roponen._ Andrei, sinä olet jalo nuorukainen!

_Kosmin._ Vaan itsehän paljastit heidän salajuoniaan?

_Andrei._ Sen tein toisessa tarkoituksessa kuin luulitte. Minähän juuri päästin eilen illalla vangin karkuun, vaikka koetin teitä sillä tavalla pettää, että tekeysin kavaltajaksi. Jos joku on syyllisenä rangaistava, niin rangaiskaa minut yksin.

_Kosmin._ Sinä siis petit minut ja tohdit vielä siitä kerskailla! Voi sua onnetonta! Kyllä sen tulet kalliisti maksamaan.

_Andrei_ Nyt en pelkää vankeuttakaan, kun omatuntoni on vapaa!

_Roponen._ Niin! Antakoon kohtalo nyt mitä tahansa, nyt olemme yksimieliset!

_Kosmin._ Te luotatte lempeäluontoisuuteeni, uskotte ett'en aio ryhtyä ankarimpaan. Siinä olette pettyneet, sen tahdon osoittaa. Ruoskikaa häntä! _(Sotamiehet käyvät Andreihin kiinni)._

_Audotja._ _(Hyökkää esille)._ Antakaa hänen olla! Kosmin, älä satuta kättäsi häneen------sillä--hän--on----oma poikasi!

_Kosmin._ Poikani? Minun poikani?

_Audotja._ Antakaa hänen olla rauhassa, niin saatte kaikki tietää.

_Kosmin._ _(Viittaa sotamiehille)._ Kuka sinä olet? En ole sinua koskaan täällä nähnyt.

_Audotja._ Ettekö koskaan? Voi Kolja, Kolja?

_Kosmin._ _(Hämmästyen)._ Mitä tämä on? Kasvoja en tunne, mutta ääni on tuttu!

_Audotja._ Niin vähänkö Kolja-herra muistaa enää ihanaa, armasta Audotjaansa? Sinä et luule hänen voineen tällaiseksi muuttua.

_Kosmin._ _(Itsekseen)._ Mitä? Tuoko olisi ihana, kaivattu Audotjani, tuo repaleinen vaimo?

_Audotja._ Ja tämä on poikasi, se on lapsi, joka minut Jegor-veljesi kynsistä pelasti. Tämä nuorukainen se on, joka meidät kahdeksi vuosikymmeneksi eroitti toisistamme. Tämä risti haihduttaa epäilykset. Muistatko, Kolja, sitä yötä, jolloin kuunvalossa, istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa, annoit minulle tämän ristin?

_Kosmin._ Se on hän! Se on hän!

_Vouti._ Älkää, herra, kuulko hänen lorujaan! Hän toivoo tietysti valheillaan saavansa muutaman kopekan pojalta, kun on hänet raippojen alta pelastanut!

_Kansa._ Tehkää tietä! Sanansaattaja tulee, kirje kädessänsä. _(Sanansaattaja antaa Kosminille kirjeen, jota hän rupeaa lukemaan)._

_Vouti._ Teidän ylhäisyytenne! Asemanne on vaarallinen! Jos annatte heidän valheittensa vaikuttaa itseenne, niin joudutte hukkaan. Rangaiskaa, ja rangaiskaa verisesti, muuten ette voi hillitä tuota kapinoitsevaa roistokansaa. Minä rukoilen teitä ainakin tämän kerran kallistamaan korvanne neuvoilleni.

_Kosmin._ Olen jo liiaksi teikäläisille korvani kallistanut. Jos sitä en olisi tehnyt, en olisi turhaan rääkännyt rehellisiä ihmisiä.--Niin, turhaan, sillä vapautusmanifesti on tullut.--Laskekaa heidät irti! _(Lukee)._

_»Armollinen manifesti._

Me Aleksanteri II, Jumalan armosta koko Wenäjän Keisari ja Itsevaltias y. m. y. m. teemme kaikille uskollisille alamaisillemme tiettäväksi: Jumalan sallimuksen ja perintöoikeuden pyhän lain kautta kutsuttuna esi-isiemme valtaistuimelle, olemme Me, tätä kutsumusta noudattaaksemme, sydämmessämme luvanneet Keisarilliseen suosioomme ja huolenpitoon sulkea kaikki Meidän uskolliset alamaisemme, olkoot he mitä säätyä eli luokkaa hyvänsä. Katsellessamme valtakunnan eri säätyjä ja luokkia, olemme tulleet siihen vakuutukseen, että Keisarikunnan laki, joka kyllä katsoo korkeampien ja keskisäätyjen parasta sekä pitää heidän velvollisuuksiaan, oikeuksiaan ja etujaan silmänsä alla, ei ole samalla tarkkuudella ottanut suojelukseensa maatiloihin sidottuja talonpoikia, jotka joko vanhempien lakien tai vanhan tavan jälkeen perinnön kautta tilanhaltioitten vallan alla ovat.

Tämän havaittuansa, rupesivat jo meitä ennen olleet, muistossamme suuresti kunnioitettavat Keisarit parantamaan talonpoikain tilaa---- ----mutta niitä asetuksia vapaista maanviljelijöistä ja kontrahtikirjalla sidotuista talonpojista otettiin toki vaan pienemmissä osissa maata noudatettaviksi.----Niin on se vakuutus Meihin lujaksi tullut, että talonpoikain tilan totinen parannustoimi on meille Esi-isiltämme annettu ja pyhänä pidettävä perintö, toimi, jota tekemään Jumala on aikoja myöten meitä kutsunut ... ja Jumalan apua rukoillen olemme päättänyt panna asian toimeen.----------Koska tunnemme, että vastuksia on monta tämän aiotun uuden järjestyksen tiellä, niin ennen kaikkea turvaudumme Wenäjän maata kaitsevaan Jumalaan.

Me luotamme myös uskollisen aatelistomme jalomielisiin uhrauksiin, hyvillä mielin ja ansion mukaan kiittäen tätä säätyä sekä meidän omasta että isänmaan puolesta, Meidän toimillemme tehdyn avun tähden. Wenäjä ei koskaan ole unohtava, että aatelisto ainoastaan ihmisarvon tunnosta ja rakkaudesta lähimmäistä kohtaan vapaalla tahdolla on luopunut niistä oikeuksista, joita nyt lakkautettava orjuus sille tarjosi, ja siten on laskenut perustuksen uudelle tulevaisuudelle talonpoikain hyödyksi---- ----

Ja vakavasti toivomme nyt, että vapautetut orjat, nähden mikä tulevaisuus heillä nyt on odotettavana, myös ymmärtävät oikein arvostella ja tunnustaa, mitä kaikkea aatelisto niitten hyväksi on uhrannut. Totta he ymmärtävät sen totuuden, että vakavammalle omistusoikeudelle perustettu tila, niin myös suurempi vapaus omaisuuden hallinnossa velvoittaa, paitsi mitä valtakunnalle ja itsellensä tulevat velkaa olemaan, myöskin näyttämään oikeiksi lain suojelemat aikeet, käyttämällä laillisesti ja järjellisesti äsken heille suotuja oikeuksia. Sillä joll'eivät ihmiset itse koeta turvata heille onneansa, niin ei paraskaan laki voi sitä tehdä... Ja nyt, sinä hurskas, uskollinen kansa, tee pyhä ristinmerkki otsallesi, yhdistä rukouksesi meidän rukoukseemme anoaksesi taivaasta Korkeimman siunausta ensimmäisen vapaan työsi ylitse; siinä on vakava perustus itsekunkin yksityiselle niin hyvin kuin koko kansan yhteiselle menestykselle--------

_ALEKSANDER_».

Te olette vapaat!

_Kaikki._ Vapaat! _(Ääretön riemu)._

_Roponen._ Kiitetty olkoon Herra taivaassa, ylistetty jalo hallitsijamme Aleksanteri II. Sinä teit teon, josta sinua koko Venäjän kansa on ikuisesti kiittävä, josta koko maailma on nimeäsi ylistävä. Rakkaat kansalaiseni! Nyt olemme kumminkin saavuttaneet sen, mitä varten ponnistelimme, nyt kun kaikki olimme joutua epätoivoon. Kiittäkäämme Herraa siitä, että hän on jalon hallitsijamme kättä armotyöhön johtanut.

_Kaikki._ _(Laulavat)._

Sun puolees käännymme me nyt, Kun taistelu on päättynyt; Sun etees, Herra taivahan, Tään onnen päivän antajan, Nyt notkistamme polvemme Ja sua yksin kiitämme.

_(Kaukaa kuuluu sama virsi)._

_Audotja._ Kosmin! Sinä sait nyt suuren aineellisen tappion, mutta älä sure! Palkkioksi antoi Jumala sinulle lohdutuksen kolkolle, lemmettömälle elämällesi, antoi sinulle takaisin poikasi. _(Osoittaa Andreita)._

_Kosmin._ Tämäkö poikani ... joka minut petti?

_Andrei._ Pettäjä en ole ollut. Ajattele vaan, mikä taistelu oli minulla! Toisella puolen isäni, toisella he kaikki. Ja sitten loukattu sydämmeni, joka huusi kostoa. Horjahdin, se on totta, mutta olinhan valmis vaikka kahleilla sovittamaan hetken hairahdusta.

_Kosmin._ Olet ollut orja, mutta, kiitos Luojan, sinulla ei ole orjan mieli! Tule pojakseni!

_Andrei._ Isäni! _(Syleilevät)._ Ja sinä, Roponen! Voinko sinulta toivoa anteeksi saavani?

_Roponen._ Vielä enemmän! Paraan aarteeni maailmassa, tyttäreni! _(Kosminille)._ Olkoon hän sovinnon merkki teidän ja meidän välillämme! _(Antavat kättä)._

_Kaikki._ _(Laulavat)._

Oi armon lähde autuas, Elämän suuri ruhtinas, Sä taivaan valo, aamun koi, Sinulle virtemme nyt soi! Yön synkeys jo mennyt on, Sun, Herra, kiitos olkohon!