Chapter 3

_Roponen._ Mi... mitä tämä merkitsee? Siitäkö sinä äsken aioitkin minulle puhua?

_Andrei._ Jos sinä rupeat minua samalla tapaa pilkkaamaan kuin poikasi, siitä en enempää pidä lukua, vaan tahdon puhua suuni puhtaaksi, koska kerran asia näin pitkälle on mennyt.

_Audotja._ _(Tulee ovesta sisään ja käypi oven suuhun jakkaralle istumaan)._

_Juhana._ Kuulkaa nyt mitä hän aikoo puhua! Tietäkää, ett'ei se ole »lörpön, lörpön veräjäst' pelloll'».

_Andrei._ Vaiti!

_Juhana._ Suo anteeks, luulin lampaaks; se olikin vaan meijän muorin mustapää pässi!

_Roponen._ Sinun puheestasi ei ole haaraa.

_Susi._ Lysti poika tuo Juhana; vetelee kaikki asiat naurunkelkassa.

_Roponen._ Juhana, anna nyt Andrein puhua!

_Juhana._ Nyt siis hiljaa, kuin Hiisan kiukaalla!

_Roponen._ Minä sanon sinulle, että ole vaiti! No, Andrei!

_Andrei._ Kuule sitten! Niinkuin Juhanan liukas kieli jo ennätti ilmoittaa, minulla on kosintatuumat, vaikk'ei sellaiset kuin hän vakuuttaa. Minä todellakin rakastan tytärtäsi Annia.

_Roponen._ Annia!

_Andrei._ Ja pyydän suostumustasi avioliittoomme.

_Roponen._ Todellako? Kylläpä sinulle juolahti mieleen! Joko sinä olet unohtanut, mikä juopa on sinun ja Annin välillä? Eikä Anni suostu koskaan sinulle menemään.

_Andrei._ Anni on valmis rupeamaan vaimokseni.

_Roponen._ Mitä tuhmuuksia! Oletteko te jo keskenänne sopineet? Kyllä minä opetan teitä! Minä antaisin tyttäreni sinulle! Tosin olet ollut kelpo työmies ja hyvä poika, sitä en kiellä. Olen aikonutkin antaa sinulle osan, sittenkuin olet vaimon itsellesi saanut, mutta tytärtäni --häntä et ikinä maailmassa saa.

_Kipuna._ Et ikinä maailmassa!

_Juvakka._ Muista, poika, sananlasku: »Jokainen sirkka pysyköön omassa nurkassaan!»

_Susi._ Sinulle Roponen antaisi tyttärensä, ainoan tyttärensä! Olethan ventovieras talossa ja voit saada matkapassin milloin hyvänsä.

_Andrei._ Isäntä! Näistä muista en pidä suuresti lukua, mutta sinun en luule puhuneen täyttä totta. Niin huonona et toki minua pitäne, ett'en tytärtäsi ansaitsisi.

_Roponen._ Vieläkö luulet tässä leikin sijaa olevan? Mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Eikä sanaakaan enää tästä asiasta!

_Andrei._ Sitä en olisi uskonut!

_Kipuna._ Vai et olisi uskonut!

_Susi._ Tuo on minusta suoraa hävyttömyyttä, että hän rohkenee edes ajatella, sitä vähemmin julki lausua tuollaista ajatusta. Koko paikkakunnan rikkain tyttö menisi hänelle, keppikerjäläiselle!

_Juvakka._ Ja äpärälle muun hyvän päälle!

_Roponen._ No, älkäähän häntä niin ankarasti tuomitko! Jos tahdotte tietää, mikä on pääsyynä kieltooni, niin kuulkaa!

_Kipuna._ Kuulkaa!

_Roponen._ Hän ei kuulu meidän luterilaiseen kirkkoomme, enkä minä koskaan aio sallia sitä, että sukuuni yhdistetään vieraaseen kirkkoon kuuluva henkilö.------Siis se asia on päätetty.

_Andrei._ Et siis suostu?

_Roponen._ En!

_Andrei._ Siinä tapauksessa en jää taloon.

_Juhana._ Sen verran vuodessa vahinkoa.

_Roponen._ Aiotko lähteä pois?

_Andrei._ Joll'en Annia saa, en viivy täällä päivääkään.

_Juhana._ Pistä pillit pussiin ja soita suolla mennessäsi!

_Andrei._ Lähden, vaan ensin puhun suuni puhtaaksi! Nyt et ole isäntäni enää, etkä liioin käskijäni. Sanon suoraan, että olet raukka, sanasi syöjä...

_Roponen._ Kuinka tohdit!

_Andrei._ ... joka kadut lupaustasi antaa minulle osan talosta. Sentähden pidit tätä sopivana tilaisuutena minusta irtipäästäksesi. Olen palvellut sinua uskollisuudella ja ahkeruudella, jommoista et koskaan ole palvelijoissasi löytävä... Sentähden että olen venäläis-uskolainen, en muka kelpaa teidän joukkoonne. Hyvä! Kyllä luulen Venäjän valtakunnassa sellaisia ihmisiä löytäväni, joitten joukkoon minä kelpaan... Nyt lähden----mutta varokaa itseänne! _(Aikoo mennä)._

_Audotja._ _(Andreille)._ Minä tahdon puhua kanssasi.

_Juhana._ _(Ovelta hänen jälkeensä)._ Susi sinua hännällään häilyttäköön, kukko harteillas huutakoon: kikkiriirii! _(Muut nauravat paitsi Roponen)._

_Roponen._ Minun käypi sääliksi häntä. Onhan Andrei kelpo poika. Mutta mitä minä sille voin? En minä hänelle tytärtäni ainakaan anna.

_Kipuna._ Siinä teet aivan oikein.

_Juvakka._ Senkin vellanen!

_Susi._ Keppikerjäläinen!

_Kipuna._ Äpärä?

_Roponen._ Jollei meidän suomalaiset pysyisi naimiskaupoissaan vellasista erillään, ei kauan kestäisi, ennenkuin ei olisi pienestä kansakunnastamme rahtuakaan jälellä.

_Kipuna._ Se on totta!

_Juvakka._ Ystävät, eipä pidot parane, jollei vieraat vähene.

_Kipuna._ Se on totta!

_Susi._ Niin, niin!

_Roponen._ No, mihin kiire?

_Juvakka._ Onhan niitä kotona toimia.

_Susi._ Heinä-aika.

_Kipuna._ Heinä-aika.

_Juvakka._ No hyvästi! Kiitoksia!

_Kipuna ja Susi._ Hyvästi.

_Roponen._ Hyvästi! Terveisiä!

_Susi._ Kepeät kuormat!

_Juvakka._ Hyvästi, Juhana! Koeta parastasi! Jos Matin pelastat, olen koko elinaikani sinulle kiitollinen.

_Juhana._ Kyllä tahdon parastani koettaa. _(Menevät keskustellen)._

6:S KOHTAUS.

*Audotja.*

_Audotja._ Vai niin! Sillä tavallako he poikaani kohtelevat! Vai ei hän kelpaa Roposen vävyksi! Niin! Ei hän kelpaakaan! Hän on liian hyvä siksi. Hän ei ole orja niinkuin he, hänessä liikkuu vapaata aatelisverta. Kuinka mahtavasti hän puisteli päältään heidän soimauksensa, luottaen omaan itseensä, luopui koko tuosta laumasta, jossa ei hänen jaloa sydäntään ymmärretä! Jumalan kiitos, että olen juuri tähän aikaan tänne saapunut. Nyt hän on kypsynyt saamaan tietää, kuka hän on; nyt on äidin hellyys hänen katkeroitetulle sydämmelleen tervetullein lääke. Nyt, nyt tahdon häntä puhutella, nyt tulvailee rinnastani kaikki se, mikä sinne on kahdenkymmenen vuoden kuluessa kokoontunut. _(Andrei tulee)._ Tuossapa hän onkin.

7:S KOHTAUS.

*Audotja, Andrei.*

_Andrei._ Sinä tahdot minua puhutella, vaimo. Mutta pian, sillä en tahdo nyt tavata tämän talon väkeä.

_Audotja._ Niin! Minä tahdon sinua puhutella... Nähdessäni kuinka nuo talonpojat sinua äsken pilkkasivat ja kuullessani heidän katkeroita soimaussanojaan kävi minun sääliksi sinua.

_Andrei._ Löytyykö edes yksi ihminen maailmassa, joka minua säälii?

_Audotja._ Eikö sinulla ole vanhempia lainkaan, jotka sinua säälivät?

_Andrei._ Isästäni en tiedä mitään, äidistäni on minulla hämärä muisto jälellä.

_Audotja._ Mitä muistat?

_Andrei._ Muistan erään illan, jolloinka istuin äitini sylissä, ja hän lauloi minulle tuon laulun, mitä en elämässäni unohda... Äkkiä astui huoneeseen musta, hirmuisen näköinen mies. Hän puhuu jotakin, ja jokainen sana tuntuu minusta ukkosen jyrinältä... Mies menee pois... Äitini rupeaa itkemään ... ja vielä par'aikaa muistan kuinka katkeralta minusta tuntui, nähdessäni hänen silmistään suurten, kirkkaitten kyynelhelmien vierivän hänen vaaleille poskilleen... Muuta en muista...

_Audotja._ Mitä ajattelet sinä äidistäsi? Tunnetko sinä ikävää, onko sinussa helliä tunteita häntä kohtaan, vai oletko välinpitämätön tuon vaimon kohtalosta, joka sinut niin armottomasti hylkäsi?

_Andrei._ Äitiänikö, tuota ihanaa, kaukaisessa, saavuttamattomassa hämärässä olevaa olentoako minä en ikävöisi?... Voi, vaimo! Ei se voi rakkahintaan unohtaa, joka on syösty tänne maailmaan vieraitten ihmisten sekaan hyljättynä, yksinäisenä kulkemaan. Äitini kuva on kuni suojelusenkeli minua aina seurannut. Sentähden luulenkin hänen jo aikaa sitten tämän kurjan maailman vaivoista päässeen ja nyt seuraavan minun askeleitani.

_Audotja._ Ei suinkaan!

_Andrei_ Mitä sanot? Elääköhän?

_Audotja._ Hän on löydettävissä.

_Andrei._ Onko? Sano, mistä hänet löydän? Vaikkapa hän olisi Venäjän äärimmäisestä sopukasta etsittävä, linnun siivillä hänen luokseen liitäisin. Näiltä käsivarsillani tekisin työtä hänen vaivojaan lieventääkseni. Niin, häntä palvelisin, kunnes hän väsyneenä päivän vaivoista, siunaten minua, laskeutuisi levolle. Enkä hänestä luopuisi, ennenkuin olisin hänet hautaan laskenut ja hautakumpunsa kukilla koristanut!----Mutta minulle kurjalle ei ole sallittu sitä onnea, minulla ei ole äitiä.

_Audotja._ Usko minua, poikani! Sinä löydät hänet.

_Andrei._ Mistä? Puhu!

_Audotja._ Tuntisitko hänet, jos hän eteesi tulisi?

_Andrei._ Aina hänen kuvansa edessäni hämärtää. Ensi silmäyksellä minä armaan äitini tuntisin: ääni vieno, silmät kyyneleisiin tottuneet, mutta samassa niin kirkkaat, kasvot ihanat kuin Jumalan äidillä kirkkomme alttarilla!

_Audotja._ Voi, kuinka suuresti, rakas poikani erehdyt! Tämmöiseksi on sinun kaivattu äitisi muuttunut, tämmöiseksi sinun ihana kuvasi rumentunut.

_Andrei._ Mitä sillä tarkoitat!

_Audotja._ Minä olen äitisi!

_Andrei._ Mitä, sinäkö?

_Audotja._ Minä se olen sinulle tuon rakkaan laulusi opettanut, minun syliini sinä, poikaseni, nukuit silloin, kun epätoivossani tähtesi kyyneleitä vuodatin.

_Andrei._ Sinäkö äitini?

_Audotja._ Eikö sinulle ole jäänyt mitään muistoa jostakin pimeästä, kylmästä yöstä, jolloin sinä unestasi havahtaen sanoit: »äiti, minulla on kylmä!»

_Andrei._ Muistan, minä muistan!--Tuntien kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiini heräsin unestani. Luulin olevani vuoteella ja pyysin sentähden peitettä enemmän. Äitini syleili minua, vastaten: »Ole ääneti! Musta mies tulee!» Minä vaikenin pelosta ... enkä sen enempää, en sen enempää muista... Sinun sylissäsi, armas äitini, silloin makasin.

_Audotja._ Oma poikani! _(Syleilevät)._ Nyt saan sinua taasen syleillä. Siitä on jo 15 vuotta, kun sen viimeksi tein, ja se oli juuri silloin yöllä maantietä pitkin kulkiessamme, joka sinunkin muistiisi on jäänyt. Sinä kamalana yönä juuri sinut hylkäsin. Rakkaudesta sinut hylkäsin!

_Andrei._ Mihinkä veit sinä silloin minua?

_Audotja._ Ensin on sinun tiedettävä paljoa tärkeämpää... _(Käyvät istumaan, äiti lesankalle, poika penkille sen viereen)._ Viisi vuotta ennen tuota tapausta oli haltijanamme vanha, virasta eronnut kenraali. Hänellä oli kaksi poikaa, Jegor ja Nikolai, niin erilaiset kuin päivä ja yö. Kasvoin orjana heidän talossaan Kolja-herran kanssa, joka oli vaan paria vuotta minua vanhempi. Jo lapsina olimme toinen toisillemme rakkaammat kuin koko muu maailma. Mutta vanhemman veljen himot yltyivät myöskin samassa kuin minä lapsesta ihanaksi neitoseksi vartuin. Mutta nuoremman, Kolja-herran, tunteet minua kohtaan olivat rehellisiä. Saatoinko minä olla hänen jaloon rakkauteensa vastaamatta?--Minä rupesin häntä lempimään kaikesta sydämmestäni. Silloin tapasi meidät kerran Jegor-herra istuessamme hovin puutarhan lehtimajassa. Hän ilmoitti salaisuutemme vanhukselle, joka siitä julmistui. Kolja sanoi isällensä, ettei hän tunnustaisi ketään toista vaimokseen kuin minut, ja että sinä, äsken syntynyt, olit hänen laillinen poikansa. Isänsä silloin kirosi ja lähetti hänet kauas, kauas Kaukaasiaan. Kun nyt jäin turvattomaksi, rupesi Jegor-herra minua häijyllä rakkaudellaan ahdistamaan, mutta minä pysyin Koljalleni uskollisena. Niinkauan kuin vanha herra eli, ei hän kuitenkaan uskaltanut pahinta. Mutta tämä kuoli viisi vuotta senjälkeen, ja nyt koitti onnettomuuteni päivä. Muutama päivä vasta oli kulunut ukon hautajaisista, kun tapahtui se, mikä sinunkin muistiisi on tarttunut. Minä istuin kanssasi, ajatellen onnetonta Kolja-herraa, joka niin kauan oli maanpaossa saanut olla. Toivoessani hänen nyt isänsä kuoltua pääsevän kotiin, hyrisin tuota hänen lempilauluaan. Silloin astui sisään Jegor, tuo musta mies, ja uhkasi pieksättää sinut kuoliaaksi, joll'en myöntyisi hänen oikkuihinsa. Hän meni pois--mitä oli minun tehtävä? Suostua häneen, tulla Koljalle uskottomaksi, sitä en voinut, mutta antaa hänet julmasti sinut surmata ... ei, ei, en sitäkään. Parempi oli sinusta erota. Minua saisivat sitten rääkätä kuinka tahtoisivat. Tein päätökseni. Kun olit vaipunut uneen, läksin yön pimeydessä tänne kylään liitämään. Sinä heräsit matkalla, niinkuin muistat, mutta nukuit taasen uudestaan... Minä tunsin Roposen Jaakon ja hänen vaimonsa lempeän luonteen ja vein sinut heidän lämpimään lääväänsä. Sinne ruumenpuruun sinut jätin ja menin matkoihini. ----Sinut pelastin siten, mutta itseni... Voi, voi, kumminkin!---- Mitä hirmuja minulle tapahtui, sitä en sinulle tahdo enkä voikaan kertoa. Kun Jegor-herra näki, ett'ei mikään auttanut lujuuttani vastaan, möi hän minut kauas Etelä-Venäjälle, jossa sain mitä kauheimmassa ikävässä, tuskallisimmassa epätoivossa neljätoista vuotta kovaa työtä tehdä.

_Andrei._ Äiti parka! Paljon olet sinä kärsinyt. Sen todistaa kuihtunut ulkomuotosi.

_Audotja._ Niin, poikaseni! Tämmöiseksi on sinun ihana kuvasi muuttunut.

_Andrei._ Nyt loppuvat vaivasi, äiti kulta! Minä pidän kyllä huolta sinusta. Mutta sano, missä, kuka on syypää kärsimyksiisi? Minä voin kostaa puolestasi. Onko hän nykyinen herramme?

_Audotja._ Se mies lepää jo haudassa... Nykyinen herrasi on juuri se, joka minun tähteni Kaukaasiaan ajettiin.

_Andrei._ Olisiko hän...

_Audotja._ Isäsi!

_Andrei._ Kosmin! Meidän hallitsijamme olisi minun isäni!

_Audotja._ Niin! Hän se on!

_Andrei._ Kuinka, eikö hän ole sinua ja minua etsinyt?

_Audotja._ Hän luulee minun varmaan kuolleeksi, eikä tiedä, mistä sinua etsiä.

_Andrei._ Mutta luuletko hänen pitävän lukua meistä, jos ilmoitamme itsemme hänelle?

_Audotja._ Aivan varmaan!

_Andrei._ Mutta mitenkä saamme hänet uskomaan itseämme?

_Audotja._ Siihenkin on minulla keino. Lähtiessään Kaukaasiaan antoi isäsi minulle muistoksi pienen hopearistin, johon hänen nimensä »Nikolai Kosmin» oli piirretty. Kun minulla sitten oli odotettavissa kaikkein pahinta Jegor-herralta, kätkin tuon ristin varmaan piilopaikkaan.-- Tule sydän-yön aikana Kosminin hovin puutarhaan, tuon vanhan kivikellarin viereen, niin näytän sinulle paikan.

_Andrei._ Hyvä!... Mutta, äitini, olethan sinä oikeauskoinen?

_Audotja._ Tietysti!

_Andrei._ Ja hän luonnollisesti myöskin... Minä olen siis puhdas venäläinen. Eikä pisaratakaan noitten pilkkaajoitten verta juokse suonissani...

_Audotja._ Ei pisaraakaan.

_Andrei._ Vaan venäläistä.

_Audotja._ Aatelisverta.

_Andrei._ Aatelisverta!

_Audotja._ Niin!

_Andrei._ Nyt alkaa minulle aueta toimiala maailmassa!

_Audotja._ Mitä aiot?

_Andrei._ Minä tahdon näyttää noille raukoille, ketä he ovat polkeneet.

_Audotja._ Et suinkaan...?

_Andrei._ Minä riennän uuteen elämään! Hyvästi. _(Menee nopeaan)._

_Audotja._ Andrei!

Kolmas näytös.

_(Vasemmalla herrastalo, oikealla puutarha, perällä vanha kivinen kellari, jossa on suuri rautaovi)._

1:NEN KOHTAUS.

*Joukko talonpoikia._*

_Roponen._ Mitähän asiata luulette, ukot, hänellä olevan?

_Kipuna._ Olkoon mitä tahansa, se vaan muistakaa, miehet, että kun Roponen kerran mitä sanoo, siihen me muut yhdymme.

_Juvakka._ Tietysti.

_Huttunen._ Jos hän nimittäin vastaa viisaasti.

_Roponen._ Kuulkaa, naapurit, minua! Tuo rautaovi muistuttaa teitä siitä, kuinka on meneteltävä. Joll'emme käy ankarasti häntä vastustamaan, istuu pian joka toinen meistä lukon takana. Yksimielisinä voimme hänen vääryyksiään vastustaa, sen sijaan kuin se yksityiselle on mahdotonta. Minä arvaan, mitä varten hän on meidät tänne kutsunut. Pietarista tulleitten tietojen mukaan on jo päätetty päästää kaikki talonpojat vapaiksi. Nyt ovat talonpoikain haltiat suostuneet antamaan kaikkialta meidän nimessämme anomuksia hallitsijalle, ett'emme me muka tahdo laisinkaan vapaiksi tulla.

_Muutamat talonpojat._ Onko se mahdollista?

_Roponen_ Aivan varma on, että hän nyt viekkaudella tahtoo saada meitä allekirjoittamaan nimemme. Muistakaa, että jos sen teemme, syöksemme itsemme ja lapsemme ikuiseen auttamattomaan turmioon.

_Kipuna._ Ijankaikkiseen turmioon.

_Juvakka._ Yksimielisyys vallitkoon!

_Kaikki_ Niin!

2:NEN KOHTAUS.

*Edelliset, Kosmin, Vouti.*

_Vouti._ _(Tulee ulos sotamiehen seuraamana)._ Herra tulee!

_Kosmin._ _(Tulee ulos. Talonpojat ottavat lakit päästään ja kumartavat nöyrästi)._ Joko kaikki ovat täällä! Tulkaa tänne lähemmäs! _(Talonpojat tottelevat)._ Ivan Petrovitsch! Laske vanki kellarista! _(Vouti menee kellariin)._ Minä olen aina pitänyt tärkeimpänä silmämääränäni sitä, että te, alustalaiseni, voisitte niin hyvin kuin mahdollista. Te tiedätte itse, ett'ei koko paikkakunnalla ole niin varakkaita talonpoikia kuin moni teistä. En ole koskaan liikoja veroja teiltä ottanut, enkä liikoja päivätöitä vaatinut. Vääryyttä en ole koskaan tehnyt. Jos olenkin ollut ankara, olette minua siihen aina te itse pakoittaneet. Tuolla rautaoven takana istuu teistä yksi, mutta hän onkin rangaistuksensa täydellä syyllä ansainnut. Aioin lähettää hänet oikeuden käsiin kaupunkiin, mutta nyt olen kumminkin päättänyt lieventää ankaruuttani.

_(Vouti ja Matti tulevat kellarista)._

_Juvakka._ Poika parka! Kuinka hän on laihtunut!

_Kosmin._ _(Matille)._ Tule tänne lähemmäs! _(Matti lähestyy)._ Vaikka oletkin tuittupäinen ja uppiniskainen, olen kuullut voivasi olla järkeväkin, kun vaan tahdot. Tässä tulee käsiteltäväksi hyvin tärkeä asia, joka koskee sekä minua että teitä. Jos sinä ja nämä muut käyttäytte ymmärtäväisesti, pääset sinä vapaaksi.

_Roponen._ Aina olemme olleet valmiit suostumaan hyviin ehdotuksiin.

_Kosmin._ No, kuulkaa sitten! Hallitus aikoo rakentaa uuden rautatien, joka tulisi kulkemaan tämän piirikunnan läpi. Te ymmärrätte itse, mikä ääretön hyöty on paikkakunnalle läpikulkevasta rautatiestä. Minä olen nyt päättänyt antaa anomuksen hänen keisarilliselle Majesteetilleen siitä, että tie, jos mahdollista, tulisi menemään minun tiluksieni lävitse, jolloin tähän aivan lähelle johonkin tulisi pieni pysäkki rakennettavaksi. Mutta asian edistämistä varten pitää meidän luvata omasta puolestamme apurahaa hankkeeseen, ja olen minä ajatellut, että voisimme viisi ruplaa mieheltä luvata, jota paitsi minä itse aion 5000 ruplaa siihen uhrata. Ymmärrättekö!

_Kaikki._ Ymmärrämme!

_Kosmin._ Tämä anomus on nyt valmiiksi kirjoitettu. Jos siis olette siihen suostuvaiset, jota en laisinkaan epäile, kirjoittakaa nimenne ja puumerkkinne alle. _(Ottaa paperin povitaskustaan)._

_Roponen._ Tämä tuuma on minustakin erittäin hyvä ja hyödyllinen!

_Kaikki._ Niin on!

_Kosmin._ No! Sitten ei muuta kuin yksitellen tulette tänne nimenne kirjoittamaan. _(Aikoo lähteä sisään)._

_Roponen._ Mutta me tahdomme tietysti lukea sen sisällön ensin.

_Kosmin._ Mitä? Johan minä selitin sen, vai ettekö ymmärtäneet?

_Roponen._ Kyllä, kyllä! Mutta emme me saata nimeämme minkään paperin alle kirjoittaa, ennenkuin olemme sen sisällön lukeneet.

_Kosmin._ _(Tuumailtuaan hiukan)._ No, kas tuossa, lukekaa! Ettehän te sitä kumminkaan ymmärrä.

_Roponen._ Kyllä me siitä selvän saamme. _(Lähestyy Kosminia)._

_Kosmin._ Osaatko sinä lukea?

_Roponen._ Osaan kyllä!

_Kosmin._ Venättä?

_Roponen._ Venättä ja suomea.

_Kosmin._ _(Käärii paperin kokoon)._ Ei minulla ole aikaa odottaa, kunnes te sen tavaatte. Kirjoittakaa vaan nyt heti! Mitä juonia tämä on?

_Matti._ Me emme kirjoita, ennenkuin olemme sisällön lukeneet.

_Kaikki._ Me emme kirjoita!

_Kosmin._ Kas vaan! Mistä tämä niskoitteleminen? Ette siis aio kirjoittaa?

_Kaikki._ Emme.

_Kosmin._ Hyvä! Kuten itse tahdotte, mutta kärsikää myös seuraukset! _(Voudille)._ Sulje hänet takaisin lukon taakse!

_Juvakka._ Olette kovin armoton...

_Matti._ Isä, älä ole minusta huolissasi! Minun tähteni ei teidän tarvitse oikeutta vaatimasta luopua. _(Vouti sulkee Matin kellariin)._

_Roponen._ _(Juvakalle)._ Älä ole milläsikään! Muista, mitä Juhana on luvannut!

_Huttunen._ _(Mennessään)._ Ties mitä hän nyt meille tekee, kun tällä tavoin suututimme.

_Kosmin._ Saatte mennä! _(Talonpojat menevät)._

3:S KOHTAUS.

*Kosmin, Vouti.*

_Kosmin._ Minulle siis ei onnistunut, minulle, joka olin niin varma siitä.

_Vouti._ Enkö minä sanonut, että te pidätte heitä liian höllällä. Jos he eivät olisi jo tottuneet ennestään uppiniskaisuuteen, eivät he nytkään olisi tohtineet vastaan sanoa.

_Kosmin._ No, no! Ei se asia siltä rauennut ole! Kylläpä saan heidät pakoitetuksi. Minulla on kyllä keinoja!

_Vouti._ Luonnollisesti! Jos kovalle panette, niin kyllä taipuvat. Onhan yksi oiva keino heti paikalla tarjona. Nyt on juuri rekryytin otto-aika. Pahimmat pankaa sotamiehiksi, niinkuin tuo tuolta lukon takaa ja muita samanlaisia.

_Kosmin._ Hyvä neuvo! Sitäkin tahdon käyttää. Saat mennä! _(Vouti menee)._ Voi, kuinka vastenmielistä tämä toimi minulle kumminkin on! Ja mitä varten minä puuhaan----ketä varten? Eihän minulla ole vaimoa, ei lapsia--_(Huokaa)._ Tokko lienee toista näin yksinäistä, näin kolkkoa miestä koko maailmassa!--Mutta mikä on alotettu--se loppuun saatettakoon!----Hän sanoi minua armottomaksi. Armottomat ovat ihmiset olleet minua vastaan. Kun muistan isäni kovuutta, veljeni verivainoa, nuorta rakkauttani, joka niin säälimättömästi sorrettiin-- kun muistan, että nuoruuteni morsian kuoli noiden julmain rääkkäyksien kautta, kun muistan, että ainoa poikani nyt tuntemattomana orpona, kerjäläisenä, ehkä orjanakin kuihtuu jossain sopessa--niin arvelen itselläni olevan syytä armottomuuteen!

4:S KOHTAUS.

*Kosmin, Andrei.*

_Andrei._ _(Tulee oikealta, ottaa lakin päästään, huomattuaan Kosminin)._ Herra!

_Kosmin._ _(Äreästi)._ No, mitä asiata?

_Andrei._ Minä tahtoisin puhua teille tärkeästä asiasta.

_Kosmin._ Anna kuulua!

_Andrei._ Olen kuullut asioita, jotka niin läheisesti koskevat teitä, etten voi olla niitä teille ilmaisematta.

_Kosmin._ No?

_Andrei._ He ovat tehneet teitä vastaan salaliiton.

_Kosmin._ _(Säpsähtäen)._ Salaliiton?

_Andrei._ Niin!

_Kosmin._ Minua vastaan?

_Andrei._ Niin juuri.

_Kosmin._ Oletko varma siitä?

_Andrei._ Voin panna pääni pantiksi.

_Kosmin._ _(Katsellen häntä epäilevästi)._ Kuinka tulet sinä sitä minulle ilmoittamaan?

_Andrei._ Minä en ole suomalainen, vaikka olen suomalaisissa kasvanut. En ole voinut heidän liittoonsa yhtyä, vaikka he kyllä pyysivät. Sentähden ajoikin Roponen nyt minut pois talostaan.

_Kosmin._ Voitko näyttää toteen, ettet valehtele?

_Andrei._ Voin! Ottakaa minut palvelukseenne! Saatte nähdä sanoissani olevan enemmän totta, kuin voitte arvatakaan.

_Kosmin._ No hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni. Jos puheessasi on perää, niin et jää palkatta, ja se kasvaa sen mukaan kuin ansiosikin.

_Andrei._ Ensimäiseksi asiaksi ilmoitan nyt, että he ovat päättäneet tänä yönä pelastaa tuon pojan, joka tuossa vankeudessa on.

_Kosmin._ Todellako? Kuinka luulet heidän sinne pääsevän? Eivät he rautaovea rikki saa.

_Andrei._ Keinosta en saanut selvää. Mutta kaikessa tapauksessa pankaa vartia ovelle täksi yöksi!

_Kosmin._ _(Lyöpi olkapäälle)._ Silmistäsi päättäen olet rehellinen poika. Muistutat joitakuita tuttuja kasvoja, jotka ennen muinoin luulen nähneeni. Jatka tointasi uutterasti! _(Ottaa kukkarostaan rahaa)._ Tuossa ensi aluksi!

_Andrei._ Tuhannen kiitosta! En minä rahan tähden teitä palvella tahdo, vaan sen tähden, että pidän sen velvollisuutenani.

_Kosmin._ _(Ihmeissään)._ Oho! Oletpa sinä harvinainen olento! Tuossa on, kyllä se sinulle kelpaa!

_Andrei._ Ensin työ tehtävä, sitten palkka maksettava.

_Kosmin._ No, yhden tekevä. Mene nyt toimeesi: ota selvä kaikista heidän hankkeistaan ja tule heti uuden tiedon saatuasi minulle ilmoittamaan. _(Menee)._

5:S KOHTAUS.

*Andrei, Juhana, Liisa.*

_Andrei._ _(Yksin)._ Näin on siis hyvä alku tehty------Tuo komea mieskö minun isäni? Onko se mahdollista!--Ja kumminkin on hän isäni? Kuinka tunnen itseni onnelliseksi, saadessani palvella häntä ja yht'aikaa kostaa noille. Tekisinkö väärin ilmoittaessani hänelle sen miehen hankkeita, joka isällisesti on minua lapsuudesta asti kasvattanut?----En! Minulla on oikeus siihen! Minä tahdon isääni palvella. _(Menee)._

*Laulu 9.*

_Juhana._ _(Tulee pitkä viitta harteilla, laulaa)_:

Kodissansa muut ne hyörii, Linnut pesän luona pyörii; Minä vainen ilman alla Kuljen kaikkialla.

Pääskyn pesä räystähässä, Oravaisen petäjässä: Mulla vain on ilman alla Koti kaikkialla.

Kukko kiekuu orrellansa, Sirkka laulaa loukossansa: Minun laulun' ilman alla Kaikuu kaikkialla.

Muilla ompi yksi kulta, Silt' ei puutu lemmen tulta: Mulla vain on ilman alla Kulta kaikkialla.

_Liisa._ _(Tulee ulos)._ Kuka maankuleksija tuolla laulaa?

_Juhana._ Liisaseni!

_Liisa._ Juhaniko täällä? Tervetullut!

*Laulu 10.*

_Juhana._ _(Laulaa)._