Chapter 8

--No, rauhoitu nyt, sanoi viimein Reeta, ja ajattele, että onhan sinulla nyt miehesi, joka rakastaa sinua enemmän kuin minä kiukkuinen, äkäinen tätisi. Muista palkitsemisista elä huoli nyt ajatellakaan. Minua on huolettanut, että jos lienen ollut aivan huono sinun kasvattajasi. No ei sinulle Luoja kumminkaan puutteen päiviä salline, siitä minä toki olen rauhallisella mielellä.--Pyyhi nyt vesi silmistäsi ja tule meitä vähäksi matkaa saattamaan.

--Antakaa nyt edes Liisan jäädä tänne muutamaksi päiväksi, rukoili Viija.

--No, jääköön Liisa, kun se on sinulle mieleen, myönsi Reeta.

Sitten he lähtivät Reetaa saattamaan ja emäntä tuli kolmanneksi. Tiellä ei ollut eroaminen enää aivan niin vaikeata, kun emännän nähden ei Reeta ruvennut vesittelemään, sillä hänen mielestään ei unohtunut se asia, ettei Viijaa annettu vihkiä heidän kotonaan Kivirannalla.

Saattamasta palatessa aloitti emäntä puheen.

--Ikävätä se on erota omaisista, vaikkapa kuinka hyviin kotiin, sanoi hän.--Tästä meidän talosta ei ole vielä verratonkaan. Vaan siinä sitä uskallusta tarvitaan, kun mennään, ettei ole paljon mitään. Jo sitä minä olin kovapäinen, oikein naurattaa, kun muistelee, kuinka vähän sitä ajattelee mennessään, että miten tässä käypi. (Ja emäntä aivan totta nauroi.) Kun ei miehelläni ollut minun tähän tullessa kuin puolet tätä pääpaikkaa ja niin rappiokunnossa sekin, että melkein joka vuosi oli kesän leipä kylässä. Sitten saatiin tämä paikka kokonaan ja siihen vielä on ostettu kolme syrjämaatakin. Jos Viija olisi nähnyt minkälainen tämä kartano silloin oli! Tuossa on riihen luona latona, mikä oli silloin navettana. Siihen lisäksi on paljon muuta laitettu: tupa ja talli aivan uudesta, ja useampia kengitetty ja katettu.-- E-eeh, kun suuta syyhytti niin napakasti. Onhan tässä nyt jo vähän toisellaisempi elellä.

Liisa myönsi emännän loppupäätöksen todeksi sanoilla, mutta Viija kuunteli ajatuksissaan.

--Joko minä nyt pääsen kotiin? kysyi Liisa oltuaan yhden vuorokauden yli muista häävieraista.

--Mennäänhän vähäksi aikaa tuonne jonnekin kävelemään, täällä pihassa on alituisesti noita muita, sanoi Viija vastaukseksi.

He menivät joen rannalle, kulkivat sitä jonkun matkaa ylöspäin ja tulivat vähän korkeammalle paikalle pellon kupeelle, jossa kasvoi tuuheita tuomipensaita useampia.

--Niin mitä sinä Liisa äsken kysyitkään? kysyi Viija istuutuen tuomikon varjoon, taitettu tuomen oksa kädessä.

--Enhän minä muista kysyneeni muuta kuin, että milloinka saan lähteä pois, sanoi Liisa vähän kummastellen, että mitä se siitä noin kysyi.

--Sepä se oli, sanoi Viija.--Sinä ehkä olisit vaikka kuinka kauan, jos minä kiusaisin olemaan.

--Jo toki oikein mielelläni, jos joutaisin, vaan olisin nytkin, jos hyvin tingalle tahtoisit, myönsi Liisa.

--Sitäpä minä, sanoi Viija huiskuttaen hiljalleen tuomen oksaa kenkäänsä.--Sinä olet palvellut minua ihan aina, siitä asti kuin teille tulin ja minä en sinua milloinkaan.

--Mitä sinä Viija nyt tyhjää puhut.

--Ei se ole tyhjää, sanoi Viija huiskauttaen vilkkaammasti tuomen oksaa.

--On se tyhjää, vakuutti Liisa. Lapsiahan me oltiin kauan, mitä toistemme palvelijoita meissä oli, ja eihän me nyt isompana ole kaivattuna kenenkään palvelusta.

--Ei, elä nyt hyvittele minua, kyllä se on niinkuin sanoin. Sinä olet ollut minulle parempi kuin sisar olisi ollut.

--Ja sinä minulle, ehätti Liisa sanomaan.

--En, en; elä sanokaan.

--No, lopeta pois tuo joutava puhe, pyysi Liisa. Puhutaan nyt muista asioista.

--Niin kyllä, puhutaan muista, myönsi Viija.--Sano nyt Liisa, minkä tähden sinä et ollutkaan minulla morsiustyttönä, vaikka olihan se jo puheena aikoja ennen?

Liisa joutui nyt hämille. Hän oli siinä luulossa, ettei sitä muut juuri huomanneet, eikä Viijakaan siitä pitänyt väliä.

--Minulla kun ei ollut niin hyvästi laitetuita vaatteita, sanoi Liisa viimein, nykkien nurmea maasta.

--Vaan kun et sanonut sitä minulle.

--Ei tuota tullut sanotuksi, kun minä luulin, ettet sinä siitä hyvin pahaa tykänne, jos en olekaan.

--Aivan niin, rakas Liisa. Sinä olisit seisonut niilläkin vaatteillasi, jos vaan varmaan tiesit, että se on minulle mieleen. Mutta sinä et luullut tekeväsi siinä minulle mieliksi. Jos olisit jolloinkin ennen ollut minulle ynseä, niin sitten uskoisin, että sinä häpesit vaatteitasi.

Liisa tunsi nyt olevansa pahassa solassa ja koetteli sopertaa, että niitä herrasväkiä hän ujosteli, eikä ajatellut mitään epäluuloja Viijasta.

--Elä hyvä Liisa luule, että minä sinua syytän, lohdutteli Viija.--Sinä koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään olisi tätä asiata huomannut.

Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi:

--Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan.

--Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä päivinä. Vaan olkoot nyt puhumatta, sanoi Viija ja vähän aikaa ajatuksissaan istuen jatkoi:

--Taivutko Liisa siihen tuumaan, jos päätetään, ettei meidän ystävyys saa vasta niin mennä. Sano sinä minulle kaikki, mitä ajattelet ja tiedät, ja minä sanon sinulle.

--Jo toki oikeinkin mielelläni, vakuutti Liisa.

--Hyvä sitten, sanoi Viija. Minua on nyt häiden aikana vaivannut ikävä mieli monelta puolelta. Niistäkin herrasvieraista vaan ikäväni lisääntyi, kun ne eivät näkyneet osaavan minun kanssa haastella, enkä minä niiden kanssa.

--Sinä tunnut rupeavan kovin paljon ajattelemaan ja se on aivan tyhjää, moitti Liisa.--Sinulla on nyt suuri koti, eihän sinun tarvitse huolia ei mitään, elelet vaan.

--Onhan tuo koti, myönsi Viija.--Vaan minusta jo tuntuu, että jos täällä tulee ikävä.

--Elä toki ajattele milloinkaan sellaisia, varoitti Liisa.

--Minkäs niille taitaa, jos ne tulevat.

--Unhottaa pois ja käy aina siellä entisillä olomaillaan kylässä, eihän tämä niin pitkä matka ole.

--Niinhän tuo taitaa olla, sanoi Viija ja oltuaan vähän aikaa äänettä aloitti:

--Miksikähän se Arolan Maria ei tullut minun häihini?

--Se asia on ehkä minun syyni, sanoi Liisa.

--Sinunko syysi. Millä lailla? kysyi Viija kummeksien.

--Niin minä luulen, sanoi Liisa.--Minä satuin sille kerran sanomaan, että sinä olet polttanut hyvin monta hänen veli-Antin lähettämistä kirjeistä ilman lukematta.

--No, sanoitko sinä sen?

--Niinhän minä höperö satuin sanomaan.

--Ja siitäkö Mari suuttui?

--Ei se suuttunut, mutta kyllä siitä oli pahaa, selitti Liisa.

--Mitenkä se silloin sanoi? Varmaan moitti minua ylpeäksi.

--Ei se pahasti moittinut. Sitä vaan sanoi, ettei hän luule veljensä menevän niin pöllömäisesti kirjoittamaan, ettei niitä muutamata kertaa saattaisi silmällä viskata.

--Tokko sinä sanoit, että enhän minä ensimmäisiä kirjeitä lukematta polttanutkaan?

--Sanoin toki.

--Enkä minä olisi niitäkään toisia polttanut, selitti Viija, vaan mitäs hän alkoi ruveta niissä minua muka niinkuin neuvomaan ja opettamaan. Jos olisi aina kirjoittanut samallaisia naurattavia kuin ne ensimmäiset, niin en toki olisi polttanut. Muistat kai, miten se silloinkin markkinain jälkeen kirjoitti. Sen perästä en lukenut kuin yhden tai kaksi kirjettä, tuli ne muut luki ja syyttäköön itseään.

--Ja mitäpä niistä enää, sanoi Liisa.--Ne ovat menneitä asioita. Mennään pihaan, minun pitäisi kohta lähteä kotiini.

--Kuunnellaanhan mitä tuo ylhäältä päin tuleva venemies laulelee, sanoi Viija siirtäen huivin pois toisen korvansa päältä.

Myötävirtaan tulla loilotti vene ja perässä istuva poika laulaa heilautteli tunteellisella nuotilla, ja niin pitkäveteisesti, että hän ennätti monet kerrat melaista joka tavulle. Laulun sanat kerkesi hyvin erottaa;

Se on niin vähä aika, mik' ihmisell' on tääll'; kuin vesipisaraisen tuon haavan lehden pääll'.

Tuuli kun siihen käypi, se heti putoaa; niin ihmisenkin onni tääll' pian katoaa.

--Soma laulu, sanoi Liisa.

--Ja kaunis nuotti, lisäsi Viija, nousten istualtaan ylös.

VII.

Viija oli nyt miehelässä ja häntä kutsuttiin nuoreksi emännäksi, joka nimitys kuului hänestä itsestään ensimältä hyvin oudolta. Miniän nimeä ei hän usein kuullut, tuskinpa muilta kuin anopiltaan, silloin kun tämä hyvin omistavaisesti puheli Viijasta toisille emännille, tai hyvitelläkseen Viijaa kertoi, kuinka paljon suurempi tämä talo nyt on kuin hänen tullessaan.

Viijalla oli erikoiskamari, joka oli häiden edellä sitä varten laitettu, paperit seiniin, laki ja lattia maalattuna. Viijan muassa tulleita huonekaluja siinä oli tuo entinen ompelukone ja uusi hyvin kiiltäväksi maalattu kaappi, sekä vielä tuo monen pojan sydämen tunteita säilyttävä pienoinen kirstu, joka oli jo saanut sijansa uunin kupeella, ehkä ollakseen lähempänä hävitystänsä.

Muutamana iltana, kun Petu oli isänsä kanssa Rasilan asioita ajamassa, varusti Viija kamarin uunin lämpiämään. Uunin tultua hiililleen hän avasi kirstun ja alkoi heitellä noita kovaosaisten paljolla vaivalla sommiteltuja kirjeitä uuniin, toista toisensa perään. Silmä viehättyi vielä vanhalta muistilta katselemaan yhdestä ja toisesta kirjeestä kauniimmalle kaikuvia lauseita ja runonpätkiä. Siinä yhdellä tiellä tahtoi mennä koko kirjeen sisältökin, jolloin aina mieleen jysähti, kuin olisi lukenut jotain aivan luvatonta, hyvin synnillistä kirjaa. Silloin se piti kiireellä suikata uuniin, jossa tuli kerran laitaan päästyään liukkaasti mennä livetteli pysähtymättä. Paksulta oli jo tummia paperin hiiliä, jotka hämmennellessä vielä kerran loimahtivat punaisiksi ja sitten viimein hupenivat mitättömän hienoiksi tuhkahiutuviksi. Viija katseli kirstua, se oli nyt melkein tyhjä. Petulta tulleet kirjeet olivat siellä enää polttamatta. Mennyt aika johtui siinä mieleen, jonka ajan asiapaperit olivat tuossa kirstussa olleet säilytettyinä. Noiden viimeisten kirjeiden tallentamisen piti Viija velvollisuutenaan ja karkoitti pahan hengen yllytyksenä pois sen ajatuksen, että kun olisi nekin polttaa yhdellä tiellä.

Huomenna tuli Petu kotiin ja niin hän kuin hänen isänsäkin oli työlästyksissään olevan näköinen.

--Kävitkö tätilässä, ovathan ne siellä terveinä? kysyi Viija mieheltään.

--Enpä minä hänessä joutanut käymään, vaan eikö nuo liene terveinä, sanoi Petu.

--Mitä töitä siellä niin paljon oli, ettet joutanut käymään? kysyi Viija taas.

--Olisi siellä ollut vieläkin ja tuskinpa ilman käräjöimättä selviävätkään, tuskaili Petu.

--Kenen kanssa se käräjänkäynti tulee, kummeksi Viija.

--Kenen kanssa? jamasi Petu.--Kukas siellä on sen talon hoitajana ja peräänkatsojana ollut?

--Totta se lampuoti on ollut huoleton.

--Kyllä lampuoti näkyisi lampuotina menevän, vaan siinä on paljon muita syitä. Osajyvät on myötynä liika huokeasta ja rahat ovat olleet velkana viidellä korolla, kun olisi saanut kuusikin.

--Eikö se nyt riitä, jos on senkin verran jäänyt rahoja kassaan kuin niitä on, puolusti Viija.--Kuuluuhan se setä maksaneen vielä vähän isävainajan velkojakin.

--Se on ollut vähän se velka, sanoi Petu.--Isä sanoo varsin kyselleensä ja näkeehän sen kirjoistakin, että sitä velkaa oli vain muutamia satoja. Toistakymmeneen vuoteen olisi toki pitänyt karttua enempi kuin neljätuhatta markkaa.

--Onhan tuossa siinäkin, sopikaa pois käräjöimättä, pyyteli Viija.

--Sama se, jos selvä tulee, vaan siinä on vielä monta muuta kohtaa, kuin mitä minä sanoin.

Viijalla oli vielä niin paljon rakkautta setäänsä kohtaan, ettei häntä tämä keskustelu oikein miellyttänyt ja siitä puhetta pois kääntääkseen hän kysyi:

--Etpä arvaa? mitä minä illalla tein?

--Mistäpä minä arvannen, sanoi Petu.

--Minä poltin kaikki entiset kirjeeni, sanoi Viija ja katsoi iloisesti miehensä silmiin.

--Ihanko kaikki? kysyi Petu, muuttaen ääntään leikillisemmäksi.

--En sinun lähettämiäsi, sanoi Viija ja tunsi mielessään soimausta, kun oli tullut sitä ajatelleeksikaan.

Ei perintöjuttu ollut vielä Petuakaan aivan näköisekseen tehnyt. Kun hän oli alun kuullut, huvitti häntä vielä nuokin entiset kilpakosinta-asiat ja hän illemmalla kertoi jo yhden jutun, miten he sulhasmiehet kerrankin juomapaikassa pääsivät hampaistaan kiinni ja se päättyi sillä, että toiset työnnettiin niskasta pellolle. Monta muuta kertomusta sai Viija kuulla siitä, mitä kaikkia juttuja hänen saamisestaan oli jauhettu nuorten ja vanhain kesken, joita Viija itse ei ollut puoliksikaan luullut sellaisiksi. Viimein niiden kuuluminen alkoi tuntua ikävältä, mutta mieluummin hän kuunteli niitäkin kuin noita perintöriitoja hänen setänsä kanssa, jotka viimein kiihtyivät käräjiksi ja joiden ratkaisuaikoina oli koko talon joukon mieli siihen kiintyneenä.

Käräjäin väliaikoina veti jokainen omaa nuottiaan. Sylvi sitä, ettei ole hyvä, kun on kovin läheinen omainen holhoojana. Emäntä surkutteli sitä, että se tavara tahtoo olla hyvää rippumaan, kun se on toisen takaa perittävänä ja vähemmän sitä sieltä sattuu monesti tulemaan kuin luulee, jos sen saisikin. Ja vaivalla se on heille kaikki tullut ja vähästä sitä alettiin. Petu toimitti sitä, ettei heidän käy sopiminen ilman, jos ei asiasta tule suora. Viija enimmästi kuunteli, kun muut puhuivat, toisinaan vain puolustuksekseen selitti, ettei hän ole ymmärtänyt niitä katsoa, ne ovat olleet sedän huostassa. Sovintoa ei Viija uskaltanut monesti ehdotella, muuten olisi vanhempi väki alkanut katsoa häntä kovin omaismieliseksi ja siitä olisi seurannut korvan kiertäminen. Sittenkin Viija sattui huomaamaan, että aloitettu puhe painettiin hänen huoneeseen tultuaan kielen kantimien taakse ja äänettömyydestä syntyvän epäluulon estämiseksi vedettiin siten heti sieltä toisennäköisenä takaisin.

Muuten ei kukaan ollut Viijalle paha. Hän sai olla omassa kamarissaan, niinkuin itse tahtoi, eikä häntä orjuutettu millään työllä. Jos Viija ryhtyi johonkin vaikeampaan työhön, katseli sitä vanha emäntä naurusuin ja selitti, että on niitä piikojakin tekemään, ei minun miniäni tarvitse ruveta riehkaisemaan, niinkuin minä itse sain ennen riehkaista. Vaan ei hän nyt enää kehtaa itsekään. Viija uskoi sen, kun vielä näki, että tulevat ne tehdyksi ilmankin. Kahvin keitto ja muutamia pieniä töitä oli hänen osallaan, mutta niiltä jouti enimmät aikaa ompelemaan omassa kamarissa.

* * * * *

Yksinäisyys on viljava ajatuksista, silloin ne leijaavat milloin minkinnäköisinä. Niillä ajoilla, jolloin Petu kuljeksi aina päivittäin noita perintöriitoja virittelemässä, hiipivät Viijan mieleen monenmoiset ajatukset, aivan kuin kesäitikat, jotka kaikista hätistelemisistä huolimatta saivat viimein jalansijan ajatusaivoissa.

Jo se on onnellinen tyttö ... niinhän ne aina ennen sanoivat... Silloinkohan hän oli onnellisempi, vaiko nyt? Nyt kai?... Mutta jos kuitenkin silloin... No, mitenkähän se oikein lienee... Voi, eihän sitä pitäisikään tällaisia ajatella...

Mutta ne olivat jo kerran päässeet irti ja toisella kertaa ne tulivat vielä vähän rohkeampina, jopa totuttivat mielen niin rohkeaksi, että Viija päätti sanoa Petulle siitä asiasta, joka hänestä ikävimmältä tuntui. He olivat kahden kamarissa ja Viija meni rinnalle istumaan.

--Minä kysyisin sinulta yhtä asiaa, sanoi Viija laskien Petun olkapäälle kätensä.

--Kysy, kysy, kilvoitti Petu.

--Niin, että muistatko, mitä sinä monesti lupasit ennen meidän yhteenmenoa?

--Lienee tuota tullut luvatuksi jos jotakin, sanoi Petu.

--Mitä minä niistä kaikista lupauksista, vaan se lujin lupaus, rakkaus, selitti Viija.

--Niin rakkaus, sanoi Petu.--Mikä sitten?

--Niin että etkös sinä vannonut rakastavasi minua mitä hellimmästi aina kuolemaan asti...

--Rakastanhan minä sinua kuolemaan asti.

-- ... ja et hetkeksikään sanonut voivasi unohtaa minua, jatkoi Viija.

--Olenkos minä heittänyt? kysyi Petu.

--Niin, enhän minä tiedä, vaan minä niin luulen.

--Luulet, jamasi Petu. Sinä taas luulet... Enhän minä yhä jouda niin hyvänä olemaan, vaan ainahan minä olen sinua rakastanutkin.

--Rakastanut ... aina ... silloin ... kun ja Viija painoi päänsä alas.

--Niin, niin, sanoi Petu hyvin selittävästi.--Ymmärräthän sinä, että me ollaan nyt naimisissa ja silloin sitä on yhtä ja toista muutakin. Ja sillä lailla sitä menee välistä aikoja, mutta eihän noita ole niin kovin kauan mennyt... Ymmärräthän sinä? kysyi hän lopuksi.

Viija ymmärsi, mutta ymmärsi sillä tavalla, ettei voinut vastata muuten kuin itkulla. Petu koetteli tyynnytellä häntä mitä sopivimmilla selityksillä, mutta kun ne menivät hukkaan, vahvisti hän sitä kaikki lupaavaa rakkausvalaansa ja oli niin miellyttävän hyvä, kuin näin yhtäkkiä osasi olla. Viija pyyhki silmistään vedet ja lupasi puolestaan rakastaa miestään hyvin paljon ja olla iloinen. Iloisempi hän nyt olikin, mutta yhtäkaikki käveli mielessä raskaita ajatuksia, kun tuo iloisempi hetki oli itkulla ansaittua, millä tavalla hän ei ajatellut ruveta sitä toista kertaa itselleen ostamaan.

* * * * *

--Minun tekee mieli käydä Kivirannalla tädin luona, ilmoitti Viija miehelleen.

--Niin nytkö? kysyi Petu.

--Niin, etkö sinä tule.

--Eipä minun tunnu haluttavan, miten sitten talvempana.

--Saanko minäkään mennä? kysyi Viija.

--Onhan se hevosille vaikeata näin syksykelillä, kun on luntakin vielä niin vähän. Vaan en minä kiellä, saat siltä mennä, myönsi Petu lopuksi.

Viija ei sen enempää kysellyt, alkoi vain laittaa lähtöään, kun emäntä vielä ikään kuin kehoittaakseen sanoi, että:

--Onhan tuo soma välistä käydä sellaisissakin omaisissaan, vaikka mitäpä tuolla paljon lienee.

Ihmeen keveältä tuntui mieli ajaessa tuota entistä kotia kohti. Viija kuvitteli mielessään, että hän palaa nyt joltain pitkältä kylämatkalta ja saa taas asettua sinne ja sitten... Mutta pian huomasi hän ajatustensa mitättömyyden. Ne ovat menneitä aikoja. Koti jäi sinne, johon on taas mentävä ja tuo entinen perintökoti, olihan se sekin ennen hänen, mutta nyt se on vaihdettu mieheen. Ei hän olisi ennen uskonut.

Iltapäivällä alkoi Kiviranta lähetä ja se näytti ulompaa katsoen hyvin pieneltä, kun vielä hieno lumiverho peitti katot, ettei kuin matalat ajastoituneet seinät osoittivat siinä asumuksia olevan. Ei näkynyt vielä rantaan tultua ketään kartanolla liikkuvia. Tuossa lähellä aitaa oleva pihlajikko, joka kesällä Viijan lähtiessä huhotti täyteläisenä kauniilla kukalla, oli nyt lehdistä paljaaksi karsittuna, marjaterttuja oli vain muutamia, joita nokkimasta pihlajalinnut pyrähtivät lentoon Viijan tullessa. Kohta ilmestyi vastaanottajia.

--Terve tulemasta! toivotti Reeta kätellen mitä sydämellisimmästi.--Me kun ei huomattuna sinun tuloasi, ennen kuin pikku Samppa sanoi, että Viija ajoi pihaan.

--Mistäpä sitä niin huomaa, kun ei satu ulkona käymään, sanoi Viija.

--No, tulehan huoneeseen, sanoi Reeta ja kyseli mennessään:

--Eikö tämä meidän talo näyttänyt kovin pieneltä, näin pitkän ajan perästä?

--Kyllä se vähän siltä näytti, sanoi Viija. Vaan hyvin iloiselta minusta tuntui, kun alkoi näkyä.

Reeta istuutui penkille ja sanoi:

--Hyvähän tuo olisi, ettei entiseen kotiin tulo ikävältä tuntuisi.-- Mitenkä siellä olet jaksanut sitten viime näkemän?

--Aivan hyvästi, jotenkin terveenä.

--Entäs muut joukot?

--Terveenä ovat nekin olleet.

--Ei sieltä muita lähtenyt tänne, ei miehesikään.

--En minä muita pyytänytkään ja Petu sanoi, että hän käypi sitten paremmalla kelillä, selitti Viija.

--Saapihan tuo olla kelinkin syynä, virkkoi Reeta. Vaan olisi se joutanut tulla, että olisin saanut suusta suuhun kysyä, mitä varten ne minuakin sinne käräjiinsä tahtovat.

--Onko ne teidätkin sinne manuuttaneet? kysyi Viija kummastuen.

--Jo vaan manattiin.

--Enpä minä olisi sitä uskonut, jahkaili Viija.--Ei tuo liene Petun käskystä, koska ei ole minulle sanonut. Se mahtaa olla isännän hommasta se...

--En tiedä kenen hommasta lieneekin, käsky vaan tuli, puhkesi Reeta puhumaan.--Minä näet kuulun olevan yksi pahapää siinä, ettei sinua ole pidettynä täällä niin alastonna kuin kerjäläistä, vaan on ostettuna vaatetta päällesi.--Mutta antaahan olla, kun minä pääsen oikeuden eteen, niin enemmän niitä ilettää kuin hyödyttää se asia, siitä minä olen niin varma kuin...

--Elkää nyt äiti enää, heittäkää jo pois, keskeytti Liisa, joka oli koko äitinsä puhuma-ajan istunut iloisennäköisenä kasvukumppaninsa rinnalla ja odottanut puheenvuoroa.

--Niinpä kyllä, mitäpä heistä, sanoi Reeta ja muistutti Liisalle, että pitäisi mennä kahvia keittämään.

Tämä lähti heti ja Reeta jäi vierastaan puhuttelemaan, kyseli oloa ja eläimistä, joita Viija kiitteli kaikin puolin hyväksi.

--Sepä tuo olisi hyvä, sanoi Reeta salavihjaa huokaisten, ettei Viija huomaisi.--Ja siitä minä ainakin olen levollisella mielellä, ettei sinulle puutteen päiviä sallittane, jos ei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu.

--Hyvähän tuo sekin olisi, myönsi Viija hiljaista surua ilmaisevalla äänellä.

Ilta kului hupaisesti syödessä ja juodessa. Reetakin kartteli puheen kääntymistä noihin ikäviin käräjiin, tahi muihin sellaisiin.

--Mitenkähän ne setälässä jaksavat? kysyi Viija iltaista syödessä.

--Ei tuolta ole kuulunut mitään, sanoi Reeta.

--Kävi täällä Arolan Mari, selitti Liisa, ja entisellään kuului silloin olevan niin setäsi kuin muidenkin elämä.

--Sepä hyvä.

Reeta muistutti, että:

--Eihän tuo Arolan talon elämä ole aivan niin entisellään, kuin Viijan lähtiessä, vaan etkö tuota liene kuullut.

--En minä ole kuullut mitään, sanoi Viija katsoen mieluummin alaspäin.

Liisa seurasi Viijaa tarkasti silmillään.

--Vai niin se on kierrellyt, kummasteli Reeta. Poika Anttihan siitä meni viime venekelillä matkalle tuonne etelään, jossa niitä rautatietöitäkin kuuluu olevan ja kuuluvatko luulevan, että menee yhä etemmäkin.

--Vai niin, sepä somaa, ihmetteli Viija ja katsahti Liisaan, että mitä se näyttää ajattelevan.

--On se muistakin kummaa, jatkoi Reeta.--Se Antti oli niin älykäs poika eikä olisi osannut luulla, että se veljiensä ja sisartensa paljoutta pakenee.

Viija koetteli kummastella Reetan kertomukselle, mutta Liisa pysyi äänettä ja kun näki, ettei hänen äitinsä arvannut lopettaa, sanoi väliin:

--Santtu se on nyt Maria kosinut.

--Vai niin, sanoi Viija naurahtaen.--Mitenkähän tuossa käypi?

--Miten käynee, epäili Liisa.--Kovin pahasti kuuluu Tuokko sanoneen.

--No mitenkä?

--Ettei heillä tarvita niin viisaita kerjäläisiä kuin Arolan tytöt, selitti Liisa.

--Kovinpa on sanonut tuhmasti, moitti Viija.

--Sellaisesta lihapäästä nyt ei sen viisaampia sanoja tule milloinkaan, sanoi Reeta entisellä mahtavalla tavallaan, joka toisia nauratti, mutta itse hän piti sanansa niin varmana totuutena, ettei siinä ole naurun sijaa ollenkaan.

Pienen vanhan pöytälampun valossa näytti Kivirannan tupa entistä hauskemmalta. Uunin nurkkapihdissä palava päre vei kumminkin voiton ja valaisi noita entisiä karjalaitumia uunin kupeella, jossa tytöt ennen puulehmiään kuljettelivat. Vanha kissa siinä nyt maitoa altaastaan litkitti. Kovin sen selkä oli käynyt hallakan näköiseksi ja syöntikin näytti käyvän niin laiskasti. Ei se tiennyt mitään, vaikka hiili tipahti päreestä selkään.

--Nyt polttaa tuo kissa itsensä, sanoi Viija ja meni hiiltä ottamaan.

--Sepä sattu kovin tulen alle, sanoi Reeta. Vaan ei se näy enää älyävän tulesta eikä mistään, se on jo niin kovin vanha. On vaan annettu elää ikänsä loppuun.

--Tämähän on jo alun toisella kymmenellä, sanoi Viija.--Tokko sinä Liisa muistat, milloinka me tämä tuotiin ja millä puheella sinä tämän sait?

--Ei millään puheella, sanoi Liisa nauraen ja meni muuta kuulemasta kamariin vuodetta laittamaan.

Reeta jo haukotteli ja sanoi Viijalle, että mene sinä tuonne kamariin nukkumaan, meitä vanhoja haluttaa olla täällä lämpimässä.

Kasvukumppanit istuivat kamarissa kahden puolen pientä pöytää. Liisa näpisti ajattelevan näköisenä kynttilän karstaa lyhemmäksi ja kysyi:

--Miltä se nyt tuntuu se miehelässäolo, sinä kun et kirkolla viime näkemässä sanonut osaavasi puhua sitä etkä tätä?

--Mitäpä minä nytkään, sanoi Viija. ja puhutaankin tällä kertaa niistä sinun asioistasi, että millä puulla ne ovat.

--Ne ovat niinkuin tässä näkyy, nauroi Liisa.

--Ei ne aivan niin liene, elä kupruilekaan joutavata, sano suoraan, niinhän me liitto tehtiin, etkö muista.

--No, minä sanon, että kyllä ne vanhat liitot Villen kanssa taitavat yhä lujeta, mutta milloin tulenee päätetyksi.