Chapter 5

Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että:

--Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile, kyllä minä annan lisää.

Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin kertaa, että ne ovat maitoon "sakramin" kanssa tehtyjä.

--Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.

Viija tuli luokse ja kysyi:

--Mitäs teille kuuluu?

--Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti Tiina.--Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä. "Kylässä on", sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen... Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois... En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No, pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.

Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan, se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa. Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui puheensa lopputotuudeksi:

--Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden ... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä, Kotaniemessä kaikin puolin.

--Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan, sanoi Viija.

--Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän tuulen suunnat.

Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi, kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen Santun hevosessa.

IV.

Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas, juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta.

Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain voisi miellyttää.

Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut aivan kuin nuoreksi.

Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa käydessä.

Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle.

--Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy tulevan tähän rantaan.

Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti.

--Mitäs sedälle kuuluu?

--Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä?

--Vielähän se on.

--Vai vielä. Onkos muut joukot kotona?

--Ei ole. Tätikin meni aamupäivällä niitylle katsomaan työväkeä.

--Vai niin. Paha kun sattui särkemään jalkansa työajan edellä. Lienee sillä ikävä.

--Luultavasti. Ja lähtekää setä tänne huoneeseen Sampan puheille, minä keitän kahvia sillä aikaa, esitteli Viija.

--Samahan tuo olisi. Vaan minä ajattelin ensin kysyä, etkö sinä haluaisi itsellesi ompelukonetta, niin minä ostaisin.

Viija aivan hämmästyi.

--Ompelukoneen ... samanlaisenko kuin on tuolla räätäli Imalla.

--Ei aivan niin suurta. Kuuluu niitä olevan pienempiäkin, selitti Esa ja lisäsi:

--En minä niitä ole nähnyt, vaan Kotaniemen Santtu oli kirkolla tavannut itse kauppiasta, joka on tullut kätten mahtain niitä myömään.

--Eikö ne maksa paljon ja osaako niillä sitten ommella? arveli Viija.

--Ei ne maksa kuin toista sataa, mitä se on. Ja ompelemaan oppii, kun kysyy neuvoa niiltä, jotka osaavat käyttää.

--Milloinka te sen jo ostatte? kysyi Viija, sillä hän tunsi mielensä tekevän mitä pikemmin tuota konetta.

--Vaikka aivan ensi viikolla, sanoi Esa.

--Kukas sen tänne hakee, kun Sampan jalka on kipeä?

--No, elä sinä siitä huolehdi. Kotaniemen Santtu aikoi lähteä hevosella ja se sen tuopi mielellään, tiesi Esa selittää kaikki valmiiksi.

--Santtuko?

--Niin, niin Santtu, toisteli Esa, ja tarkastettuaan Viijaa, joka näytti ajatuksissaan vähän hämmentyneeltä, lisäsi naurahtaen:

--Eikö sinua haluta tulla mukaan, niin saisit olla itse valikoimassa parasta.

Viija katsahti salaisella kiireellä setänsä silmiin ja sanoi:

--Ehkä tulee liika ahtaaksi kulkea, en minä taida lähteä.

--Vaan jos se käypi mennessään tahtomassa, niin tulethan?

--Olisiko se tarpeellista minun tulla?

--Sinä nyt suotta heittäyt noin ymmärtämättömäksi, vaikka olet rippikoulun käynyt aikaihminen, nuhteli Esa, vaikk'ei se kuitenkaan ollut todellista torumista, sen näki hänen myhäilevistä kasvojensa liikkeistä.

Ensi kerran tunsi Viija joutuvansa neuvottomaksi setänsä kanssa puhellessa, ja päästäkseen muihin asioihin sanoi:

--Tulkaa jo setä huoneeseen istumaan.

--Ehkä minä en maitakaan viipyä tällä kertaa, kun sain asiani sanotuksi. Vaan onko se nyt sinusta mieleen, josta puhuin.

--Niin mikä?

--Se ostaminen.

--Jo minä toki olen jos kuinka iloinen, kun te olette niin hyvä ja ostatte, sanoi Viija.

--No, mitäpä se minun hyvyyteeni paljon kuuluu, eihän siinä minun rahani kulu ja--tuskinpa sinunkaan... Hyvästi nyt... Tule sinnekin meille olemaan. Mikä pakko sinun on täällä olla niin sidottuna, tottapahan tekevät työnsä ja hoitavat talonsa.

Esa lähti ja Viija jäi yksin. Tuntui mieli niin iloiselta, kun pääsee omalla koneellaan ompelemaan. Kunhan vain oppisi. Ja kyllä sillä oppii, eihän mikä auta. Hän istui taas kynnykselle jatkamaan työtänsä, mutta kun ajatteli, miten sukkelaan koneella ommel tulee, niin alkoi tuntua hyvin tuskalliselta ruveta käsin neulalla nytöstämään. Eikä sillä ompeluksella ollut mitään kiirettä, kohtahan sen saapi sukkelaankin hyräytetyksi.

Viija heitti työnsä aitan orrelle ja meni kuuntelemaan lehmien tuloa. Hän kiipesi sille isolle kivelle, jonka kupeella he Liisan kanssa pienenä leikkivät ja asettui hiljaa. Kelloja kuului, mutta niitä oli useampia ja kaukana vielä. Pienenä tyttönä oli Viija tätinsä kanssa tuitutellut lehmiä kotiin, mutta nyt ei viitsinyt, sattuisi vielä joku järvellä kulkemaan ja se kuulisi, ettei mene kauniisti. Eikä ollut kuullut muidenkaan taloisten tyttärien tuituttelevan. Niinpä hän heitti sen sikseen ja alkoi sen sijaan hiljalleen laulella:

Minä seison kukkulalla, ennen auringon laskemaa, Näimpä siellä oman kullan meren rannalla istuvan.

Auringon alentuessa tuli Reeta niityltä ja pieni karja ammuen perästä. Viija oli tehnyt siihen tauspellolle lastuista savun ja vei maitoastiat vastuukseen. Siellä hän lypsytiellä kertoi setänsä käynnin ja puheet Reetalle ja kysyi lopuksi:

--Eikö teistäkin, täti, ole hyvä, että setä laittaa minulle sen koneen, niin on ommella joutuisampi.

--Mikäs, hyvähän se on, sanoi Reeta ja muuttaen ääntään vähän kiukkuiseksi lisäsi.

--Mutta tuo ei ole minusta oikein paikallaan, että se setäsi rupeaa sinulle ikäänkuin puhemieheksi, niinkuin minä niistä hommista olen ymmärtävinäni. Vennon vieraat ne saisi tuon edes aloittaa.

Siihen ei Viija vastannut mitään. Häneltä oli tämä puoli asiasta melkein kokonaan unohtunut, vaikka hän olikin suunnilleen ymmärtänyt, mitä hänen setänsä puhui. Iltasilla he Liisan kanssa puhelivat pitkään, mutta kun Liisa oli reippaissut päivän niityllä, nukkui hän aikaisemmin. Viija ajatteli vielä yksinään, että miltähän tuntuisi, jos sulhaset tulisivat. Mitenkähän niitä pitäisi vastaanottaa. Siitä ajatteli hän leikillään virkkaa Liisalle toisena iltana.

Lauantai-aamuna hirnaisi Kotaniemen ori Kivirannan piha-aidan kupeella. Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän meni tädiltään kysymään lähdön lupaa.

--Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta.

--Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija.

--Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä...

Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti kesken lauseensa. Viija näki, ettei hänen lähtönsä ollut oikein mieleen Reetasta, mutta lähti hän siltä.

Kaunis kesäaamu huuhtoi mielen iloiseksi. Hauska oli ajella maantietä, jonka kahden puolen metsät humisivat, ja niittyjen ohitse. Tuolla näkyi pari miestä selät köyryssä kaatelevan heinää ja piikatyttö kai se oli, joka heidän jälessään hajoitteli heinät päiväksi kuivamaan. Nyt näkyi asettuvan haravanvarttaan vasten seisomaan ja katsomaan. Mahtoi ajatella, että jospa pääsisi kerrankaan tuollaista kyytiä kaupunkiin.

--Niittomiehiä, virkkoi Santtu, ja se taisi olla ensimmäisiä sanoja heidän ajaessaan.

--Jokohan lienevät, vastasi siihen Viija vähän ivalla.

Santtu ei ruvennut vastaan väittämään, vaan alkoi kertoa, että heillä on ollut lopuksi kaksikymmentä miestä heinän teossa, eikä heillä piikainkaan tarvitse usein niityllä käydä. Loppupuheesta pääsi siihen käsitykseen, ettei heillä taloisten vaimojen, ei nykyisten eikä tulevaisten, tarvitse milloinkaan niityllä käydä, jollei ilman huvikseen.

Kaupunkiin tultua tahtoi Santtu ensiksi käymään jossain kahvilla ja mitäpä hänestä saisi. Viija ei lähtenyt yksinään, mutta kun tapasivat muutaman oman puolen tytön, niin sitten hän suostui. Santtu vei ravintolaan, paremmalle puolen, eri kamariin ja tilasi ensin kahvit ja sitten viinit. Ujostuttaa tahtoi Viijaa, varsinkin silloin, kun tarjoilija lasia tuodessaan katsoi niin hymysuin jokaiseen ... mitä lienee ajatellut. Santtu ei ujostellut, hän oli mielestään voiton kukkulalla ja haki, kun toiset lasit oli juotu, kukkarostaan suurten setelien seasta pienempää rahaa, jolla olisi maksanut.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, mutta sitten lähti asiat menemään huonosti. Ompelukoneiden kauppias oli niin liukas kieleltään kuin kolmeen kertaan rasvattu ja näytti aivan puoleksi väkisin työntävän tavaransa, mutta sitten se maksun määristä puheltuaan sai muilta jotain ajatusta päähänsä eikä kauppa enää ruvennutkaan päättymään. Hän tosin muuttui toista vertaa liukkaammaksi ja kyseli kaikilla mahdollisilla kohteliaisuuden osoituksilla tietä neitin kotiin, että hän itse tuo ensi arkena aivan sinne ja että siellä joutaa paremmin neuvomaan koneen käyttämistäkin. Kaupat tehtiin tuontia vaille valmiiksi.

Viija ei osannut mielessään olla kylliksi kiitollinen noin hyväntahtoiselle herralle, joka on niin vaivojaan säästämätön. Santtu ei ollut niinkään kiitollisella mielellä, sillä hän huomasi, että on siinä tuossa asiassa muutakin pohjalla, ei vain poroja. Kaikkena se tämä olisi mennyt, mutta kohta tuli toinen harmillisempi asia. Tuomelan emäntä oli Petun kanssa kaupungissa ja nyt ei Viija päässyt muuten kuin täytyi lähteä heidän matkaansa. Emäntä sanoi oikein suutaan syyhyttäen...

Niinpä sai Santtu palata yksinään takasin, pahoilla mielin, toivoen aikaa parempaa.

* * * * *

Tähän maailman aikaan oli vastus uudenaikaisista syöpäläisistä. Niitä olivat nuo ompelukoneiden kauppiaat. Joka paikkaan ne osasivat, kulkivat kesällä jokia ja järviä myöten etäisimmillekin kylille, vene koneita täynnä, ja mihin taloon he tulivat, siitä oli kotirauha kaukana. Isännät kävivät vakaviksi, emännät tyttärineen vaikeroivat kuin kuoleman kielissä, että pitäisi ostaa. Kauppias vielä lisäsi vauhtia, selitti ensin isännälle kamarissa tavaransa hyötyä ja hyviä maksuehtoja, meni sitten tyttärille antamaan kehoituksia, että pitäisivät pyyntiä vireillä, kohta isä taipuu. Isä sillä aikaa laski sormiensa avulla tulojaan ja menojaan, ja näissä viimeisissä tahtoi sormet vähäksi käydä. Ostaa se kumminkin täytyi, sittenhän siitä pääsi rauhaan.

Tämänlainen kiertokulku oli silloinkin alkamassa, kun koneenkauppias tuli Kivirannalle. Viija sitä oli jo odottanut ja kun näki järvellä tulevan, niin keitti kahvin valmiiksi. Vieras oli siististi puettu, niinkuin herra ainakin.

--Nyt minä tulin neidille lupaustani täyttämään, sanoi kauppias, suu aivan mansikan makuisena.

--Hyvin paljon kiitoksia vaivoistanne, sanoi Viija iloisen reippaalla talonpoikaistytön tavalla.

--Ei mitään kiittämistä. Minusta on hauskaa saada teille, viehättävä neiti, tehdä minkälaista palvelusta hyvänsä.

Viija ei osannut tähän vastata mitään, vaan lähti kahvin tuontiin. Ihmeissään hän katseli vieraan notkeutta, kun tämä nousi kahviakin ottamaan seisaalleen ja niin toimekkaana liikkui siinä puuhassa, että päät oli yhteen koskea.

--Neiti taitaa olla erittäin paljon huvitettu maa-elämästä.

--Siinähän tuo menee, kun ei ajattele.

--Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi samaa mieltä.

--Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija.

Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.

--Suokaa anteeksi, sanoi hän.--Jos saan luvan neidille tarjota koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.

--Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.

--Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin. Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.

--Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.

--Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.

--Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia viinistä.

--Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen käyttämisessä, jos neiti joutaa.

--Joudanhan minä toki.

Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.

--Suokaa anteeksi, pyysi opettaja.--Neiti ei taitanut äsken ymmärtää, että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.

--Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä sedältäni, se on minun holhooja.

--Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.

--Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä, minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.

Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:

--Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin näyttää käsilaskuani neidille?

--Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.

Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman.

* * * * *

Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään. Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan.

--Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan.

--En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut?

--Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi Antti ja naurahti.

--No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä?

--Ei kuin näillä meidän seuduilla.

--Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi.

--Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo varustettu... Ettekö ole utelias tietämään?

--Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella.

--Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää, mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan.

--Sepä erinomaista sotaa taitaa olla.

--Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi:

--Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka voivat vähemmän varustella itseään?

--Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi:

--Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee?

--Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä.

--Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija.

Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria matkaansa.

--Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä.

--Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija.

--Muutamasta pojasta, joka, joka...

--Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu...

--Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan?

--Miks' ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää.

--Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain.

--Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka.

--Entäs tullessa?

--Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa.

--Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan kyydissä, ilakoitsi Mari.

--Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija.--Omaisiahan ne ovat, käydäänhän tuon verran kylillä.

--Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?

--En kumpaisestakaan.

--Ihanko todella?

--Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne minusta eli ei.

--No ilmankos toki! huudahti Mari.--Tiedäthän sen aivan arvelematta.-- Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain...?

--Sano toki, myönsi Viija.

--Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.

Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.

Mari taas jatkoi:

--Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä?

--Elä sano.

--Ettäkö arvaat?

--Enkä arvaa.

--Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi.

--Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi.

--Heitetään vaan, myönsi Mari.

Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi:

--Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois.

--Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi.

--Vai niin, Petu?

--Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija.

Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa kiusassa.

* * * * *

Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai huonoudella.

Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin.

--Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää, miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko.--Mitä ne nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin, yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä.

Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan.

--Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko ... jopa tulla ihan kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan.

Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin.

Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan ollessa hän sitä toi kamariin.

Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti:

--Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko, ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana.--Teillekin nuorille tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi kuppia odottamassa.

--Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija.

--Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin.

Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja alkoi:

--Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa asiassa.

Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun hänenkin apuaan tarvitaan...

--Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi.

Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita.

--Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi.