Chapter 2

--Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla kihlatuksi itsellesi morsiamen.

Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa, etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita.

--Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä. Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne?

--Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko.

--Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä, kun on kaikki myytynä.

--Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa.

--Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri muistanee paremmin.

--Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri.

--No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia, kiirehti Reeta.

Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän kiukustuneena hän nousi ja virkkoi:

--Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä.

Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna Viijaa puhuttelemaan.

--Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan!

Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan.

--En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan kuin hukkumaisillaan.

Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta. Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja kiukkua sekaisin.

Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen, että itkulla ne nuo akat voittavat.

Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan.

--Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä.

--En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois noitakin elukoita, selitti Tuokko.

Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt kenenkään hyvästintarjouksista.

Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. "So, mitä sinä!" äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos.

Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan mielestä tärkeätä asiaa.

* * * * *

Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan.

--Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt... Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään.

--Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina joutui, sanoi Esa.

--Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä. Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä viivyin.

--Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.

--Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.--No niin.-- Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan. Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.--Ja entäs isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla. --Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla, vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!

--Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.

--Minähän sitä olen, näin halpa.

--No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte Joosetaksi.

--Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi kaikkein sievin.

--Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.

Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan kiireen lähteä matkalle.

--No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja vilkutti mennessään silmää.

--Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa.

Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen verran, että tuli ryyppy kullekin.

--No, pesumummu!

--Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä.

--Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii.

--Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa.

--No, se on sitä parempi ... ryypätään.

Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle.

--Eikö pohjaan asti?

--Ei.--Paljon kiitoksia.--En minä kaikistellen maista ollenkaan, minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee.

--Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn.

Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle.

--Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia... No, kyllä se siltä nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä.

Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi.

--Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa.

--No elähän mitään! Eikö tämä huolinut.

--Ujosteli vielä.

--Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen muutkin.

Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli parhaiksi sotkemaan.

--Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.

--Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.

--Rohveetoille.--Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.

--Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin suuttumaan.

--Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan, jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta, kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni, sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.

--Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.

--Kyllästyn minä sellaisesta...

--No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule Tiinakin.

--Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.

--Eikö kelpaa täällä?

--Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi ollenkaan ... kaikkea onnea toivoisin ... kovin hyviä ihmisiä olivat vanhempasi ... tulkoon sinusta vielä parempi!

Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot, joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti matkalle.

Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa. Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.

--Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.

--No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai punainen.

Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään. Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.

Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä sukanneulettaan tuvasta.

Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä itsekukin ajatuksensa.

--Milloinhan Viija tulenee takaisin.

--Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.

--Sitä nyt ei tiedä.

--Eipä tiedä.

--Aikapahan näyttää.

--Se sen parhaiten näyttää.

Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen.

--Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan, sanoi Esa erotessa.

--Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä istumaan.

Reki lähti liikkeelle.

--Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään.

Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli sanoa Viijalle, että "sinne se nyt koti jääpi", mutta hän pelkäsi, että sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla, tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen.

Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen verkkajuoksun mukaan:

"Nissilän Mattilalla ei ollut toista silimää. Nissilän Mattilalla ei ollut toista silimää.-- Saakuri, niinkuin vainajan, niin palelee käsiä. Saakuri, niinkuin vainajan, niin palelee käsiä."

Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti samaa virttä aina perille asti.

II.

--Jopahan sieltä viimeinkin tultiin.

--Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon tervehdykseen.--Onkos teillä ollut ikävä?

--On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan.

--Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta, heitellen Viijan päältä vaatteita.

--Onko Viija nyt täällä hyvin kauan?

--On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun vaan maltat odottaa.

Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita, ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta poikimisen merkkejä.

--Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija seisoen pieni heinätukko sylissä.

--Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen tuoja kuin äidillesi.

Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta, kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että "suuri härkä tulla möyrittää".

Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä ja "laskea kaljaa". Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta päästään "niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä kauniit kivikartanot ja paljon peltoja".

--Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.

--Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan.--Vaan peltoja niillä on paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään. Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että "täällä minä olen".

Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin pukki ja pässi.

--Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte tekopalkat Lassille?

Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty sitä mukaa kuin ne oli saatu.

--Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.

--Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?

--Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?

--Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan... Mutta laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin palkoilleni?

Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa, täti, voikakkua.

--Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?

--Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.

--Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja lähti kakkua antamaan.

Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan lehmäin nimiäkin.

--Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.

--Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.

--Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.

--Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.

--Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä maistaa.

--Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.

Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää, että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.

* * * * *

Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen kesälintu.

--Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita. Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan vesissä silmin.

--Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se tuolla petäjän latvassa on laulanut, että "saat, saat saappaat, itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta".

Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä.

--Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija.

--Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä jalkaan, niin se antaa saappaat.

--Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan.-- Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne purista?

--Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla.

--Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen suutarin kenkiänne tekemään.

--Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen typeryydellä.

--Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle.

Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat, jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat "tenttelin", eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin;

--No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka ... muuthan sinä jo tunnetkin.

Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui.

--Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi.

--Noita en taas muista, valitti Viija.

--Näytä tänne... Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta.

--Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija.

* * * * *

Vettä sataa, päivää paistaa, kohta saamme kesän. Kesäkuulla lämpimällä löysin linnun pesän.

Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä, ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen aamu tuli.

Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa, että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana.

--Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija.

--Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä.

Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja puisti ahvenet siihen.

--Tuoko se on kalain huone?

--Tämähän se on, sanoi Lassi.

Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja se heidän ilolleen kävi.

--No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan.

Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen.

--Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi.

--Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta.

--Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta voita hakemassa?

--Jaksetaan me olla.

--Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia, sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa järveen.

Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän tulla nyrpeälle mielelle.

--No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta tämä on jo liian rikas minun miniäkseni.

Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti.