Part 8

Waingungan vedet, Shere Khan antaa minulle takkinsa rakkautensa merkiksi. Kisko, Harmaa Veikko! Kisko, Akela! Raskas on Shere Khanin talja.

Ihmislauma on suutuksissaan. Ne viskovat kiviä ja loruavat lasten kielellä. Suustani vuotaa verta. Juoksenkin pois.

Läpi yön, läpi kuuman yön juoskaa nopsasti kanssani, veljet. Me jätämme kylän valot ja kuljemme laskevaa kuuta kohti.

Waingungan vedet, ihmislauma on häätänyt minut. En heille tehnyt vahinkoa, mutta he minua pelkäsivät. Miksi?

Myös susilauma on häätänyt minut. Viidakko on suljettu minulta ja kylän portti on suljettu. Miksi?

Kuten Mang liehuu petojen ja lintujen välillä, niin liehun minä viidakon ja kylän välillä. Miksi?

Minä tanssin Shere Khanin taljalla, mutta sydämeni on ankaran raskas. Suuni on haavoittunut kylän kivistä, mutta sydämeni on ylen keveä, kun olen palannut viidakkoon. Miksi?

Nämä kaksi seikkaa taistelevat minussa niinkuin käärmeet keväällä. Vesi noruu silmistäni: kuitenkin nauran sen tiukkuessa. Miksi?

Minä olen kaksi Mowglia, mutta Shere Khanin talja on jalkaini alla. Koko viidakko tietää, että olen tappanut Shere Khanin. Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!

Ahai! sydämeni on raskas asioista, joita en voi ymmärtää.

VIIDAKKO LASKETAAN VALLOILLEEN

Verhoo ne, piiritä, peitä pois, köynnös, ruoho ja kukka, muuten en unhota heitä pois, jotka nyt korjasi hukka!

Alttarin juurella hallava tuhka taivahan sadetta uottaa; pelloilla vaani ei turmion uhka, hirvikin turvaansa luottaa: seinät on sorana, raunioruhka ihmist' ei tänne voi tuottaa!

Mowglin piti nyt metsästää viidakossa omin neuvoin emo ja isä Jolkan neljän lapsen keralla. Mutta eipä ole helppo tuossa tuokiossa muuttaa koko elämäänsä -- viidakossa ei ensinkään. Ensi työkseen Mowgli rappeutuneen lauman luikittua tiehensä pistäysi kotiluolaan ja nukkui päivän ja yön. Sitten hän kertoili emo Jolkalle ja isä Jolkalle seikkailuistaan ihmisten seassa sen verran kuin nämä pystyivät ymmärtämään; ja hänen välkytellessään aamuaurinkoa puukkonsa terällä -- samalla, jolla hän oli Shere Khanin nylkenyt -- he sanoivat hänen oppineen jotakin. Sitten oli Akelan ja Harmaan Veikon selitettävä osuutensa puhvelien suureen rotko-ajoon, ja Baloo tallustella vänkäili ylös mäkeä sitä kuulemaan, ja Bagheera ruopi ruumistansa ihastuneena, kuunnellessaan millä tavoin Mowgli oli sotaansa käynyt.

Aurinko oli jo korkealla, mutta kukaan ei ajatellutkaan nukkumaan rupeamista, ja tuon tuostakin emo Jolkka kohautti päätänsä ja tyytyväisenä henkäisi syvään, kun tuuli leyhytteli Käräjäkalliolta tiikerintaljan tuoksua.

"Akelatta ja Harmaatta Veikotta", lopetti Mowgli pakinansa, "en olisi kyennyt mitään tekemään. Oi, maammo kulta, olisitpa nähnyt teräksenkarvaisten laumahärkien rynnäkön alas rotkoon tai karkauksen sisälle veräjästä, kun ihmislauma viskeli minua kivillä!"

"Olen iloissani siitä, etten tuota viime rysyä nähnyt", vastasi emo Jolkka jämeästi. "Minun tapani ei ole sietää penikkojani kaahailtavan kuin shakaaleja! Minä olisin sen maksattanut ihmisellä; mutta olisinpa säästänyt vaimoa, joka antoi sinulle maitoa. Niin, hänet yksin olisin säästänyt."

"Rauhoitu, rauhoitu, Raksha!" tyynnytteli isä Jolkka raukeasti. "Sammakkomme on tullut takaisin -- niin viisaana, että hänen oman isänsä täytyy nuolla hänen jalkojansa; ja mitäpä merkitsee päässä naarmu sinne tai tänne? Jätä ihminen rauhaan." Baloo ja Bagheera säestivät kumpikin: "Jätä ihminen rauhaan."

Mowgli, pää emo Jolkan kupeella, hymyili tyytyväisesti ja sanoi, että hän puolestaan ei halunnut enää konsanaan nähdä, kuulla tai haistaa ihmistä.

"Mutta mitäs", kysyi Akela toista korvaansa höristäen, "mutta mitäs jos ihmiset eivät jätä sinua rauhaan, Pikku Veikko?"

"Meitä on viisi", sanoi Harmaa Veikko, silmäillen seuruetta ja loksauttaen leukojaan viime sanan vahvistukseksi.

"Mekin voisimme lyöttäytyä siihen metsästykseen", huomautti Bagheera, lierauttaen häntäänsä vinheällä huiskahduksella ja vilkaisten Baloohon. "Mutta miksi nyt ajatellakaan ihmistä, Akela?"

"Syystä seuraavasta", vastasi Yksinäinen Susi. "Kun tuon keltaisen voron talja oli ripustettu kalliolle, läksin takaisin polkuamme pitkin kylään päin, astellen askeleissani, poikkeillen sivulle ja makaillen välillä, sekaannuttaakseni jäljet siltä varalta, että joku seuraisi meitä. Mutta sotkettuani jäljen niin, että tuskin itsekään tunsin sitä, tulla liihotteli puiden lomasta Mang-yökkö ja keijui kohdallani ilmassa. Sanoi Mang: 'Ihmislauman kylä, mistä ihmisenpenikka häädettiin, kuhisee kuin herhiläispesä'".

"Heitinkin ison kiven", virnisti Mowgli, joka oli monesti huvitellut heittelemällä kypsiä metsäpähkinöitä herhiläispesään ja pinttämällä lähimpään lampeen ennen kuin herhiläiset hänet saavuttivat.

"Kysyin Mangilta, mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi Punakukan kukkivan kylän veräjällä ja pyssymiesten istuskelevan sen äärellä. Minä tiedän, sillä minulla on siihen syytä kyllin", -- Akela silmäili kupeensa vanhoja kuivia arpia, -- "että ihmiset eivät leikillään luikkuja kanna. Piankin, Pikku Veikko, vaaniskelee pyssymies polullamme -- ellei hän tosiaan jo ole lähtenytkin liikkeelle."

"Mutta miksi hän niin tekisi? Ihmiset ovat minut häätäneet. Mitä enempää he tahtovat?" kivahti Mowgli.

"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko", vastasi Akela. "Ei ole meistä, Vapaasta Kansasta, sanomaan sinulle, mitä veljesi tehnevät ja miksi."

Hänellä oli juuri aikaa tempaista ylös käpälänsä, kun nahkapuukko iski syvän loven maahan sen kohdalla. Mowgli sivalsi nopeammin kuin tavallinen ihmissilmä kykeni tarkkaamaan, mutta Akela oli susi; ja koirakin, niin kovin kaukana kuin onkin villistä sudesta, esi-isästään, voi herätä sikeästä unesta kärrynpyörän koskettaessa kuvetta ja vahingoittumattomana kimmahtaa pois ennen kuin pyörä ehtii rusentamaan.

"Vast'edes", lausui Mowgli levollisena, pistäen puukkonsa tuppeen, "puhu ihmislaumasta ja Mowglista kahdessa henkäyksessä -- älä yhdessä".

"Phff! Sepä terävä hammas", tuumi Akela haistellen terän syvää vakoa, "mutta ihmislaumassa elostaminen on tärvellyt silmäsi, Pikku Veikko. Minä olisin kyennyt tappamaan kauriin sinun iskusi aikana."

Bagheera kavahti jaloilleen, työnsi ulos päänsä niin pitkälle kuin yletti, nuuski ja jäykistyi ruumiinsa jokaisesta taipeesta. Harmaa Veikko seurasi vikkelästi hänen esimerkkiänsä, pysytellen hieman hänen vasemmallaan saadakseen sieraimiinsa oikealta puhaltelevan tuulen, samalla kun Akela säntäsi viidenkymmenen metrin päähän vastatuuleen ja jäykistyi hänkin puolittain kyyristäytyneenä. Mowgli katseli kademielin. Hänen hajuaistinsa tarkkuutta saattoivat ani harvat ihmiset saavuttaa, mutta hän ei ollut päässyt viidakkolaiskuonon suunnattomaan herkkyyteen; ja savuisessa kylässä vietetyt kolme kuukautta olivat pahasti tylsyttäneet sitä. Hän kuitenkin kostutti sormensa, hieroi sillä nenäänsä ja seisoi suorana, tavatakseen ylävainun, joka on luotettavin, joskin heikoin.

"Ihminen!" murisi Akela painautuen ryntäilleen.

"Buldeo!" virkahti Mowgli istuutuen. "Hän seuraa jälkiämme, ja tuolla on hänen luikkunsa välke. Katsokaa!"

Vain sekunnin osaksi välähti auringon säde vanhan musketin messinkiheloissa, mutta viidakossa ei mikään hohda juuri tuolla kimmellyksellä, paitsi milloin pilvet ajelevat toisiaan taivaanlaella. Silloin kissankullan liuske tai pikku lampi taikka hyvin kiiltäväpintainen lehtikin säihkyy kuin valonheittäjä. Mutta se päivä oli pilvetön ja tyven.

"Tiesinhän, että ihmiset seuraisivat", virkkoi Akela voitokkaasti. "Suotta en ole laumaa johtanut!"

Mowglin neljä sutta eivät sanoneet mitään, vaan juoksivat alas mäkeä vatsa maata viistäen ja sulautuivat orjantappurapensastoon ja köynnöksiin.

"Minne meno, ja sanaa antamatta?" huusi Mowgli.

"Hsh! Vieritämme tänne hänen pääkallonsa ennen puoltapäivää!" vastasi Harmaa Veikko.

"Takaisin! Takaisin ja odottakaa! Ihminen ei syö ihmistä!" kirkui Mowgli.

"Kuka vast'ikään oli susi? Kuka tavoitti minua puukolla, kun ajattelin että hän saattaisi olla ihminen?" kysyi Akela noiden neljän yrmeinä pyörtäessä takaisin ja laskeutuessa istumaan.

"Minäkö selittelemään syitä kaikkeen mitä suvaitsen tehdä?" vastasi Mowgli raivoissaan.

"Se on ihmistä! Siinä ilmenee ihminen!" jupisi Bagheera viiksiensä juuresta. "Samatenpa puhuivat ihmiset kuninkaan häkkien lähettyvillä Oodeyporessa. Me viidakon väki tiedämme, että ihminen on kaikista viisain. Jos luottaisimme korviimme, niin tietäisimme, että hän on kaikista hupsuin." Äänensä korottaen hän lisäsi: "Ihmisenpenikka on oikeassa. Ihmiset metsästävät laumoina. Huonoa metsästystä on tappaa yksi, ellemme tiedä mitä toiset sitten tekevät. Tulkaa, katsokaamme mitä tuo mies meille aikoo."

"Me emme tule", murisi Harmaa Veikko. "Metsästä yksinäsi, Pikku Veikko. Me tiedämme oman mielemme! Pääkallo olisi jo ollut valmis tuotavaksi."

Mowgli oli katsellut ystäviänsä, toista toisensa jälkeen, rinta kohoilevana ja silmät kyyneleitä tulvillaan. Hän asteli eteenpäin ja sanoi toiselle polvellensa painuen: "Enkö minä tiedä omaa mieltäni? Katsokaa minuun!"

He katsoivat rauhattomasti, ja heidän silmiensä haihatellessa hän komensi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes heillä karvat kauttaaltaan pörhistyivät pystyyn ja he vapisivat joka jäsenessään, hänen tuijottaessaan tuijottamistansa.

"No", hän kysyi, "kuka meistä viidestä on johtaja?"

"Sinä olet johtaja, Pikku Veikko", sanoi Harmaa Veikko ja nuoleskeli Mowglin jalkaa.

"Seuratkaa siis", käski Mowgli, ja nuo neljä kulkivat hänen kintereillään, häntä koipien välissä.

"Sen siitä ihmislaumassa elämisestä saa", virkahti Bagheera lipuen alas heidän perässään. "Viidakossa on nyt muutakin määräävää kuin viidakon laki, Baloo."

Vanha karhu ei hiiskunut sanaakaan, mutta hän mietti monia seikkoja.

Mowgli oikaisi äänettömästi läpi viidakon suorakulmaisesti Buldeon polkua kohti, kunnes köynnöksiä syrjään taivuttaessaan näki ukon musketti olalla juosta hölköttävän kahden päivän vanhoja jälkiä myöten.

Mowglihan oli lähtenyt kylästä Shere Khanin veres vuota raskaana taakkana hartioillaan, Akelan ja Harmaan Veikon laukatessa perässä, joten polku oli varsin selvästi erotettavissa. Mutta nyt Buldeo saapui sille kohdalle, missä Akela takaisin tullen oli sotkenut kaikki. Silloin hän istahti, köhi ja murahteli ja teki pikku kierroksia viidakkoon, päästäkseen jälleen jäljille, ja kaiken aikaa hän olisi voinut kivellä heittää niitä, jotka pitivät häntä silmällä. Kukaan ei osaa olla niin hiljainen kuin susi, silloin kun hän ei tahdo tulla kuulluksi; ja Mowgli pystyi vilahtelemaan kuin varjo, vaikka hän susien mielestä liikkui hyvin kömpelösti. He piirittivät vanhusta kuin merisikaparvi täydessä vauhdissa olevaa höyrylaivaa, ja kaiken aikaa he puhelivat vapaasti keskenään, sillä heidän äänensä alkoi alapuolelta sitä rajaa, johon oppimattomain ihmisolentojen kuulo loppuu. [Toisena rajana on Mang-yökön kimakka vingahdus, jota hyvin monien ihmisten aistit eivät voi ollenkaan tavoittaa. Siitä äänestä alkaa kaikki lintujen ja yökköjen ja itikkain puhelu.]

"Tämä on parempaa kuin mikään tappo", kehaisi Harmaa Veikko, kun Buldeo kumarteli ja pälyi ja puhkui. "Hän on kuin jokirannan tiheikköön eksynyt sika. Mitä hän sanoo?" Buldeo mutisi ähmissään.

Mowgli tulkitsi. "Hän sanoo, että minun ympärilläni on nähtävästi tanssinut laumoittain susia. Hän sanoo, ettei ole vielä mokomaa polkua hänen eteensä sattunut. Hän sanoo olevansa uupunut."

"Hän saa levähdetyksi ennen kuin löytää polun jälleen", tuumi Bagheera tyynesti, livahtaessaan puunrungon ympäri heidän siinä piilosilla kisatessaan. "Mutta mitä merkillistä se kutale nyt tekee?"

"Syö eli puhaltaa suustansa savua. Ihmiset aina leikkivät suullansa", selitti Mowgli; ja hiljaiset vainuajat näkivät ukon täyttävän ja sytyttävän vesipiippunsa sekä tupruttelevan siitä haikuja, ja panivat tyystin merkille tupakan hajun, varmasti tunteakseen Buldeon pimeimpänäkin yönä, jos tarvis tulisi.

Sitten tuli alas polkua pikku ryhmä sydenpolttajia ja pysähtyi tietysti puhuttelemaan Buldeota, jonka maine metsästäjänä ulottui ainakin kahdenkymmenen mailin piiriin. He istuutuivat kaikki tupakoimaan, ja Bagheera ja toiset lähentäysivät vartijoiksi, Buldeon käydessä juurtajaksain kertomaan Mowglista, Pirunlapsesta, omine lisineen ja keksintöineen. Hän muka itse oli surmannut Shere Khanin; Mowgli oli muuttunut sudeksi ja tapellut hänen kanssaan kaiken ehtoopäivää, tekeytynyt sitten pojaksi jälleen ja taikonut Buldeon pyssyn, niin että luoti hänen Mowglin tähdätessään oli kääntynyt kulmalatua ja tappanut Buldeon omista puhveleista yhden. Nyt oli kylä, tietäen hänet Seeoneen urheimmaksi metsämieheksi, lähettänyt hänet nitistämään tuon Pirunlapsen. Sillävälin oli kylä siepannut kiinni Messuan ja hänen miehensä, jotka epäilemättä olivat tämän Pirunlapsen vanhemmat, ja teljennyt heidät heidän omaan mökkiinsä; heidät kidutettaisiin tunnustamaan noituutensa, ja sitten heidät poltettaisiin.

"Milloin?" utelivat sydenpolttajat, sillä heidän teki kovin mieli olla siinä juhlassa mukana.

Buldeo selitti, ettei mitään tehtäisi ennen hänen paluutaan, sillä kyläläiset halusivat, että hän ensin tappaisi Viidakkopojan. Sen jälkeen he suoriutuisivat Messuasta ja hänen miehestään ja jakaisivat tasan heidän maansa ja puhvelinsa. Messuan miehellä olikin erinomaisen muhkeita puhveleita. Oli oivallista hävittää velhoja, arveli Buldeo; ja ilmeisesti olivat pahinta lajia velhoa sellaiset, jotka suojelivat viidakon susilapsia.

Mutta, muistuttivat sydenpolttajat, miten kävisi, jos tapaus tulisi englantilaisten tietoon? He olivat kuulleet, että englantilaiset olivat aivan hullua kansaa, joka ei sallinut kunniallisten maamiesten rauhassa surmata taikureita.

Buldeo selitti kylän päämiehen ilmoittavan, että Messua ja hänen miehensä olivat kuolleet käärmeenpuremaan. Kaikki oli järjestetty, ja nyt oli vain tapettava Susilapsi. Olivatko he sattuneet vilahdukseltakaan näkemään moista olentoa?

Sydenpolttajat vilkuivat varovasti ympärilleen ja kiittivät taivasta siitä, etteivät olleet nähneet; mutta he eivät epäilleet, että niin uljas mies kuin Buldeo hänet löytäisi, jos kuka. Aurinko alkoi kaartua länttä kohti, ja hepä ajattelivat lähteä Buldeon kylään noita häijyjä velhoja katsomaan. Buldeo sanoi, että vaikka hänen velvollisuutenaan olikin tappaa Pirunlapsi, niin hän ei voinut sallia aseettomain miesten hänen suojeluksettansa samota halki viidakon, josta minä hetkenä tahansa saattoi Susipaholainen ilmestyä. Hän siis lyöttäytyisi heidän pariinsa, ja jos noidan lapsi ilmestyisi -- no, hänpä näyttäisi heille, miten Seeoneen paras metsästäjä sellaisista suoriutuu. Bramiini, hän sanoi, oli antanut hänelle tuota olentoa torjuvan taikakalun, joka tuotti täyden turvan.

"Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo?" utelivat sudet ehtimän takaa; ja Mowgli tulkitsi kunnes joutui jutun taikuus-osaan, joka pyrki hänelle käymään yli voimain; ja silloin hän sanoi, että häntä vaalineet mies ja vaimo oli saatu satimeen.

"Virittävätkö ihmiset ihmisille satimia?" sanoi Harmaa Veikko.

"Niin hän kertoo. Minä en heidän puhettaan käsitä. Hulluja ovat kaikkityyni. Mitä tekemistä on Messualla ja hänen miehellänsä minun kanssani, että heidät satimeen pantaisiin; ja mitä merkitsee tuo Punakukasta jaaritteleminen? Minunpa pitää ottaa tästä selvä. Mitä Messualle aikonevatkin, he odottavat ensin Buldeota palaavaksi. Ja siispä -- --" Mowgli aprikoitsi syvästi, sormillaan puukonkahvaa hypistellen, Buldeon ja sydenpolttajien uljaasti lähtiessä peräkkäin polkua pitkin kylää kohti.

"Minä riennän kiireen kautta takaisin ihmislaumaan", lausui Mowgli viimein.

"Entäs nuo?" kysyi Harmaa Veikko, nälkäisesti katsellen sydenpolttajain ruskeita selkiä.

"Laulakaa ne kotiin", neuvoi Mowgli irvistäen: "en halua niitä kylän veräjälle ennen pimeäntuloa. Voitteko pidättää ne?"

Harmaa Veikko paljasti halveksivasti hampaansa. "Voimme pyöritellä niitä kehässä ympärinsä kuin liekaan pantuja vuohia -- jos ihmisen tunnen."

"Sitä en tarvitse. Laulelkaa niille hiukan, jotta niille ei tule tiellä ikävä, eikä sen laulun tarvitse olla lajiansa suloisinta, Harmaa Veikko. Mene heidän matkassaan, Bagheera, ja ole laulannassa mukana. Yön painuttua maille tule tapaamaan minua kylään -- Harmaa Veikko tietää paikan."

"Ei ole helppoa metsästystä ihmisenpenikalle kaahaaminen. Milloin saan nukkua?" kysyi Bagheera haukotellen, vaikka hänen silmistään loisti mieltymys leikkiin. "Minä laulamaan alastomille ihmisille! Mutta yritetäänpä."

Hän alensi päänsä saadakseen äänen kulkemaan ja kiljaisi pitkän, pitkän "Saalista saakaa" -- puolenyön huudon ehtoopäivällä, ja se oli kamala alku. Mowgli kuuli sen jyrisevän ja nousevan ja laskeutuvan ja lopahtavan karmivaan vinkaisuun takanaan, ja nauroi itsekseen viidakon halki viilettäessään. Hän näki sydenpolttajat ryhmäksi lyyhistyneinä, vanhan Buldeon pyssynpiipun heiluessa kuin banaaninlehti kaikille ilmansuunnille yht'aikaa. Sitten Harmaa Veikko täräytti Ja-la-hei, ja-la-haa -kauriinpyyntihuudon, joka kajahtelee lauman ajaessa edellään Nilghaita, isoa sinistä sarvasta, ja se kuulosti tulevan maan äärimäisiltä periltä, läheten lähenemistänsä, kunnes päättyi äkkiä katkeavaan kirkaisuun. Toiset kolme vastailivat, kunnes Mowglikin olisi voinut vannoa, että täysi lauma oli täydessä äänessä, ja sitten he kaikki puhkesivat viidakon suurenmoiseen Aamulauluun kaikkine käänteineen, juoksutuksineen ja lurituksineen, mitä jymyääninen laumasusi osaa. Tulkitsemme laulun tässä suunnilleen, mutta koettakaahan kuvitella, miltä se kaikuu lopettaessaan viidakon ehtoopäiväunteloisuuden:

Arolla tuokse käy viidan luokse, polkumme tänne johti: ja varjot tummat ja muodot kummat näin kiitävät kotia kohti. Hiljaiseen aamuun ja koitteen haamuun kivet, puut ja pensahat soivat. Käy huuto myötä: "Hei, hyvää yötä, asukkaat viidakon oivat!"

Tarhaansa lymyy, kun nousi jymyyn, vapisten karja ja juhdat; ohitse liitää, kun lauma kiitää, valot, pellot, talot, huhdat. Jop' alla ikeen nyt käyvät hikeen härät harjalla vaon; ja karja ammuu ja tuli sammuu jokaisen kylä-talaon.

Nyt yön jo on loppu! On viitaan hoppu! Jo bambupensaston takaa aurinko tuikkii, pois lauma luikkii, ja toiset luolassa makaa. Tää hohde huimaa, on vauhti tuimaa, ja kuivaa kurkkua helle; ja sorsa laulaa jo täyttä kaulaa: "On päivä ihmiselle."

Pois kaste haihtui, ja turkki vaihtui kosteesta kattamaks pölyn kuin virran parras, miss' äsken harras ajomme nostatti mölyn; ja päivä häijy nyt meitä väijyy, ja jäljet näkyä voivat; ei muuta työtä kuin: "Hyvää yötä, asukkaat viidakon oivat!"

Mutta mikään tulkinta ei voi ilmaista sen tehoa eikä sitä luskuttavaa halveksuntaa, millä nuo neljä sen jokaisen sanan elähyttivät, kuullessaan vesaikon räiskyvän miesten joutuin kapaistessa puihin ja Buldeon ryhtyessä loitsuja latelemaan ja taikoja tekemään. Sitten he laskeusivat pitkäkseen uinahtamaan, sillä he olivat luonteeltaan järjestelmällisiä kuten kaikki, jotka elävät omin ponnistuksin, eikä kukaan voi oikein uurastaa unetta.

Sillävälin Mowgli lappoi taipaletta taakseen yhdeksän mailia tunnissa, heiskuen tietänsä riemuissaan siitä, että havaitsi olevansa näin oivassa kunnossa, vaikka oli kuukausimääriä oleskellut alallaan ihmisten keskessä. Hänen päässään pyöri ainoana ajatuksena Messuan ja hänen miehensä vapauttaminen satimesta, mikä tahansa se olikin, sillä hänellä oli luontainen vastenmielisyys satimiin. Myöhemmällä hän itselleen vakuutteli alkavansa kuittailla velkojaan koko kylälle.

Hämärissä hän näki tutut laitumet ja dhaakpuun, jonka juurella Harmaa Veikko oli häntä odotellut Shere Khanin tappoaamuna. Niin suutuksissaan kuin hän olikin ihmisen koko rodulle ja yhteiskunnalle, nousi hänen kurkkuunsa karvas pala ja sai hänet tapailemaan ilmaa kylän kattojen pistäytyessä näkyviin. Hän huomasi kaikkien tulleen tavattoman aikaisin kotiin maatöistä ja illallispuuhiinsa ryhtymättä keräytyneen pakisevaksi ja hoilailevaksi parveksi kylätammen ympärille.

"Ihmisten täytyy aina asettaa satimia ihmisille, muuten eivät ole tyytyväisiä", tuumi Mowgli. "Kaksi yötä takaperin oli otuksena Mowgli -- mutta se yö tuntuu monen sadekauden takaiselta. Tänä yönä ovat Messua ja hänen miehensä. Huomenna ja monen monena yönä jälkeenpäin on taas Mowglin vuoro."

Hän hiipi pitkin muuria Messuan mökille asti ja tirkisti ikkunasta sisälle huoneeseen. Siellä makasi Messua kapuloituna, käsistä ja jaloista köytettynä, ja voihki; hänen miehensä oli kytketty loistavavärisen makuulavitsan patsaaseen. Kadulle avautuva ovi oli teljetty, ja kolme neljä miestä istui edustalla selkä ovea vasten.

Mowgli tunsi kyläläisten tavat melko hyvin. Hän päätteli, että niin kauan kuin saattoivat syödä, rupatella ja tupakoida, he eivät tekisi mitään muuta; mutta heti kylläisiksi tultuansa he alkaisivat olla vaarallisia. Buldeo kotiutuisi ennen pitkää, ja jos hänen saattueensa oli täyttänyt tehtävänsä, niin olisi Buldeolla hyvin mielenkiintoinen tarina kerrottavana. Hän siis meni sisälle ikkunasta, kumartui miehen ja vaimon yli, leikkasi siteet poikki, irrotti kapulat ja katseli mistä löytäisi maitoa.

Messua oli puolittain suunniltaan kivusta ja pelosta (häntä oli rusikoitu ja kivitetty kaiken aamua), ja Mowgli laski kätensä hänen suulleen juuri ajoissa ehkäistäkseen kirkaisun. Hänen miehensä oli vain hämmentynyt ja äkeissään ja istui poimiskellen soraa ja roskia revitystä parrastaan.

"Minä tiesin -- minä tiesin hänen tulevan", nyyhki Messua vihdoin. "Nyt minä tiedän hänet pojakseni"; ja hän painoi Mowglin sydäntään vasten. Siihen hetkeen asti Mowgli oli ollut ihan vakaa, mutta nyt hän alkoi tutista ja se hämmästytti häntä suunnattomasti.

"Miksi siteet? Miksi on sinut köytetty?" hän kysyi tovin kuluttua.

"Syöstäväksi kuolemaan sinun pojaksitulosi takia -- mitenkäs muuten?" virkahti mies yrmeästi. "Katso! Minusta vuotaa verta."

Messua ei hiiskunut mitään, mutta hänen haavojansa Mowgli katseli, ja he kuulivat hänen hampaittensa kirskuvan hänen nähdessään veren.

"Kenen työtä tämä on?" hän kysyi. "Tästä on hinta maksettava."

"Koko kylän työtä. Minä olin liian rikas. Minulla oli liian paljon karjaa. Sentähden hän ja minä olemme noitia, kun annoimme sinulle suojaa."

"Minä en ymmärrä. Kertokoon jutun Messua."

"Minä annoin sinulle maitoa, Nathoo; muistatko?" sanoi Messua arasti. "Koska sinä olit poikani, jonka tiikeri vei, ja koska rakastin sinua hellästi. Ne sanoivat että minä olin sinun äitisi, paholaisen äiti, ja siksi kuolemaan vikapää."

"Ja mikä on paholainen?" kysyi Mowgli. "Kuoleman olen nähnyt."

Mies katsahti synkästi silmäkulmiensa alta, mutta Messua nauroi. "Näethän!" hän lausui miehelleen; "minä tiesin -- minä sanoin, ettei hän ollut mikään velho! Hän on minun poikani -- oma poikani!"

"Poika tai velho, mitä hyvää siitä meille syntyy?" vastasi mies. "Olemme kuoleman omat."

"Tuolla käy tie viidakon halki --" Mowgli viittasi ulos ikkunasta. "Kätenne ja jalkanne ovat vapaat. Menkää nyt."

"Me emme tunne viidakkoa, poikani, niinkuin -- niinkuin sinä tunnet", aloitti Messua. "En luule että voisin kävellä kauas."

"Ja miehet ja naiset karkaisivat niskaamme ja riepoittaisivat meidät tänne takaisin", huomautti hänen miehensä.

"Hm!" hymähti Mowgli ja kutkutti kämmentänsä nahkapuukkonsa kärjellä; "minua ei haluta tuottaa vauriota kenellekään tämän kylän asukkaalle -- vielä. Mutta en usko niiden pidättelevän sinua. Heillä on piakkoin paljonkin ajateltavaa. Ah!" hän nosti päänsä ja kuunteli ulkona syntynyttä luikkailua ja töminää. "He ovat siis viimeinkin päästäneet Buldeon kotiin?"

"Hänet lähetettiin tänä aamuna tappamaan sinua", huudahti Messua. "Kohtasitko häntä?"

"Kyllä -- me -- minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja hänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne aikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun palaan."