Part 7

Mowgli läksi kylän katua pitkin aamun koittaessa, istuen ison johtajahärän Raman selässä; ja isot liuskakiven karvaiset puhvelit, joilla oli pitkät taaksepäin kaareutuvat sarvet ja villit silmät, nousivat tanhualtaan yksi kerrallaan ja seurasivat häntä, ja Mowgli painoi hyvin selvästi mukanaan olevain lasten mieliin, että hän oli päällikkö. Hän huiteli puhveleita pitkällä kiillotetulla bambuseipäällä ja käski Kamyaa, erästä pojista, paimentamaan karjaa erikseen ja olemaan visusti sen vierellä, hänen mennessään edemmäs puhvelien keralla.

Intialainen laidunmaa on pelkkiä kallioita, näreikköjä, mättäitä ja pikku rotkoja, joiden sekaan karjalaumat hajaantuvat ja häviävät. Puhvelit yleensä pysyttelevät lammikkojen ja hetteiden lähistöllä, missä lojuvat ja kahlailevat lämpimässä mudassa tuntikausia. Mowgli ajoi ne sen tasangon laitaan, missä Waingunga pistäikse viidakosta; sitten hän pudottausi Raman kaulalta, asteli erään bambutiheikön luo ja tapasi Harmaan Veikon.

"Hei", virkkoi Harmaa Veikko, "olen odotellut täällä hyvin monta päivää. Mitä tuo karjanpaimennustyö tarkoittaa?"

"Niin on määräys", selitti Mowgli; "minä olen toistaiseksi kylän paimen. Mitä uutta Shere Khanista?"

"Hän on palannut näille tienoille ja jo kauan odotellut sinua täällä päin. Nyt hän on taas poistunut, sillä riista on vähissä. Mutta hän aikoo tappaa sinut."

"Hyvä on", arveli Mowgli. "Niin kauan kuin hän viipyy poissa, istu sinä tai joku neljästä veikosta tuolla kalliolla, jotta voin nähdä sinut tullessani kylästä. Hänen palatessaan odota minua rotkossa dhaak-puun juurella tasangon keskellä. Meidän ei ole tarvis marssia Shere Khanin kitaan."

Sitten Mowgli valitsi siimeisen paikan ja heittäysi nukkumaan puhvelien rouhiessa ruohoa hänen ympärillään. Paimentaminen on Intiassa maailman laiskimpia tehtäviä. Karja liikkuu ja järsii ja laskeutuu levolle, ja liikkuu taas pikku taipaleen, eikä se edes ammu. Se vain mörähtelee, ja puhvelit aniharvoin äännähtävätkään, vaan painautuvat liejuisiin lammikkoihin toinen toisensa jälkeen ja kaivautuvat mutaan, kunnes ainoastaan turvat ja töllistelevät vaaleansiniset silmät ovat näkyvissä, ja siellä ne viruvat kuin tukit.

Aurinko saa kalliot vipajamaan helteessä, ja paimenpojat kuulevat sääksen (ei koskaan useampia) viheltelevän melkein näkymättömistä korkeuksista, ja ne tietävät, että jos joku heistä tai karjasta kuolisi, tuo sääksi suhahtaisi alas, ja seuraava sääksi matkojen päässä näkisi sen laskeutuvan ja tekisi samoin, ja seuraava ja seuraava, ja melkein silmänräpäyksessä ilmestyisi tyhjästä parikymmentä nälkäistä sääkseä. He nukuskelevat ja heräilevät ja taas nukkuvat, ja solmeilevat pikku vasuja kuivista heinistä ja pyydystelevät niihin heinäsirkkoja, tai nappaavat kiinni kaksi rukoilevaa mantista ja panevat ne tappelemaan; tai pujottelevat punaisia ja mustia viidakkopähkinöitä helminauhoiksi, tai katselevat kallion seinustalla kellivää sisiliskoa tai hetteen reunalla sammakonpyyntiin ryhtynyttä käärmettä.

Ja he laulavat pitkiä, pitkiä lauluja, jotka päättyvät omituisiin hindulaisiin juoksutuksiin, ja päivä tuntuu pitemmältä kuin useimpien ihmisten koko elämä, ja he ehkä rakentavat mutalinnan sekä siihen mudasta miehiä, hevosia ja puhveleita, sovittaen miesten käsiin ruokoja ja ollen olevinansa kuninkaita, nuo olennot armeijoinansa, tai kansan palvelemia jumalia. Saapuu sitten ilta ja lapsoset huhuilevat, puhvelit möyrivät esille kanuunanlaukauksina pamahtelevasta sitkeästä liejusta, ja kaikki parveilevat harmaan aavikon yli kohti kylän tuikkivia tulia.

Päivän toisensa jälkeen vei Mowgli puhvelit piehtaroimissijoille, ja päivän toisensa jälkeen hän näki Harmaan Veikon selän puolentoista mailin päässä aron toisessa laidassa, ja siitä hän tiesi, ettei Shere Khan ollut palannut, ja päivän toisensa jälkeen hän loikoili ruohikossa ympäristönsä ääniä kuunnellen ja vanhoista viidakon päivistä unelmoiden. Jos Shere Khan olisi rammalla jalallaan kompastunut Waingungan tiheikössä, niin Mowgli olisi rasahduksen kuullut noina pitkinä hiljaisina aamuina.

Vihdoin hän eräänä päivänä ei nähnytkään Harmaata Veikkoa merkkipaikalla, ja nauraen hän ohjasi puhvelit rotkoon dhaak-puun vieritse, joka oli kullanpunaisten kukkien peitossa. Siellä istui Harmaa Veikko selkäturkin joka karva porhollaan.

"Hän on piileskellyt kuukauden, jotta et osaisi olla varuillasi. Hän tuli selänteiden yli viime yönä Tabaquin keralla, kiihkeänä jäljilläsi", kertoi susi huohottaen.

Mowgli rypisti kulmiansa. "Shere Khania en pelkää, mutta Tabaqui on hyvin kavala."

"Ei hätää", vastasi Harmaa Veikko lipoen huuliansa. "Minä tapasin Tabaquin päivänkoitteessa. Nyt hän latelee viisauksiansa sääksille, mutta hän kertoi minulle kaikki ennenkuin katkaisin hänen selkänsä. Shere Khanin suunnitelmana on odottaa sinua kylän portilla tänä iltana -- sinua eikä ketään muuta. Hän on nyt makuulla, Waingungan isossa kuivassa rotkossa."

"Onko hän tänään syönyt, vai metsästääkö hän tyhjänä?" tiedusteli Mowgli, sillä vastaus oli hänelle hengen asia.

"Hän tappoi aamuhämärissä -- sian -- ja hän on juonutkin. Muistathan, Shere Khan ei ole koskaan kyennyt paastoamaan, ei kostonkaan takia."

"Voi hupeloa, hupeloa! Siinäpä vasta penikan penikka! Syönyt ja juonutkin, ja hän arvelee minun odottavan, kunnes hän on nukkunut! Missä hän makaakaan? Jos meitä vain olisi kymmenen, niin voisimme nujertaa hänet makuulleen. Nämä puhvelit eivät hyökkää, elleivät vainua häntä, enkä minä osaa niiden kieltä. Voimmeko päästä hänen polkunsa taa, jotta ne haistaisivat sen?"

"Hän ui pitkän matkan Waingungaa katkaistakseen sen", selitti Harmaa Veikko.

"Sen on Tabaqui neuvonut. Yksinään hän ei ikinä olisi tullut sitä ajatelleeksi." Mowgli seisoi sormi suussa pohtien. "Waingungan isossa rotkossa. Se avautuu tasangolle vajaan puolen mailin päässä täältä. Voin viedä lauman kaartaen viidakon puolitse rotkon päähän ja sitten karauttaa alangolle -- mutta hän luikkisi alapäästä tieltä pois. Meidän on tukittava se pää. Harmaa Veli, voitko avukseni jakaa lauman kahtia?"

"Kenties en yksin -- mutta olen tuonut viisaan auttajan." Harmaa Veikko hölkötti sivuun ja laskeusi erääseen kuoppaan. Sitten nousi ylös iso harmaa pää, jonka Mowgli hyvin tunsi, ja kuuman ilman täytti viidakon kaikkein ihalin huuto -- suden metsästysulvahdus keskipäivällä.

"Akela! Akela!" huudahti Mowgli käsiänsä taputtaen. "Pitihän minun tietääkin, ettet sinä minua unohtaisi. Meillä on iso urakka edessä. Jaa lauma kahtia, Akela. Pidä lehmät ja vasikat yhdessä, ja sonnit ja kyntöpuhvelit erikseen."

Molemmat sudet puikahtelivat kuin piiritanssissa lauman keskeen ja ulos; elukat pärskyivät, heittelivät niskojaan ja erkanivat kahdeksi ryhmäksi. Toisessa seisoivat puhvelilehmät vasikkainsa ympärillä ja tuijottivat tannerta kuopien, valmiina hyökkäämään ja hengiltä tallaamaan suden, jos tämä vain olisi alallaan. Toisessa korskuivat ja polkivat sonnit ja mullit, mutta vaikka ne näyttivät mahtavammilta, olivat ne paljoa vähemmän vaaralliset, niillä kun ei ollut vasikoita suojeltavina. Kuusikaan miestä ei olisi saanut laumaa niin näppärästi jaetuksi.

"Mitä käskyjä!" läähätti Akela. "Ne koettavat yhtyä jälleen."

Mowgli hypähti Raman selkään. "Aja sonnit pois vasemmalle, Akela. Harmaa Veikko, meidän mentyämme pidä sinä lehmät koolla ja aja ne rotkon alapäähän."

"Kuinka pitkälle?" kysyi Harmaa Veikko läähättäen ja leukojansa luskutellen.

"Kunnes seinämät ovat korkeammat kuin Shere Khan voi loikata", hoilasi Mowgli. "Pidätä niitä siellä kunnes me karautamme alas."

Sonnit kaartuivat syrjään Akelan ulvahdellessa, ja Harmaa Veikko pysähtyi lehmien eteen. Nämä hyökkäsivät päin, ja hän pysyttelihe juuri heidän edellään rotkon alapäähän asti, Akelan häätäessä sonnit kauas vasemmalle.

"Hyvin tehty! Vielä hyökkäys, niin ne ovat oikeassa vauhdissaan. Huolellisesti nyt -- huolellisesti, Akela! Näykkäyskin vain liikaa, niin sonnit ryntäävät päin. Hihhei! Onpa tämä hurjempaa työtä kuin mustien kauriiden ajo. Olisitko uskonut näiden elukkain voivan saada tämmöisen vauhdin?" huusi Mowgli.

"Minä -- minä olen näitäkin aikoinani pyytänyt", ähkäisi Akela tomupilvestä. "Käännänkö ne viidakkoon?"

"Käännä! Niin juuri. Käännä joutuin! Rama on hulluna raivosta. Oi, jospa vain osaisin sanoa hänelle, mitä häneltä tänään tarvitsen."

Sonnit suunnattiin tällä kertaa oikealle, ja ne törmäsivät tiheikköön. Toiset paimenet, jotka olivat puolen mailin päässä karjalaitumella tätä menoa katselleet, pyyhkäisivät kylään mikäli koivista läksi, huutaen että sonnit olivat hullaantuneet ja pillastuneet. Mutta Mowglin suunnitelma oli kylläkin selvä. Hän tahtoi vain tehdä pitkän kierroksen ylämaahan ja päästä rotkon yläpäähän, ajaakseen sonnit alas rotkoa ja ahdistaakseen Shere Khanin sonnien ja lehmien väliin; sillä hän tiesi, että Shere Khan ei syönnin ja täyden juonnin jälkeen mitenkään pystyisi taistelemaan eikä kapaisemaan rotkon seinämiä ylös.

Hän viihdytteli nyt puhveleita äänellään, ja Akela oli jättäytynyt kauas taakse, ainoastaan pariin kertaan älähdellen, jouduttaakseen takajoukkoa. Kierros oli varsin pitkä, sillä he eivät halunneet joutua niin lähelle rotkoa, että Shere Khan älyäisi varotuksen. Vihdoin Mowgli pyöräytti hämmentyneen lauman rotkon päähän ruohoiselle pälvelle, joka jyrkästi loiveni alas varsinaiseen rotkoon. Noin korkealta saattoi puiden latvojen yli nähdä alas tasangolle; mutta Mowgli katseli rotkon seiniä ja oli tyytyväinen nähdessään, että ne olivat melkein kohtisuorat. Niitä verhoilevat köynnökset eivät kyenneet suomaan jalansijaa tiikerille, joka tahtoi pyrkiä ylös.

"Anna niiden hengähtää, Akela", hän sanoi kohottaen kätensä. "Ne eivät ole vielä vainunneet häntä. Anna niiden hengähtää. Minun täytyy ilmoittaa Shere Khanille, kuka tulee. Hän on loukussamme."

Hän pani kätensä torveksi suulleen ja huuteli alas rotkoon -- se oli melkein kuin tunneliin huhuilemista -- ja kaiut poukkoilivat kalliolta kalliolle.

Pitkän ajan kuluttua kuului vastaukseksi vasta heränneen, runsaasti syöneen tiikerin venyttelevä, uninen ärinä.

"Kuka kutsuu?" ärähti Shere Khan, ja komea riikinkukko pyrähti kirkuen ylös rotkosta.

"Minä, Mowgli. Karjanvaras, on aika joutua Käräjäkalliolle! Alas -- kiidätä ne alas, Akela! Alas, Rama, alas!"

Lauma pysähtyi hetkiseksi rinteen partaalla, mutta Akela äityi täyteen metsästysulvontaan, ja ne syöksähtivät syvyyteen toinen toisensa jälkeen ihan kuin veneet koskeen, hiedan ja kivien ryöpytessä ympärillä. Kerran vauhtiin tultua oli pysähtyminen mahdotonta, ja ennen kuin ne vielä kunnolleen olivat rotkon uomassa, haistoi Rama Shere Khanin ja mylväisi.

"Ha ha!" ilkkui Mowgli hänen selässään. "Nyt sinä tiedät!" ja mustien sarvien, vaahtoavien turpien ja pullistuneiden silmien virta tohahti alas rotkoa kuin kivenmura tulvavedessä, heikompien puhvelien ahtautuessa seinämiin pyrkimään köynnöksien läpi. Ne tiesivät mikä työ oli edessä -- puhvelilauman kamala hyökkäys, jota mikään tiikeri ei voi toivoa vastustavansa.

Shere Khan kuuli sorkkien töminän, nousi jaloilleen ja löntysteli alas rotkon uomaa, vaanien molemmin puolin jotakin pakotietä. Mutta pystyinä kohosivat rotkon seinät, ja hänen oli pysyttävä tolallaan, raskaana ateriastaan ja juonnistaan ja halukkaampana mihin tahansa muuhun kuin taistelemaan. Lauma roiskahti yli lammikon, jolta hän oli vast'ikään lähtenyt, mylvien niin että kapea kouru oli yhtenä pauhuna. Mowgli kuuli vastausmylvinän rotkon alapäästä, näki Shere Khanin kääntyvän (tiikeri tiesi pahassakin pinteessä paremmaksi kohdata sonnit kuin lehmät vasikkoinensa), ja sitten Rama liukahti, kompastui ja työntyi jälleen matkaan jonkin pehmeän yli, ja sonnit kintereillään sinkoutui täyttä vauhtia toiseen laumaan, yhteentörmäyksen voiman suorastaan nostaessa heikommat puhvelit jaloiltaan. Se tempaisu paiskasi molemmat laumat ulos aavikolle, puskevina, polkevina ja pärskyvinä. Mowgli kärkkyi sopivaa tilaisuutta ja luiskahti Raman selästä maahan, huidellen oikeaan ja vasempaan kepakollansa.

"Joutuin, Akela! Hajota ne. Aja ne erilleen, muutoin ne tappelevat keskenään. Aja ne pois, Akela. Hei, Rama! Hei hoi hei, lapsukaiseni. Hiljalleen nyt, hiljalleen! Kaikki valmista."

Akela ja Harmaa Veikko hyppelivät edestakaisin nipistellen puhvelien koipia, ja vaikka lauma kerran kääntyi uudestaan hyökätäkseen solaan, sai Mowgli Raman suunnatuksi liejupaikkoihin ja toiset seurasivat sitä.

Shere Khan ei tarvinnut enempää poljentaa. Hän oli raatona, ja sääkset jo lähenivät.

"Veikot, tämä oli koiran kuolema", puheli Mowgli, ottaessaan veitsen, jota hän nyt ihmisten keskuudessa asuessaan aina kantoi tupessa kaulaan sidottuna. "Mutta eipä hän olisi tappeluun ryhtynytkään. Heijuu! hänen taljansa näyttää komealta Käräjäkalliolla. Meidän on ryhdyttävä nopeasti työhön."

Ihmisten kasvattama poika ei olisi unissaankaan ryhtynyt yksinään nylkemään kymmenen jalan mittaista tiikeriä, mutta Mowgli tiesi paremmin kuin yksikään muu, millä tavoin eläimen nahka on sijoillansa ja miten se voidaan irrottaa. Mutta kovaa työtä se oli, ja Mowgli viilteli, reuhtoi ja murahteli tunnin ajan, susien katsellessa kieli pitkällä tai hänen määräystensä mukaan autellen kiskomisessa.

Äkkiä laskeusi käsi hänen olalleen, ja ylös katsahtaessaan hän näki Buldeon, pyssy kainalossa. Lapset olivat kylällä kertoneet puhvelien pillastumisesta ja Buldeo oli lähtenyt vihaisena liikkeelle, mielelläänkin moittiaksensa Mowglia huonosta karjan kaitsennasta. Sudet hävisivät näkyvistä heti kun huomasivat miehen lähestyvän.

"Mitä hulluutta tämä on?" ärisi Buldeo. "Sinäkö muka pystyisit nylkemään tiikerin! Missä puhvelit tappoivat sen? Ja onpa se juuri se nilkku tiikeri, josta on luvattu sadan rupiin palkinto. No, no, emme nyt välitä siitä, että laskit lauman karkuun, ja kenties annan sinulle palkinnosta yhden rupiin, jahka olen vienyt nahan Khanhiwaraan."

Hän hamuili vyöstänsä tuluksia ja kumartui kärventämään Shere Khanin viiksiä. Useimmat alkuasukasmetsästäjät kärventävät tiikerin viikset estääkseen sen haamun kummittelemasta heille.

"Hm!" jupisi Mowgli puolittain itsekseen, vetäessään etukäpälän nahkaa irti. "Vai viet sinä nahan Khanhiwaraan palkinnon saadaksesi ja kenties annat minulle yhden rupiin? Mutta minullapa on mielessäni, että tarvitsen nahan omaksi käytettäväkseni. Äläst, ukkeli, taulasi syrjään!"

"Mitä puhetta tämä on kylän metsästäjälle? Sinun onnesi ja puhveliesi typeryys ovat sinulle toimittaneet tämän saaliin. Tiikeri on vast'ikään syönyt, muutoin olisi se jo kahdenkymmenen mailin päässä. Ethän edes osaa sitä kunnollisesti nylkeä, senkin kulkurikakara, ja komentelet siinä vielä minua, Buldeota, olemaan kärventämättä sen viiksiä. Mowgli, en anna sinulle palkinnosta ainuttakaan annaa, vaan lämpimän selkälöylyn. Pois raadon kimpusta!"

"Minut lunastaneen mullin kautta", puheli Mowgli yritellen päästä hartioihin käsiksi, "pitääkö minun kaiken päivää lörpötellä vanhalle apinalle? Hoi, Akela, tämä mies kiusaa minua."

Buldeo oli ollut vielä kumarassa tiikerin pään kohdalla, mutta keikahti äkkiä selälleen ruohikolle ja näki harmaan suden seisovan poikittain ylitsensä, Mowglin jatkaessa nylkemistänsä kuin olisi ollut yksinänsä koko Intiassa.

"Ni--in", mutisi hän hampaittensa raosta. "Sinä olet aivan oikeassa, Buldeo. Sinä et anna minulle ainuttakaan annaa palkinnosta. On olemassa vanha sota tämän nilkun tiikerin ja minun välillä -- hyvin vanha sota, ja -- minä olen voittanut."

Ollaksemme Buldeolle kohtuullisia on meidän sanottava, että hän kyllä olisi kymmenen vuotta aikaisemmin käynyt rynnistelemään Akelaa vastaan, jos olisi suden metsässä tavannut, mutta eihän voinut pitää tavallisena petona sutta, joka totteli ihmissyöjätiikerin kanssa yksityisissä riidoissa olevan pojan käskyjä. Tuo oli lumousta, pahinta lajia taikuutta, ajatteli Buldeo ja odotti epätietoisena suojelisiko häntä kaulassaan kantamansa amuletti. Hän makasi hiventäkään hievahtamatta, joka hetki odottaen näkevänsä Mowglinkin muuttuvan tiikeriksi.

"Maharadsh! Suuri kuningas", hän vihdoin käheästi kuiskasi.

"Niin", hymähti Mowgli päätänsä kääntämättä.

"Minä olen vanha mies. En tiennyt sinun olevan muuta kuin paimenpoika. Saanko nousta ylös ja mennä tieheni, vai repiikö palvelijasi minut kappaleiksi?"

"Mene, ja rauha kanssasi. Mutta älä vast'edes pyri sotkemaan peliäni. Päästä hänet, Akela."

Buldeo astua köpitti kylään minkä kerkesi, vilkuen taakseen nähdäkseen muuttuisiko Mowgli joksikin hirviöksi. Perille päästyään hän kertoi sellaisen tarinan loihdinnasta, lumoomisesta ja taikuudesta, että pappi kävi varsin vakavaksi.

Mowgli pitkitti työtänsä, mutta oli jo melkein hämärä, ennen kuin hän ja sudet olivat saaneet ison, heleän taljan kokonaan erilleen raadosta.

"Nyt meidän täytyy kätkeä tämä ja viedä puhvelit kotiin! Auta minua niiden kokoamisessa, Akela."

Karja saapui kylän edustalle harmaassa hämyssä. Mowgli näki valoja kaikkialla ja kuuli simpukankuorten törähdyksiä ja kellojen kumahduksia temppelistä. Puoli kylää näytti olevan portilla häntä odottamassa. "Tuo tapahtuu syystä että tapoin Shere Khanin", virkahti hän itsekseen; mutta kivisade alkoi vinkua hänen korvissaan ja kyläläiset kiljuivat: "Velho! Suden pentu! Viidakkokummitus! Tiehesi! Painu pois täältä, tai pappi muuttaa sinut jälleen sudeksi. Ammu, Buldeo, ammu!"

Vanha musketti pamahti, ja muuan nuori puhveli mylvähti kivusta.

"Yhä taikuutta!" huusivat kyläläiset. "Hän osaa kääntää kuulia. Buldeo, se oli sinun puhvelisi."

"Mitähän tämä merkinnee?" hämmästeli Mowgli, kivien sadellessa tiheämmin.

"Ne eivät ole toisenlaisia kuin laumakaan, nuo veljesi", tuumi Akela levollisesti istuutuen. "Näyttääpä minusta siltä, jos luodit mitään tarkoittavat, kuin tahtoisivat ne häätää sinut pois."

"Susi! Suden pentu! Mene pois!" hoilasi pappi, heiluttaen pyhän tulsi-kasvin vesaa.

"Taas? Viime kerralla se tapahtui syystä että olin ihminen. Tällä kertaa on syynä se, että olen susi. Mennään, Akela."

Yksi nainen -- se oli Messua -- juoksi karjan lähelle ja huusi: "Voi poikani, poikani! Sanotaan sinun olevan velho, joka voi mielinmäärin muuttaa itsensä pedoksi. Minä en sitä usko, mutta lähde pois, taikka ne tappavat sinut. Buldeo sanoo sinua taikuriksi, mutta minä tiedän sinun kostaneen Nathoon kuoleman."

"Tule takaisin, Messua!" kirkui väkijoukko. "Tule takaisin, tai me kivitämme sinut."

Mowgli ärähti, sillä kiven mukula oli osunut häntä huuleen. "Juokse takaisin, Messua. Tämä on niitä hulluja tarinoita, joita ne ison puun juurella hämyssä jaarittelevat. Minä olen ainakin maksanut poikasi hengestä. Hyvästi; ja juoksehan joutuin, sillä minä lähetän kylään karjan vikkelämpää vauhtia kuin heidän kivipallonsa lentelevät. En ole mikään taikuri, Messua. Hyvästi!"

"Nyt, vielä kerran, Akela", hän huudahti. "Lähetä lauma kylään."

Puhvelit olivat kylliksi kiihkeät pääsemään tanhuoilleen. Ne tuskin tarvitsivat Akelan ulvahdusta, vaan säntäsivät sisälle portista kuin tuulispää, hajottaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle.

"Laskekaa lukumäärä!" huusi Mowgli ylväästi. "Kenties olen varastanut niistä jonkun. Laskekaa, sillä minä en enää paimeneksenne rupea. Hyvästi jääkää, ihmisten lapset, ja kiittäkää Messuaa siitä, etten tule sinne susineni kaahaaman teitä ylös ja alas katua."

Hän pyörähti kantapäillään ja asteli pois Yksinäisen Suden kanssa; ja katsahtaessaan ylös taivaan tähtösiin hän tunsi itsensä onnelliseksi. "Eipä tämä poika enää ansoissa nukuskele, Akela. Ottakaamme Shere Khanin talja ja lähtekäämme. Ei; me emme vahingoita kylää, sillä Messua oli minulle hyvä."

Kuun noustessa tasangon yli ja hopeoidessa sen maidonkarvaiseksi näkivät hirmustuneet kyläläiset Mowglin, kaksi sutta kintereillään ja vankka kimppu päänsä päällä, hölköttävän aavikon poikki suden tasaisella tahdilla, joka syö pitkiä penikulmia kuin kulo. Silloin he kajahuttelivat temppelin kelloja ja puhaltelivat simpukkatorvia rämeämmin kuin konsanaan; ja Messua itki, ja Buldeo koristeli seikkailutarinaansa, kunnes lopulta vakuutti Akelan nousseen takatassuilleen ja puhuneen kuin ihminen.

Kuu oli juuri laskemaisillaan, kun Mowgli ja kaksi sutta saapuivat Käräjäkallion kukkulalle, ja he seisahtuivat emo Jolkan luolalle.

"Ne ovat häätäneet minut ihmislaumasta, emo", huusi Mowgli, "mutta sanani pitääkseni tuon Shere Khanin taljan".

Emo Jolkka käveli kankeasti ulos luolasta penikat takanaan, ja hänen silmänsä hehkuivat, kun hän näki taljan.

"Sanoin hänelle sinä päivänä, jona hän sulloi päänsä ja hartiansa tähän luolaan, etsien sinun henkeäsi, pikku sammakko -- sanoin hänelle, että metsästäjä joutuisi metsästettäväksi. Hyvin on tehty."

"Pikku Veikko, hyvin on tehty", yhtyi syvä ääni tiheiköstä. "Olimme ilman sinua yksinäisiä viidakossa!" Ja Bagheera juoksi Mowglin paljaitten jalkojen juureen. He kiipesivät yhdessä ylös Käräjäkalliolle, ja Mowgli levitti taljan laakakivelle, jolla Akelan oli ollut tapana istua, ja naulitsi sen maahan neljällä bambun sälöllä. Akela paneusi sille pitkäkseen ja kajautti vanhan kutsun käräjäväelle: "Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet", ihan niinkuin hän oli huutanut Mowglia sinne ensimmäistä kertaa tuotaessa.

Aina Akelan viraltapanosta asti oli lauma ollut ilman johtajaa, metsästellen ja tapellen kukin mielensä mukaan. Mutta totuttuun tapaan he vastasivat käräjäkutsuun. Toiset heistä olivat rampautuneet loukuissa, joihin olivat harhautuneet; toiset ontuivat ampumahaavojaan, toiset olivat kapisia kehnon ruuan syömisestä, ja monta puuttui. Mutta he tulivat Käräjäkallioille, kaikki hengissä säästyneet, ja näkivät Shere Khanin viiruisen taljan paadella, suunnattomat kynnet tyhjinä roikkuvien käpäläin päissä.

"Katsokaa tarkoin, oi sudet. Olenko pitänyt sanani?" kehoitti Mowgli; ja sudet ulvahtelivat myönnytystään, ja muuan resuinen susi kiljui:

"Johda meitä jälleen, oi Akela. Johda meitä jälleen, oi ihmisenpenikka, sillä me voimme pahoin tästä laittomuudesta, ja tahtoisimme vielä kerran olla Vapaa Kansa."

"Ei", kehräsi Bagheera, "sepä ei käy laatuun. Täyteen ravittuina ollessanne voi hulluus taas riivata teidät. Tyhjänpäiten ei teitä Vapaaksi Kansaksi nimitellä. Te taistelitte vapaudesta, ja se on teidän. Syökää se, oi sudet."

"Ihmislauma ja susilauma ovat minut häätäneet", virkkoi Mowgli. "Nyt aion metsästää yksinäni viidakossa."

"Ja me metsästämme sinun kanssasi", sanoivat ne neljä penikkaa.

MOWGLIN LAULU,

jonka hän lauloi Käräjäkalliolla Shere Khanin taljalla tanssiessaan.

Minä Mowgli laulan. Viidakko tekojani kuunnelkoon.

Shere Khan se uhkasi tappaa -- tappaa! Portilla hämärässä uhkasi tappaa Sammakon, Mowglin!

Hän söi ja hän joi. Juo vain, Shere Khan, sillä milloin juot sinä taas? Nuku, näe tapostasi unta.

Olen laitumella yksin. Tule, Harmaa Veikko! Tule, Yksinäinen Susi, iso riita on mielessä täällä.

Tuokaapa vantterat puhvelihärät, sininahkaiset tulisilmäiset laumahärät luokseni. Kaahatkaa niitä sinne ja tänne käskyni jälkeen. Uinutko vielä, Shere Khan? Herää, oi herää! Täällä minä tulen, ja takanani härät.

Rama, puhvelien kuningas, polkaisi sorkallaan. Waingungan vedet, minne Shere Khan meni?

Ei ole hän Sahi, jotta kaivaisi kuoppia, eikä myös Mor Riikinkukko, lähteäkseen lentoon. Ei ole hän Mang-yökkö, riippuakseen puissa. Humisevat bambuvesat, minne juoksi hän?

_Hou!_ hän on tuossa. _Hui!_ hän on tuossa. Ramanpa jaloissa viruu jo Nilkku! Ylös, Shere Khan! Ylös tappoon! Täällä on lihaa: murra härjiltä niskat!

Sh! hänpä nukkuu. Emme herätä häntä, sillä hän on hirveän voimakas. Sääsket ovat tulleet sitä näkemään. Mustat muurahaiset ovat tulleet sitä tietämään. Hänen kunniakseen nyt on suuri seura koolla.

_Alala!_ Minulla ei ole vaatetta verhokseni. Sääkset saavat nähdä, että minä olen alasti. Minua hävettää kohdata kaikkea tuota kansaa.

Lainaa minulle takkiasi, Shere Khan. Lainaa minulle helottavaa viiruista takkiasi, lähteäkseni Käräjäkalliolle tästä.

Minut lunastaneen mullin kautta tein minä lupauksen -- pikku lupauksen. Takkisi vain puuttuu ennen kuin pidän sanani.

Veitsellä, veitsellä, jollaista ihmiset käyttävät, metsämiehen veitsellä kumarrun lahjaani ottamaan.