Part 9

"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä; siinähän on jo koko rikkaus... ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat syödä."

Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta, ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet repaleiksi.

Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä, naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika. Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?

Nähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti rautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen kysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi vuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli tuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä huoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli pienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin ummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei huomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:

"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?"

Hän tyytyi vaan vastaamaan:

"Jotensakin."

"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa."

"On tietysti."

Kaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä parempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta ilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.

"Tuossa on teidän tilanne", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä olevaa vuodetta.

Tuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa asetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.

"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla", lausui Rosalie. "Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja, sillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä, vaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään tarkkoja."

Jos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei siinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.

"Seinissä on nauloja", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen mykkään kysymykseen. "Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita."

Olipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli liinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut niitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin riittävä.

"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin", lausui Rosalie; "voipi tapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on juonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on nimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä silloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan työhön. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, kiitoksia."

"Ei kestä kiittää."

Perrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään, eikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta jouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua hyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka olisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen karkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa siinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.

Ei kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin viidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan, vähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä oli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään hän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen naulaan huomispäivää varten.

Hetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas alkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin esille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan tyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat huoneen omistajaan.

"Mokomakin pesä!"

"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."

"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."

"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"

Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.

Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita. Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista, riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista, joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.

Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa kuunteleminen.

Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin jotenkin siihen tapaan kuin:

"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."

"Niin, ja oikeutta noudattava myös."

"Paras on olla siitä puhumatta."

Mutta heti joku toinen lisäsi:

"Eihän se estä..."

Ja sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden todisteita.

"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!"

Vähitellen puhe taukosi.

"Kunhan nyt saisi edes nukkua", kuului uninen ääni.

"Mikä sinua estää?"

"Eihän La Noyelle ole vielä tullut."

"Minä näin hänet tunti sitten."

"Mimmoinen hän oli?"

"Sikahumalassa tietysti."

"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?"

"En tiedä sitä."

"Entä jos panisimme oven salpaan."

"Siitäpä hän vasta nostaisi melun."

"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin."

"Ehkä vielä pahempikin."

Samassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.

"Siinä hän nyt onkin."

Mutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan, senperästä valitusta ja itkua.

"Kas niin, nyt hän kaatui."

"Ehkei hän voikaan nousta."

"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä."

"Ja me nukumme paremmin."

Valituksia kuului ja väliin huutoja.

"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni."

"Sitä hän saa odottaa", lausui Laïde.

"Hoi, Laïde hoi, Laïde!"

Mutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.

"Hän on nukkunut."

"Sepä onni!"

Mutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan nousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:

"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni, Laïde, Laïde!"

Nähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan rappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:

"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset pu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!"

Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.

"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja silloin olet sinä vastaamatta."

"Niin silloin varmaankin on hiljaa", lausui toinen ääni.

"Uskokaa sitä", keskeytti toinen ääni. "Silloin hän menee hakemaan Laïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa vielä pahemmin."

"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?"

"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde."

"Mene itse."

"Sinuahan hän huutaa."

Laïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.

"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!" huudahti La Noyelle itkien liikutuksesta.

Etpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt pysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen ajatuksen.

"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä."

Mutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.

"Tule nukkumaan kanssani." "E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni."

Siinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen ajatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:

"Pi-hikkainen la-hasi!"

"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.

"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."

"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."

"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."

Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava, kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.

Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"

"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä elämää kestää huomiseen asti."

Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan liikkeellä?

Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi huoneeseen.

"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?"

Välittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet levolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja itkuaan.

"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi, ku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda ka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!"

Mitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat häneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.

Mutta hän jatkoi vaan: "suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan muu."

Lausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi kertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.

"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka, pannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan, humalaan, humalaan, humalaan."

Vähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä valtaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi lallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen pöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle kyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.

"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt? Anteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa."

"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne."

"Sinäpä sitä juuri tahdoit."

"Viemmekö hänet ulos takaisin?"

"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."

Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?

Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi. Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.

Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi kaikuvasti kuorsaamaan.

Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.

Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.

Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.

Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä väliä täytyi uudistaa se temppu.

Mitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän hengittää niin hän tulee sairaaksi.

Kääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui päänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu siihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy melutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa siinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon turmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä kenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon paperin.

Mutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän huomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän kynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa tekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet viimeinkin saavutti.

Viidestoista luku.

Perrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen hiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa ja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi tuloaan.

Huolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä tukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei kuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana, painostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.

Siitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta keskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.

Koettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli sysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti kun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaan _huoneessa herännyt_. Hän säikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut siitä tavattomasta räminästä.

Silloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä, otti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka häämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni äänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän istahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.

Oi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen ollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa edestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja nyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran, joka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.

Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin -- rahalla maksettu oikeus.

Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä. Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden. Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.

Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.

Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä oli.

Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?

Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten, joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.

Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan, jota paikkakunnan murteella sanotaan _aumuche'ksi_ ja jommoista talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan kuin tavallinen sade.

Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun, joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille, ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja ovi aukeni.

Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä, puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä, kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia. Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.

Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon auringon suuteloista.

Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan, kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi, joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.

Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.

Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi väen alkaessa päivätyötänsä.