Part 8

Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa: juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi nähdä kaikki mita sisällä tapahtui -- suuressa kaupungissa väkitungos tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.

"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.

"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat juoneet itsensä vallan humalaan."

Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se, että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.

"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille. Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa asuvat täyshoitolaisemme."

Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen näkyi kynnyksellä huutaen:

"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen päivää laiskottelemassa."

"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina niinkään hyvällä tuulella."

"Mitä sinä mumiset?"

"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."

"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."

Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti, sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.

"Mistä täällä nyt riitelette", hän kysyi leppyisesti.

"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt matkalla. Kori oli kovin painava."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi mummo sovittavaisesti, "laske pois korisi ja tule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä."

"Odottakaa minua täällä pihalla", sanoi Rosalie Perrinelle, "minä palaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa ostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä vasemmalle; rientäkää."

Palatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun siimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi kukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.

"Istukaa", kehoitti Rosalie, "niin maistelemme yhdessä herkkujani."

"Mutta...."

"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän antoi luvan."

Koska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi kursailla, vaaa istahti pöytään.

"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty; teidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo Françoiselle. -- Tuolla saatte asua."

Hän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin osan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi oli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään kysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.

"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä rahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei tietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta työntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö niin?"

Toisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias herra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla kiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin tarkkaavaisesti jotakin kirjaa.

"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä", kuiskasi Rosalie hiljaa.

Siltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen luoksensa ja lausui:

"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä."

"Vai niin!" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.

Ja sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahti Perrinen puoleen.

"_Are you an Englich girl_?" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän kysyi.

"_No sir, but my muther was_." [En herra, mutta äitini oli englantilainen.]

Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.

Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.

"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie, ja nousi vilkkaasti.

Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.

"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.

Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina. Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.

Rosalie meni vaunujen luo.

"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.

"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.

"Minä, Rosalie!"

"Käske mummosi tänne minun puheilleni."

Rosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka yhtä joutuin seurasi häntä.

"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Hyvää päivää, Françoise."

"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?"

"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta tapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään mttään."

"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana."

"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa jollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä kokousta pidettävän."

"Hän on arvattavasti luvannut."

"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet kokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei kokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan. Minä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä."

"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty."

"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan samanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää huolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia, pysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi, Françoise."

"Hyvästi, herra Vulfran."

Herra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.

"Missä on Rosalie?"

"Tässä olen, herra Vulfran."

Herra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin kappale.

"Tässä on sinulle."

"Oi, kiitos herra Vulfran."

Vaunut läksivät pois.

Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa: Minä en salli sitä kokousta pidettävän... Se on minun tahtoni! Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen kovuuteen.

Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.

"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen rahaansa.

"Minä näin sen."

"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."

"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."

"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."

"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen vieressänsä."

"Niin, kun hän ei näe."

"Eikö hän näe?"

"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?"

"Sokea!"

Ihan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.

"Onko hän jo kauan ollut sokea?"

"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei kukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta poikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut niin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen yskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua yksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti luulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän ei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin hänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua hänen sairaudestansa -- tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi -- minä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia -- he ovat saaneet pitkän nenän."

Silloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:

"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?"

"Olenhan juuri syömässä."

"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan."

"Täytyyhän minun sitten mennä."

"Älkää välittäkö minusta."

"Tavataan jälleen illalla."

Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.

Kolmastoista lako.

Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli eteenpäin katsellen kauppalaa.

Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja tarkastamatta.

Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana, jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä saavuttaisi.

Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen. Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.

Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä, käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.

Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen seudun asukas sen hänelle kertonut.

Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä, kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.

Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna. Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta. Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille, mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan sähköverkon ympäröimänä.

Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin, mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.

Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.

Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha, joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin. Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja semmoisia kuin _Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui lentohiekkaan, Hangestin ihmissusi_ ja kymmenittäin muita, jotka kaikki siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne edellisenä päivänä.

Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana. Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut.

Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?

Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi. Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa, että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta, neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta -- ei ainoatakaan tuon äiti raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja turvana.

Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi voinut häntä auttaa ja pelastaa:

"Äiti, rakas äiti kulta!"

Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet, vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin viimeisiä sanoja: "minä näen sinut... niin, minä näen sinut onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?

Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä. Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."

Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?

Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.

Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi erosivat rehevästä ruohosta. -- Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi niistä muutamia.

Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti kukan valkolehtiä kuiskaten:

"Onnistun, vähän... hyvin .. täydelleen... en ollenkaan..."

Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia valkolehtiä.

Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin repi irti loputkin.

Onnistun... vähän... hyvin... täydelleen.

Ja samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja huuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin milloinkaan ennen.

Neljästoista luku.

Viimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen menemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen muodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka harsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä. Kauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten talojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan tyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.

Perrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä myöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä. Mutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt -- ja sitä vailla oli niin vaikea elää -- katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja sänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä työhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.

Saapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista, jotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen tullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää, tupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi ollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa rinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin yksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin monissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita ja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut semmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.

Päästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan saman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan kynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja sen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa kohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa syventyneenä.

Perrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet. Varmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:

"_A good night's rest to you_." [Hyvää yölepoa teille.] "_Good evening sir_. Hyvää yötä sir."

"Missä olette ollut?" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.

"Olen ollut kävelemässä metsässä", vastasi Perrine samalla kielellä.

"Ihanko yksin?"

"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa."

"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa sunnuntaihuvitusta kuin lukeminen."

"Minulla ei ole kirjoja."

"Oletteko katolilainen?"

"Olen, herra."

"Minä kyllä lainaan teille muutamia: _farewell_. Jääkää hyvästi."

"_Good-bye sir_. Hyvästi herra."

Rosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti lepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.

"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?" hän kysyi.

"Niin, kyllä mielelläni menisin."

"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."

Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.

"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise lempeästi ja hyväntahtoisesti.

"Niin, jos vaan mahdollista."

"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."

"En toivo parempaa."