Part 7

Heti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli myönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen vaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta hetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:

"Milloin olen nähnyt sinut ennen?"

"Silloin kuin möin teille Palikarin."

"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"

Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat hänen puolestansa.

"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"

Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta heikkoudesta.

"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua vaivaa?"

Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.

Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen muodoissa.

"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.

Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän, juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.

Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.

"Odota vähäisen, tyttöseni, odota", lausui La Rouquerie.

Laskeutuen polvilleen hän ojensi pullon suun Perrinen huulilla

"Juo aika siemaus, se virkistää."

Viinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti liikkumiskyvän.

"Sinun oli varmaankin nälkä?"

"Niin."

"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan vähäsen."

Hän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.

"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee sinua."

Varoitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko leipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien kehotusta.

Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.

"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui La Rouquerie.

"Saanko antaa sille palasen?"

"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on hyvä."

"Niin, eikö ole?"

"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."

Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti luistaa alas.

"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.

"Kyllä, jos vaan saan."

"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu, minkä jo olet syönyt."

Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.

"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."

Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La Rouquerie:

"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"

"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi, mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin jo sen hajun."

"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"

"Jatkaa matkaani."

"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."

"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"

La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:

"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen tavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani varrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua. Huuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja rautaromua!"

Perrine teki niin.

"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden saat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä on minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin asti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan vaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun päästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat."

"Millä? Minulla ei ole rahaa."

"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan, jotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä takaisin. Ole varma siitä."

Yhdestoista lukit.

Kaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.

Kahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla: Gouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin, kunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine kokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.

"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit minulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin elatuksesi."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä."

Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi toisen houkuttelukeinon.

"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."

Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine pysyi yhä sittenkin lujana.

"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."

"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"

"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"

"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."

"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."

La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa. Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän pikku tytön näköinen.

Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä; sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.

Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne, jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu, niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat, sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.

Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin kuivamaan.

Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä. Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen. Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.

Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä: Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan noussut tavallista korkeaa savupylvästä.

Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.

Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.

Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä kysyen:

"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"

"Niin, ihan suoraan."

"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole minkään suora."

"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani, minä olen juuri menossa Maraucourtiin."

"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne."

"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti."

Niin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.

"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?" hän kysyi.

"En. Mutta entäs te?"

"Tietysti olen sieltä."

"Työskentelettekö tehtaassa?"

"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä kehruutehtaassa."

"Mikä se on?"

"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten olette kotoisin?"

"Parisista."

"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä valmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten."

"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?"

"Siitä voi saada kymmenen sousta."

"Onko se vaikeata?"

"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata aikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?"

"Kyllä, jos minut vaan otetaan."

"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin saisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa. Teidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan ristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten myöhästyn."

Hän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat tasaisesti astumaan eteenpäin.

Perrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen mitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia tuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä välinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin selvittivät hänelle olot.

"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?"

"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oli Picquignystä."

"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?"

"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka sitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?"

"Vai rouva Françoisen luona!"

"Tunnetteko hänet?"

"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona."

"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansa tähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra Edmond Paindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herra Vulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa."

"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?"

"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herra Vulfran on."

"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska kuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?"

"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa ennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli joutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan ostamaan jutea.... Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette varmaankaan tiedä mikä jute on?"

"Kasvi varmaankin."

"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään, kudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra Vulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra Vulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä käsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle kutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat. Kerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa."

Hän keskeytti puheensa:

"Vaihdetaanko toiseen käteen?"

"Mielelläni neiti.... Mikä on nimenne?"

"Rosalie."

"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie."

"Ja te, mikä on tiedän nimenne?"

Perrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:

"Aurelie."

"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie."

Levähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten heti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.

"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa lähtiessänsä Intiaan."

"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä pahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut intialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra Vulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman neiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen huvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra Edmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida täkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti rikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien joukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei tiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä mitään... ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä milloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin."

"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?"

"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir Bretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne avuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat heille?"

"Sepä kummallista!"

"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond palaisi."

"Hänen isällensä?"

"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy tehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret herrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin, jolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista."

"Sukulaisistako?"

"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole sen kanssa mitään tekemistä?"

"Ei tietysti."

Ja kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui eteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien, joka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän puheluun. Ja niin kävikin.

"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?"

"Minulla ei ole enää vanhempia."

"Eikö isää eikä äitiä?"

"Ei, ei isää eikä äitiä."

"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka on hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla olisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi niin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa pöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis te olette ihan yksin?"

"Ihan yksin."

"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?"

"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan että jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin syystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan tuntemattomilta sukulaisilta."

"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin."

"Niin on."

"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka tosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain ja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla vastaamatta. Onko teillä rahaa?"

"Vähäisen."

"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille kaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava etukäteen."

"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta."

"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä hinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte kuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista."

"Suostun kiitollisena siihen."

"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in viikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita huoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä asuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja; herra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä niin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herra _Benndit_; hän on englantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaan _Bandit_, sillä hän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'." [Ranskalainen sana Bandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]

"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä."

"Osaatteko te englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi siitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos osaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea sunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna kahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa uudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka sunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies."

Kahdestoista lnkn.

Tien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden välillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin oikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria hammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat tiilipiiput.

"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."

Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen, jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.

Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta, mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin putosi kori maahan heidän käsistänsä.

"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista -- vai mitä?" sanoi Rosalie.

"Erittäin kaunista."

"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä, jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi. Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua. Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä. Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe savupiippujen tänään savuavan."

Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.

Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön, kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein oli kuullut sitä kuvailtavan.