Part 6

Samassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen pieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen mukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului etäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä väliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.

Hän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään ja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä. Ukkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista nousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt ainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti hänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja kauheata ukkosenjylinää.

Mistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi läpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?

Tuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin päässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä sieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen suojaan.

Ei ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja hänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika ajoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen lävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.

Ehtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen rientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä korkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen nopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet ikäänkuin ilmituleen.

Matkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea rajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän sitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen, hirmumyrskyn kourissa.

Jos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan olisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja puhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.

Miksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma vielä ollut ennättänyt hänen päällensä.

Kyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän riensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta rajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn ulvovan kintereillään.

Jos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi tuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää eteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen hän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.

Onneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa muutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.

Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää lujana ja rohkeana loppuun asti.

Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut siinä ja taluttanut häntä.

Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman iskusta.

Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan, jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta, rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta -- kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena, hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.

Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä. Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.

Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?

Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin. Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen, kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat myrskyr kourissa.

Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin ohikiitävän junan kohina -- rankkasade se siinä kohisi ja rakeet rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.

Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.

Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista, sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.

Yhdeksäs luku.

Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.

Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka, sillä ainakin hän huomaa illan tulon.

Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei kukaan tulisi häntä häiritsemään.

Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa, sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta kuitenkin tyhjää parempi.

Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.

Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.

Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.

Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin ravitsevaiset.

Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.

Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.

Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.

Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia kammoksuttavia kuvia.

Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut, vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.

Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta. Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.

Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.

Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.

Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi. Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen kyllä vielä tulisi lämmin.

Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.

Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.

Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.

Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina. Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta. Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.

Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa. Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän, joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä tuoksu.

Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa? Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla hänelle yhtä suopea.

Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi hänen pelastuksensa.

Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.

Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä päivää.

Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä varten.

Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena, pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan hervottomaksi.

Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien vierustalle tointumaan.

Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?

Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?

Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?

Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.

Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.

Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:

"Mitä täältä tahdot?"

"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."

"Me emme tarvitse apua."

"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Parisista?"

Yksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:

"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn kunniallisilta ihmisiltä!"

"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi", jatkoi vaimo.

Ei auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa matkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.

"Tuossa tulevat santarmit -- juokse pian pakoon!"

Perrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat purskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.

Hän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä hän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.

Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin tylysti!

Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.

Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään ja hengähtämään.

Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.

Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa kestää loppuun asti?

Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan tukahduttaa hänet.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.

Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.

"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein kuolettava helle."

Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja kuolemantuomioksi.

Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.

Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.

Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin eläin!

Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin iltaisilla nukkuessansa.

Kymmenes loka.

Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään kuvastuneena ylitsensä.

Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.

Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse lähemmin tarkastella aasia.

"Palikar!"

Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun purskahtaen.

"Palikar, rakas Palikar kultani!"

Kuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä ja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja ilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset kerrat eivät olisi riittäneet.

Perrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut edes liekaa jalassa.

Hän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen päätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn ja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä huutavan.

"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!"

Kiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki lähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä suussa.

"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?" hän huusi, ottamatta piippua suustansa.