Part 5

Mutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä onnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään johon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä syvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?

Ja kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä aukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.

Kuinka hän pääsisi sinne?

Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.

Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa; hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.

Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle. Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.

Settsemls Inka.

Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle, kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.

Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.

"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.

"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."

"Entäs Monneau?"

"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en _minä_ ainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi peltonsa jo korjatuksi."

Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta, joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti heidän valvoessaan.

"Sepä olisi todellakin mainiota!"

"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme tuossa tuokiossa loppuu."

Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat sieltä pois.

Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja, jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?

Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä -- illan hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.

Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin, hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.

Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni hänellekin koittaa.

Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.

Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.

Vaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua. Päinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista mielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin äkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata taivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä odottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut kuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä nukkumasta sydän täynnä toiveita.

Hän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun päänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien kiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä kuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne, joka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika atrioida.

Hän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki joka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana hänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman kauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin molemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla tavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti itkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan.

Vaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia rauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä kovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku salaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen hiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään. Hän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että luuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän rupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä olevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten varovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa ulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon toiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten joku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen toisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi korjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja näin keskellä yötä!

Ennenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät pois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä kuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin jotakin hakattaisiin poikki.

Silloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat "korjaajia", jotka "puhdistivat Monneauo pellon"; sukkelaan he leikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka olivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois, jotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.

Mutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat; hänestä se ei ollenkaan ollut "parahiksi", sillä ensi silmänräpäyksessä hän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.

Mitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän oli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin verekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka olisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.

Tosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri sentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet Monneaun pellon "korjuuseen"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin ja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän voisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!

Sitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi huimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka yhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki artisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he työskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko pellon.

Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes Perrine voinut heitä nähdä.

Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa uutterammio.

Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin heidän mukanansa.

Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.

Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.

Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin vievää tietä.

Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja vangitsisivat hänet.

Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään. Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja ilmoittaen päivän tuloa.

Kahdeksas loka.

Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi, savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet pysyivät pimeässä.

Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti, mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti kuolleelta.

Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän saattaen askeleensa horjumaan.

Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna, hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka vei häneltä kaiken tarmon.

Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki voimansa?

Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.

Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi jatkamaan matkaansa.

Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa, niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa leipää.

Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi aika onnen lehden kääntyä.

Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä. Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.

"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.

Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä, mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.

"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."

"Ottakaa sitten tämä."

Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.

Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta tavallista.

Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä, niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat, olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän kunnes pääsi Amiensin tienoille.

Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan, oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena -- hän kun tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut hännello kupillisen lihalientä.

Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen, että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.

Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi samallainen nälän puuska kuin äskeinen.

Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen, saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen. Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.

Alussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä omaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan ensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen tahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.

Mutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen tasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea, vaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä kuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot, pieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen talo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka läheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä puro -- semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.

Pienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä oli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa suihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei juuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma pihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.

Sillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen luokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän oli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja tylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa ryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa hänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut säkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi ostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta nyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas, joka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi seurueelleen.

Hänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.

Sillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä sietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka häntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan puuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja kietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva ja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras esine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja tuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet auki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään kovemmaksi.

Epätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja piti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä sylky enää ollut yhtä limaista.

Toivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli kulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen, lammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut pilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus silti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin palavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan pilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi kohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se varmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka täyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa niin paljon kuin suinkin halutti.