Part 4

"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."

Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli asettunut työhönsä.

"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?" hän kysyi.

La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.

"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" -- tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi -- "tiedättehän että hän on kovin heikko: se ei voi enää kestää kauan."

La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.

"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."

La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."

Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.

Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti, ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.

"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen huulianne."

Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen. ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.

Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi hukkaan.

"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä virkistää teitä."

Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri: ehkä hän voi tehdä jotakin.

Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan parantamiseksi:

"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."

Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan, ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.

Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi? Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla, häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:

"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei varmaankaan kuole."

"Niin, eikö totta?"

"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."

Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?

Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota piti omassansa.

"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena todellisuuteen.

"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."

"Oi äiti, äiti!"

"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava, niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."

Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.

"Meidän täytyy erota..."

Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.

"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu Jumalan tahto -- sinä jäät yksin -- ehkä muutaman tunnin kuluttua -- ehkä huomenna --"

Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän jaksoi lisätä:

"Kun minua -- ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille, jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"

"Kyllä, äiti, kyllä!"

"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua tuskan valtaan kun -- kun jäät yksin -- yksin Parisiin. Silloin sinun pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun; parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin. Lupaathan minulle!"

"Sen lupaan, äiti."

"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta ajatella sinun joutuvan täältä pois."

Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.

Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen ylitsensä huutaen:

"Äiti, äiti!"

Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.

"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi -- mutta en muista mitä jo olen sanonut -- odota vähäsen."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile; sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi... Toimi niin, että sinua rakastetaan... itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon... minä tiedän että he vielä rakastavat sinua... ken voisi olla sinua tskastamatta... Silloin kova onnesi on lopussa."

Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.

"Näin sinnt... niin, näin sinut ooneliisena... Oi! Jospa saisin kuolla siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä sydämessäsi!"

Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää hänen läähättävästä hengityksestänsä.

Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä, kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.

Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.

Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.

Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.

"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.

"Kyllä."

"Kas tässä, ota nämä..." hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "... makeiset tekevät hyvää?"

Kuudes luku.

Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta Perrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin Markiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä.

"Meidän täytyy mennä", hän lausui.

"Oi, täytyykö meidän?"

"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.

Ja hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.

He astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen ympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa, hänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan äitinsä luokse.

Viimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja Markiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja karamellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa. Markiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli pukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella oli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen päällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli vaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina pariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa kunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat kätkeneet viimeiseen lepoon.

"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni", alkoi Grain de Sel, joka luuli velvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä henkilönä, "että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään vuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa."

"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani", jatkoi Markiisitar, "niin kyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti."

"Jos enemmän pidät karamellinteosta", lausui karamellintekijä, "niin otan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea ammatti."

La Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat nekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin Perrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan pyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.

Näin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät kyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne katkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.

"Miten hyvät te olette minulle", hän kuiskasi kiitollisesti.

"Kukin tekee minkä voi", vastasi siihen Grain de Sel.

"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin kaduillekaan", vakuutti puolestansa Markiisitar.

"Minä en saa jäädä Parisiin", vastasi Perrine, "minun täytyy heti lähteä sukulaisteni luokse."

"Onko sinulla sukulaisia?" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi katsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät mahda olla mistään kotoisin.

"Missä ovat sukulaisesi?"

"Lähellä Amiensia."

"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?"

"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä jalkaisin."

"Osaatko sinne?"

"Minulla on kartta taskussani."

"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä Pariisissa Amiensiin vievälle tielle."

"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle..."

Jokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja ristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät keskeytti.

"Jos tahdot eksyä Parisissa", hän lausui, "niin kuuntele vaan heitä. Näin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle, siellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin seurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa kuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?"

"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti."

"Sinun tulee totella äitisi käskyä", lausui Markiisitar. "Lähde siis, mutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö."

Toiset pudistivat hänen kättänsä.

Sitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman epäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen; silloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:

"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti."

"Niin lähde heti", kehoitti Grain de Selkin.

Perrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän kättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.

"Minä tarjoan lasillisen viiniä", lausoi Grain de Sel.

"Ei hyvä pahaa tee", vastasi siihen Markiisitar.

Ensi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:

"Lapsi poloinen! Pieni raukka!"

Istuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan matkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen Italiasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin oli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin Calaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen matkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja Breteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle. Hyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin piti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis jaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi perillä kuuden vuorokauden perästä.

Mutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua kolmekymmentä kilometriä?

Juuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman perästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia joskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä toisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä kestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä ilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka kuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole parempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä voisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos, joka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne putoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan läpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän kestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta aamuun?

Sanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa rautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä itseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa varten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.

Hänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä Champ Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa hänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli taskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.

Näiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen kauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia päiviä.

Oliko se mahdollista?

Hän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun kuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja jatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.

Hänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari kolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas Parisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen mielestänsä oli turvallisin paikka.

Mutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan jatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta tien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea savu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa melua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä miltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan tomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja pitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana sama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli herättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine'.

Eikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä pois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut, vaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat väkijoukot ja sen häikäisevä valo.

Sininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla kirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli olevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin perästä ihan varmaan tulee maaseutu.

Hän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula leipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis leipurinmyymälään.

"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää."

"Onko sinulla rahaa?" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen ulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.

Perrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.

"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi."

Ennenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.

"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.

"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan."

"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?"

"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni."

"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan luusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen."

Perrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.

"Minkätähden minut vangittaisiin?" hän sopersi.

"Sentähden että olet varas..."

"Enhän, rouvaseni!"

"... joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus, maankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!"

Perrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei tietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän kyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä isän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen silïoio kävisi?

Kaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti, mutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa, rahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet tukahuttaa.

"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani takaisin", hän lausui ojentaen kätensä.

"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan minä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene matkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!"

Leipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti silloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan sekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon varastaaksensa."

"Semmoiselta hän näyttääkin."

"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin."

Kovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi mennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka haukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut juosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä ajettiinko häntä takaa.

Muutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta, hän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista vastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei mitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!

Tosin hän kyllä voi siihen lisätä: "ei leipää eikä rahaakaan!" Mutta se oli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua veteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana päivänä aamiaiseksi.

Kuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää, ja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen läsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä seuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas luulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi myöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa voi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään ollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon paahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa riittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty eikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi tuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän nyt söisi?

Ehdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin vainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä valossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-, porkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut mitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka pellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai muiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa kättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja yhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten armeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä vaeltaja.

Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja puutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä maankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä maailmassa.