Part 3
Tytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja valkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka asettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla saattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät olleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä ne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan kysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.
"Myödäksesikö ne ottaisit?"
"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi."
"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta, minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."
Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän huoneen seiniä.
Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa, huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa, jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.
Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.
"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.
"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa sinulle iloa, äiti."
Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?
Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?
Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa, he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia, jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä. Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille, jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan. Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin lapseksi.
Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä tästä vielä paranen! -- niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut: äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous eneni enenemistänsä -- ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä päivältä.
Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan, joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.
"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.
Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi
"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä ennenkuin huomenna; silloin..."
Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:
"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä -- voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."
Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen parantumisestansa.
Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta, Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä, jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta. Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta. Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna katselevan häntä.
"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"
Kun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen pois.
"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?" kysäsi Grain de Sel, jonka kaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.
Hän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille huulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli tarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että se piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä, ehkä vähän enemmänkin.
"Oh! kas tuota veitikkaa?" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä kurkkua.
Ja sitte hän rupesi huutamaan:
"Markiisitar! La Carpe!"
Nämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen kerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs karamellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa milloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän keitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin vyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kyseli Markiisitar.
"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen."
Hän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin äskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi huviksi ja riemuksi.
"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole uskonut sitä todeksi."
"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.
"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."
"Teistäpä tulisi oiva pari."
Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin, selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan jos joutuisi heidäo kynsiinsä.
Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta, kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla, kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää, mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa. Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes ollut käsitystä julmuudestansa.
Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.
He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas, niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka vei suureen puutarhaan.
"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä ole ainoatakaan näin komeata aasia."
"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä kuin elää mielensä mukaan.
Mutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.
"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa", hän vastasi "eihän se ole byvä... sillä katsos virkamiehet!..."
Virkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin luottamusta.
Nyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen täytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen kunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä ihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat, ei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän älykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de Selin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään varottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin matkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen viimein ottivat osaa.
Viimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle ristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja laudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia ynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.
Mutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun Perrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut paikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja aaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei vaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä kehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä sitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin tuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista tungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin vetäen Perrineä mukanaan.
Heidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi rivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien juoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja tulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.
"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen", kuului yksi ääni.
Semmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka vuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.
"Sepä vasta aika veitikka", hän lausui. "Se on arvannat että on aikomus myödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä."
"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?" kuului sama ääni, joka oli lausunut äskeisen arvelun.
"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?"
"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?"
"No, toden totta!"
-- 43 --
Ja he kättelivät toisiaan.
"Teidänkö on tuo aasi?"
"Ei, vaan tuon pienen tytön."
"Tunnetteko elukan?"
"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin, niin suosittelen teille tätä."
"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin."
"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa siellä sen puolesta?"
"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään."
"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille."
"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni eikä juodaksensa tahi kujeillaksensa."
"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullut Kreikasta asti."
"Kreikastako?"
Grain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei kuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja seurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.
Kuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta ja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias nainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta, jommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi, etenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei hetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin enimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä lukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat hyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.
Astuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain de Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat katukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä ynnä kaksi lasia.
Perrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.
"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on", kehui Grain de Sel täyttäen lasinsa.
Heti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi suuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.
"No, mitä sanotte?" huudahti Grain de Sel riemuiten.
Mutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.
"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani, kaniininahka-kuormaani."
"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta asti."
"No, se muuttaa asian."
Ja nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan hän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli ennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata frangia ja mainitsi siis sen hinnan.
Mutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: "Satako frangia aasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella hinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä." Ja nyt poloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin asti. "Kaksikymmentä frangia -- sen suuremman arvoinen se ei suinkaan ole -- tuskin sitäkään..."
"Hyvä on", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä, "huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille."
Perrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa enempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet. Mihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun ei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen suorittamiseen?
"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla", arveli La Rouquerie.
Torin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se pysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä torumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta mutkitta laskihe maata keskelle katua.
"Palikar, minä rukoilen sinua", huusi Perrine vallan epätoivoisena, "Palikar kulta!"
Mutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.
Uudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.
"Sytyttäkää sen häntä tuleen!" arveli joku.
"Silloinhan sen saa helposti myödyksi", arveli toinen.
"Potkaiskaa elukkaa!"
Grain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.
"Näettehän sen, se ei mene sinne", lausui La Rouquerie. "Minä maksan siitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan elukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt, muuten ostan toisen."
Grain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan kauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine toiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi ankarasti käski hänen väistymään syrjään.
"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!"
Kun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa, niin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä aikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen korvillaan myöntymykseksi.
"Ja nyt", lausui La Rouquerie, "maksan kolmekymmentä frangia viiden frangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä aasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille voi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château des-Rentiers ei ole kaukana täältä."
Mutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen mielestänsä liian pitkä.
"Mene rouvan mukaan", hän lausui Perrinelle, "älä ole liian epätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä ihminen."
"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?" kysyi Perrine vallan säikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt vasta oikein alkoi oivaltaa.
"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa."
Château-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista, eikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen hökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.
Eronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä ystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen kiinni.
"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle", lupasï La Rouquerie.
"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme."
Viides luku.
Miten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat perustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?
Se kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin linnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen tyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta saamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän täytyi käyttää niitä.
Äiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.
"Meidän täytyy matkustaa", hän lausui, "matkustaa heti Maraucourtiin."
"Jaksatko lähteä matkaa?"
"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani, enkä minä kuitenkaan parane -- en ainakaan täällä, ja odottaessamme sitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat vielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi toivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa vaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä. Meidän täytyy, täytyy lähteä."
"Tänäänkö?"
"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä, tietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana ottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen rata: ja aseman nimi on Picquigny."
Perrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de Sel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua, jommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten käymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä matka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa, toinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan lippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.
"Me lähdemme siis kymmenen junassa", päätti äiti "ja meidän täytyy lähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne, kun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo."
Mutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän piti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin oli jo liian pitkä.
"Minun täytyy vähäisen levähtää", hän kuiskasi heikosti, "älä ole levoton, kyllä se kohta menee ohitse."
Mutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi ikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli, sillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen pyörtyneenä.
"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi", lausui Markiisitar hieroen häntä; "älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään tänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette voi matkustaa -- -- -- ette ainakaan nyt."
Markiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat laskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys palasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän uudestaan pyörtyi.