Part 25

"Minä puolestani", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa tilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja etenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, "minä puolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan."

Nuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra Vulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila oli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi kuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu oli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus palanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli yhdessä päivässä menetetty.

Tohtori tuotettiin heti.

"Ymmärrättehän", lausui herra Vulfran, "että palan halusta nähdä poikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi terveeksi, että voin kestää leikkauksen."

"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa vähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman vallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me voimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen."

Tohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä todisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin hyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä huoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa, joka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden lääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän kalvosta.

Lääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.

"Ei", hän sanoi, "mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää kättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko leikkaus hyvinkin tuskallinen?"

"Kokaiini lieventää tuskan."

Leikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi tahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi tapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.

Miten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo odotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt linnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta eihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos kurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus tahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.

Ja uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden tuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt isoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin maailmaan.

Mutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai luvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää leikattua silmäänsä.

"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni", hän huudahti hetkisen katseltuaan tyttöä, "niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet poikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät ole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin ollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?"

Mutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan: Hänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen piti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.

"Pian uudistetaan koe."

Kahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin kevyempään ja kahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta kolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista määräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi lukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut tavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin olleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin tähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta kaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.

Enimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja sen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma vaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän ei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja vaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa. Tuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.

Vihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän valkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä tienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta siitä, että Coco valjastettaisiin.

"Heti kohta, neiti."

Perrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei muistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei isoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.

Heiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten edessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä, joka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova kiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.

Oliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli korvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar kiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa sinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen väkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä kädestä.

"Palikar!"

Perrine riensi sen luokse ja syleili sitä.

"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!"

"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on ostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa mieluisen lahjan entiselle kumppanillensa."

"Insinööri Fabryllä on hellä sydän."

"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut serkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata Parisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän kuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään ole sopivat sille."

He astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.

"Minne ensiksi mennään?"

"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo nähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?"

Maja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä vuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan ollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään enemmän viehättäväksi.

"On kummallista", lausui herra Vulfran, "että pari askelta tämmöisestä työväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä metsäelämää!"

"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä valistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein ajatellut sitä."

Käytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaa Maraucourtin lastenseimeä.

Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit: makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui, kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua sisälle.

Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen, kanan tahi nuken.

"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herra Vulfran.

"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."

"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla, hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"

Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra Vulfranille:

"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"

"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."

"Niin, ja se on teidän ansionne."

"Todellakin!"

"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet ja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän ansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!"

Lastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten majataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään Maraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja Falikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka käsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut alas vaunuista taputtelematta sitä -- hyväily, johon se vastasi totuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä tavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.

Muissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin Maraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä valmistusajan.

Aamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi kallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle, josta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan korkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä taivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:

"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien hyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut siihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen kehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi puoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on juolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä kotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin elämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin kotona."

Loppu.