Part 24

Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello kaksitoista oli jo liian myöhäistä.

Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia, suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia, jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.

Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:

"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian: liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on jo liian myöhäistä."

Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita, jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa, jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.

Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo, muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä, keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja soittolava.

Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen, jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen, anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen olemassaoloa.

Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.

Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat, jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä, yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas, tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut semmoinen nauta kuin muut kumppanit.

Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle. Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä... se on heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan. Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin, eiväthän ne olleet hänen omiaan.

Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi välittömästi häntä kohtasi.

Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen, Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa. Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken koittaneen sen toteuttamiseksi.

Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.

Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan arvoonsa.

"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä en todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin."

Neiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää ystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka päivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti tunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään sopivan "opettajan ja oppilaan" keskinäisiin suhteihin.

Insinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin mullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen Perrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut huomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli muuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi saanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.

"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen asuntoja?"

"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaan _the Working men's club Union_, työväeoyhdistyskysymystä."

Ja Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään, joka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina oli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli lisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että arkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi osaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä milloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman typerä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen huomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka sitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.

Perrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin valittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen suuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan viittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:

"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä."

"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?"

Ei olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä hänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin joutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.

Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:

"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."

Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.

Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän ikkunan luokse kuuntelemaan.

"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."

"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.

Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.

Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.

Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.

Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on Piquignyhyn vievältä tieltä.

"Nyt tulee Fabry", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja pelonsekaisella äänellä.

Niin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin näytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen, saattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.

"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni."

"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia."

"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut."

"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt minussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta."

"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte."

"Puhukaa sitten! sanokaa pian!"

"Neidenkö läsnäollessa?"

"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte."

Ensi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko puhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen levottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra Vulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.

"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli aavistanut", alkoi Fabry katselematta Perrineä, "oli hänen etsimänsä henkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin saapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki kuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden kesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä on kopio siitä."

Hän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.

"Tahdotteko että luen sen?"

"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?"

"Tietysti."

"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!"

"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin", jatkoi Fabry, "tahdoin kuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli; olen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen nuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä Markiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli liikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona, joka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella. Hän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi jättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni tietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La Rouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan maaseudulta."

Fabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen, tervehti kunniottavasti ja lausui:

"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin."

Perrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen liikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen silmistänsä.

Fabry jatkoi:

"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää tyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi miten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena nälkään, uskollisen aasinsa löytämänä."

"Ja sinä", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka seisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, "voitko sanoa minulle, miukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle, sinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen..."

Perrine astui muutaman askeleen häntä kohti.

Hän jatkoi:

"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini...?"

"Jumalani!"

"Isoisänsä syliin."

Neljäskymmenes luku.

Insinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.

Kumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä puhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.

"Tyttöni, armas lapsi kultani!"'

"Isoisä!"

Hetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä kuulustelemaan:

"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?"

"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä iltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni puheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle noista katalista olennoista."

"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?"

"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja ilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä kuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?"

"Ken tietää mitä olisin tehnyt!"

"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini kehotti, huomaisin olevani rakastettu."

"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita siitä, että rakastin sinua?"

"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä."

"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini, kun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut luulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos muutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden."

"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen hyvä?"

"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle kaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani, vaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki."

"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?"

"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden hän rupesi valokuvaajaksi?"

"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti..."

Herra Vulfran keskeytti hänet:

"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille."

"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli siellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä retkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän urhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta mainitsematta toista..."

"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä mennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on kovasti liikuttanut minua."

"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!"

"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa."

"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä rakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet Intiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä kaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli kauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin."

Herra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän miten se oli tapahtunut.

"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan matkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin kallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me elimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti henkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla valokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun vuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli Palikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa. Minä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui Bousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään kertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää ollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio oli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää luottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui se tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka kauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes saavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli Grain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle myöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne."

Perrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.

"Mitä se on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden, seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa.

"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.

"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän hyväksensä."

"Oh, todellakin! Vai todellakin!"

Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa, kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.

"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä joukkojen voimaa.

"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että katsomme heidän parastansa."

"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä kirkossa!"

"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille: Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha Gathoye pitää sinulle pienen puheen."

Samassa löi kello kaksi.

"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.

He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto. Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna hänelle luettu.

"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä... onnittelemaan teitä... onnittelemaan teitä siitä..."

Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.

Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:

"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."

Hän nosti juhlallisesti kätensä:

"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."

Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin puhujalavalla:

"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä käsissä."

Niin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä aavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan aidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.

Silloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin kuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen jälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän ja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.

"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat", lausui Perrine.

Kuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään onnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan onnittelemaan "serkkuaan."