Part 23

Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta sanaakaan.

Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin kivettyneenä.

Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys. Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua, seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen, höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen, valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!

Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin masentavalta.

Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:

"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen rikkonut, kun niin rankaiset minua?"

Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.

Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut siihen yhtymiseen ja... hänen poikansa oli kuollut.

Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?

Hän ei voinut käsittää,... ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.

Mitä hän oli ollut?

Mitä hän oli?

Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan Talouelin käsiin.

Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut, niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.

Monta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta lääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut niitä, jotka tyydyttivät "maankulseksijan" uteliaisuutta. Onneksi hän ei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein tapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta kamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.

"Ei ole henki vaarassa", lausui Bastien, "mutta tohtori Ruchon tahtoisi nähdä herra Vulfranin jälleen työssä."

Neiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan tunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän mielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki hänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:

"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen koneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole lopussa, vaikka ovatkin veltostuneet."

Kauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta ja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi äkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää ennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin jotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen vaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon ja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on onnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi kuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi rohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia takeita sen onnistumisesta.

Mutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?

Sitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran näytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa Talouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina, kun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli saamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:

"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi."

Ja noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä kävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin tiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin täydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen määrätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti hyväksyvän.

Tuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana säännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta matkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut Perrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli tirehtöörien selityksiä.

"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa", hän aina sanoi vastaukseksi.

Eikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?

Eräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla tehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka torven ääni.

"Seis!" käski herra Vulfran, "luulenpa olevan tulipalon merkkiä."

Vaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama ääni.

"On tulipalo", sanoi herra Vulfran, "näetkö mitään?"

"Kyllä, näkyy musta savupilvi."

"Kummaltako puolen?"

"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä."

"Oikealtako vai vasemmalta?"

"Ehkä enemmän vasemmalta."

"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta."

"Ajanko täyttä neliä?" kysyi Perrine.

"Ei, vaan muuten sukkelaan."

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun tie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine voinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan pikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.

Hän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei vastannut siihen mitään.

Hän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan vasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.

"Toitotus ei ole sieltä missä palaa", hän arveli.

"Se on totta se", vastasi herra Vulfran.

Mutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään kuuluisi hänen missä tulipalo oli.

Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.

"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies, "eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."

La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä, hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.

"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.

Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.

"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei ole mitään tietoja."

"Kuinka tuli pääsi irti?"

"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut... hän ei ole vieläkään selvä... suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon, kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin, unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."

Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi askeleensa sinne päin.

"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."

"Keitä he ovat?"

"Tehtaan työväkeä."

"Minun täytyy puhutella heitä."

Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa häntä heidän luoksensa.

Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan, jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.

Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:

"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"

Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja voivottelemaan.

Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui insinööri Fabrylle:

"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."

He menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun herra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta kuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa naapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety suojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.

Herra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille ehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.

"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?" hän kysyi vapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.

"Miksi sinne menisin?"

"Sentähden, että se olisi vastauksenne... arvokkain, minkä osaatte antaa... vaimoraukan syytteihin."

"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa."

"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te otatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen, jonka he ymmärtävät."

"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on."

"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä tulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin rahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on työllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta luuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta ja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää mieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä rakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän ystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa toisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä lohduttaa toisten suruja... ottamalla osaa niihin!"

Hänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä asiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt häntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti kuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.

Heidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan seisahtui herra Vulfram.

"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen; pyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen surujuhlaan."

Herra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.

"Ilmottakaa", jatkoi herra Vulfran, "että jokainen kuin tahtoo huomenna mennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko."

"Me emme ole siitä vastuunalaiset."

"Tavallamme emme."

Tuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä; seuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen loputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn lausuen:

"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?"

"Ei, herra."

"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun oikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta, mitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa kaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä on eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen omaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja: rakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia, rakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta, mitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa ja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden kuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista onnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua. Me emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme."

Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti Belhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.

"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen. Sanalla sanoen, seikka on seuraava":

Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin, Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi olla varma niiden mepestymisestä.

Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle opettajattarelle.

"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka välttämätön koulutyö on minulle!"

"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."

"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä epäilyksiäni... Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin selittääkään, täynnä kiitollisuutta..."

"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."

"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."

"Minnepäin?"

"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana."

"Sinähän et epäile menestymistäsi."

"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?"

"Minuako sitten epäilet?"

"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen kanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana erääseen paikkaan."

"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?"

"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi saada aikaan erinomaisia seurauksia."

"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?"

"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus mitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä vilustumista -- minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani."

"Minä luulen voivanne luottaa häneen", lausui neiti Belhomme, "vaikka hän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa muodossa."

"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua. Mihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?"

"Mitä myöhemmin sitä parempi."

Illan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä onnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.

"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani."

"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö ole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen menettämistä, mitä toivoitte eilen?"

"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista tulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on menneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä."

"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä yksistään itseänne. Lapsena ollessa... kun on onneton... muistelee usein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen esiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain, niin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa haltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin varmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka eivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin? Sillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota voimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu; todellisuudessa sillä on toinen nimitys."

Ilta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo ollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin mahdollista.

Viimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli lämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä väliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän saapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki näkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä ikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon luona.

Samaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti yöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä tietä olivat astuneet.

"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle", hän lausui hetken astuttuaan.

"Sinne meidän juuri on mentäväkin", vastasi Perrine. "Mutta nyt on meidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon edeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat ja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme huoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin teitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi."

"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?"

"Teidän ei olekaan tarvis nähdä."

"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?"

"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista vaikka vähäisen meluammekin astuessamme."

He menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle valaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan ylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja sulki oven.

Huoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.

Uninen ääni kysyi:

"Ken siellä?"

Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.

Sama ääni jatkoi:

"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"

Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle tahtovansa lähteä.

Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului rappusissa heidän jäljessänsä.

Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön, saavuttuasi tänne?"

"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne: miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä, epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.

Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin, mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi kuin edellisenä vuonna.

Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa, surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot sitten Maraucourtissa tahi muualla.

Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset... ja ne olivat erinomaisen suuret... verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.

Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.

Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja "lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.

Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina, jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme vuotta.