Part 22

"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon voi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä hän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on helppo seurata."

Ja niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa puhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys minkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt semmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei ole suurta kauppaa eikä teollisuutta.

"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa", arveli Perrine.

"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta kotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme myöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä seurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on varmaankin eronnut vaimostaan."

Kun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herra Vulfran loukaantui.

"Sinä et sano mitään."

"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä."

"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä ajattelet."

"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole kieltänyt minua puhumasta tuosta... nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään taaskin suututtavani teitä."

"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet heidän olevan mukana Bosniassa."

"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää sen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin semmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin Balkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten suhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien oleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja tyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri osista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen hänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene sanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne."

"Sano se kuitenkin."

"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan omaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne pettyvät. Eikö ole niin?"

"Selitä sanasi tarkemmin."

"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa, luulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan... pian."

"Aivan oikein."

"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä."

"Siihen johtopäätökseen en suostu."

"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän voinut kadota."

"Kadotako?"

"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan... tahi lähteä muuanne, vaikkapa Amerikkaankin."

"Ei saa arvata noin umpimähkään."

"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään vastenmieliset mahdollisuudet joutuu..."

"Mihin?"

"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka levoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä kuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus olisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä teette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä, punastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka sitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se saavuttuaan on... toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo niin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta kuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku, juuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen saanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme pahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme sokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me olimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä luulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat. Hän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli hänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että tekin..."

Hän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja tahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen käsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.

"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka", lausui herra Vulfran, "äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei ole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun pahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan."

Silminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä hän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa muuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää voinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun saapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.

Mutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.

Eräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli edestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja. Silloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen vakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja suuntavan askeleensa konttoriin päin.

Parilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi hänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä huomasi hänen tuovan huonoja uutisia.

Voimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:

"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?"

"Huonoja."

Vastaus supistui siihen ainoaan sanaan.

Herra Talouel jatkoi:

"Mutta..."

"Huonoja."

Muuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:

"Onko herra Vulfran konttorissaan?"

"Kyllä."

"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa."

"Mutta ehkä minä..."

"Ei käy päinsä."

Jos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi katsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä päivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän kalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.

Herra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä toivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli toinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:

"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen", ja meni pois kädet taskuissa.

Kun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei myöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin hän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.

Hän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului sisältä:

"Sisään!"

Hänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:

"Hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!"

"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne tuomaan teille vastauksen Sarajevosta."

Perrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi mitä sitten seurasi.

"No?" kysyi herra Vulfran maltittomasti.

"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me kaikki toivoimme."

"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?"

"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä."

"Hän ei siis tiedä mitään."

"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat... onnetonta kyllä."

"Onnetontako?"

Ne olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.

Syntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo lukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.

"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?" hän kysyi.

"Ei ole."

"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja luotettavia?"

"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin allekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen todenperäisyyden."

"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset."

"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon... valokuvaajana."

"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone mukanaan."

"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja niissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän valokuvasi eräällä torilla..."

Hän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin pöydänkulmalle.

"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy pikemmin", lausui herra Vulfran.

"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin torilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta lähteäkseen..."

Hän etsi uudestaan papereistansa.

"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien kaupunkien välillä olevaan kylään."

"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"

Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon edessänsä.

"Tehän olette lujaluontoinen mies..."

"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani..."

"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond... Busovatshin kylässä keuhkojen tulehdukseen."

"Se on mahdotonta!"

"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit, vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus: Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin kuollut'."

Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.

Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria huoneeseen.

Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.

"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?"

Kaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.

"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää heti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle ilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään surujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin ja Flexellesin kirkoissa."

"Enoni, setäni!" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä suusta.

Mutta hän keskeytti heidät.

"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut."

Kaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.

"Aurelie, oletko täällä?" kysyi herra Vulfran.

Hän vastasi purskahtamalla itkuun.

"Mennään kotiin."

Niinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen olkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten työmiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan läpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli itseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon musertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka tavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin puu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.

Samaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten vanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut sanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.

Saatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:

"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle eikä kukaan puhutella minua."

Perrinen mennessä hän jatkoi:

"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?"

"Oi, jospa saisin..."

"Anna minun olla!" vastasi hän tylysti.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Koko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen saapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille Théodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta ja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat naimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut puuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi jokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia. Nyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika toimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja juonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka oli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman tyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen ylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan noista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti jakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki itselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan toisella siihen?

Perrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva Bretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä hän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan sillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä herroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun olivat perijät.

Hän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään kirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen viran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka edellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes, taasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen astuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat sinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa toisiin vaunuih.

Hänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin ehtiä kirkkoon.

Hän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän kummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja nähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat olivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja rappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä. Eikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?

Perrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu tultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli järjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan mahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta harvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä, heille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä muistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan rukoilemaan.

Sunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä, mutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo Françoisen viereen.

"Oi! Pikku Edmond raukkani!" mumisi vanha imettäjä itkien. "Mikä onnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?"

Messu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan häntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin liikutettu.

Astuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin, samaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia. Kummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten edellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.

"Menettekö jalkaisin kotiin?" kysyi opettaja.

"Menen."

"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti."

Perrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten hänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.

"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan seisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin murtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan enää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että hän on sokea."

"Minkätähden?"

"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin oli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten välinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa."

"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta."

"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä."

"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä hiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta kapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän huomaa enemmän kuin voimme luullakaan."

"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole ansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin..."

Neiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei ollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:

"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas, lapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse osota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja tässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia..."

Hän hiljensi ääntänsä:

"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta työväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin kaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus muuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole milloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä; mutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta kykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää hän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo olisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos niin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä sitä... mitä äsken näimme."

Tuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi kovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että ne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku toinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä. Nyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen silmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.

Heidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.

"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä", kysyi neiti Belhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut sijaa perhepöydässä.

"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua."

"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä."

Mutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse häntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä vastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa, ja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.

"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa seurassa!"

"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"

"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy auttaa meitä."

"Minäkö? Mitä minä voin?"

"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."

"Pitääkö minusta?"

"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."

Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen. Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan seuraamaan häntä konttoriin.

"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."

Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana, vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden liikkeellä selitti yön olleen vaikean.

"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.

Perrine lähestyi kiireesti.

"Täällä olen, herra."

"Astukaamme vaunuihin."

Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.

Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.

"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme selvästi väitti valheeksi.

"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on velvollisuuteni."

"Sitä minä juuri tarkoitinkin..."

Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski taluttamaan itseään sisään.

Sitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton määrä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta ainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä tahi nukkuisi.

Hetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit, sillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski kauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret jutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana tarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa uutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi alenemista?

Tavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta ei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä ja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi päätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että hän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden kuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta kaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi, että sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.

Tänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui mielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin vuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin kahden vaiheilla.

"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia syitä sekä myödä että ostaa."

Hän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli tapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella lausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun monivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden ilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten vaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa imarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät ilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai myydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen puolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli erittäin hämillään.

Talouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen jälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä entistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät olivat käännetyt isäntään.

Odotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki kysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko hänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?

Vihdoin hän kohotti kätensä sanoen:

"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää."

Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!

Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman tahtonsa hallitsija.

Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan, välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.

"Saadaan nähdä... myöhemmin", lausui isäntä viimein.