Part 21

"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herra Vulfrania kohtaan. Uskokaa minua!"

"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken mainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä että varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista mielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset herrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan poikaansa, rakasta Edmondiansa."

Hän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon alkulauseeseen ihan varmana siitä että "täkäläiset herrat", se on nuo kaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille noista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei tietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä avuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.

"He ovat kertoneet", jatkoi rouva, "että kaikki kirjeet ja sähkösanomat kulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On erittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa, saapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän silloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka Boulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan veliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin käsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?"

"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen ymmärtäväni."

"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?"

Perrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.

"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi."

"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette meille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme ole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin puvun, joka sopisi teille oikein hyvin?"

Perrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa jotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.

"Kauniin, laahoksisen puvun", jatkoi rouva Bretonneux.

"Minulla on suru."

"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti puettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen huonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut villakoira."

Perrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu, mutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus, etenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.

"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota."

"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä olitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille paikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla, ettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt on tapahtunut."

Siitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku hölmön osaa.

"Oi! Niinkö?" hän huudahti surullisesti.

"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte puserossanne."

Ja sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun, ikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä edessä.

"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte sievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne varten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu mieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma siitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa kunnossa. Katsokaamme!"

Tuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon toisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen olkapäitään.

"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!"

Perrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.

"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian omakseni."

Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.

"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux "suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."

Kolmaskymmenesviides Inka.

Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.

Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka kerta kuin tapasi Perrinen yksin.

Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?

Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.

"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa, "kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta kuin seurata sen osotusta."

Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden, tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä katosivat kaikki pelko ja arvelut.

Sen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka kuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi päällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti nutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan, niin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin hän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään kauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta, sillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt käsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti rykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä millä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin oli vanhuksille terveellistä.

Eräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti Belhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi lausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:

"Jätän teidät Antigonenne haltuun."

Mitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan kysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi sitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi hänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta. Illalla Perrine jätti _le Tour du Monden_ ja luki sen sijaan tuon kertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne paikat, jotka soveltuivat häneen.

"Niin todellakin", lausui herra Vulfrao, "sinä olet todellakin minulle Antigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan tytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä olen sinulle aivan vieras."

Siitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin sydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista tunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä.

"Niin", sanoi herra Vulfran, "sinä olet hyvä tyttö." Ja laskien kätensä hänen päälaellensa hän jatkoi: "Et saa jättää minua silloinkaan, kun poikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut minulle."

"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo."

"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä näkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani."

Sangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja aina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin ankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta aina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli asia liian arka noin vain kosketella.

Mutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että hän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua otollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän yksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja istui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis epäillä?

Ei, nyt oli varmaankin sopiva hetki.

"Sallitteko minun", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä, "sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti mietin rohkenematta puhua siitä?"

"Kysy vapaasti."

"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun kuitenkin niin syvästi rakastatte häntä."

"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja rakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän velvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä olisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä semmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen täytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi. Sentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa hänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle toimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti siellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon kurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa hulluutta... tykkänään mielipuolen tekoa."

"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa, ei ollut mikään kurja olento."

"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on laiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä tyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän oli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta vastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei minun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on velvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni kanssa."

Hän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein jähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:

"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani hänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset olot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta kestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon olentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen rinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on murtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni takaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu siitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko poikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin hylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen runsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa myöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä muistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan surrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden heti rientää tänne."

"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?"

"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä."

"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet lähetyskirkossa."

"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin tämän maan lakeja."

"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?"

"Minä puratan sen Roomassa."

"Entä hänen tyttärensä?"

"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä."

"Laki on siis kaikki kaikessa?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia lempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain vuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä, lempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin onnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli minua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa kuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa minulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että hän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi minun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään tekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän meitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän meitä."

"Mihin tahdot tulla?"

"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin typeriltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen."

"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin sanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä."

"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte poikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa tytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan."

"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun sitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää merkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet. Hän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden runsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan tule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä seurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää tunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän päättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei varallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään aseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän -- ja minä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine rikkauksineen ja kunnianosotuksineen -- hän ei suinkaan hylkää sitä pienen mulattitytön vuoksi."

"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin kuvittelette?"

"Hindulaistyttö."

"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan eurooppalaisia kauniimmat."

"Matkustavaisten ylistyksiä."

"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset. Heidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat notkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja tottunoeet työhön..."

"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?"

"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen lukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun olette taipuisa uskomaan."

"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava, ehkä vielä pitäisittekin hänestä."

"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi."

Herra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen säikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:

"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä hän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle kuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen, lahjakkaan, hyvän, hellän..."

"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä suvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut puheenalaista naista."

"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä tunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden yksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän, poikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä pienet tehtävät mieliksenne."

"Älä puhu omaksi vahingoksesi."

"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta."

"Oikeuden!"

"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos niin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri sentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen, luulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä kiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin."

Perrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän olisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?"

Herra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.

"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä vihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet minulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko todellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani elleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki kaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään."

Hän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa melkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan ollut nähnyt.

Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.

"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani semmoista?"

Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:

"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön, voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."

Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla äänellä:

"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa minua tuolla tavoin."

"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei olisi pitänyt sanoa mitään."

"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."

Kolmaskymmenesknudes luku.

Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan [neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.

Jotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut omaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen pankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin palkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.

Mutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen, että siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos jonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja vakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin tarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen luulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset kertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita seikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa mainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.

Perrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat tykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa.

"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa", lausui herra Vulfran aina.

Ja väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.

Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa varteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä luvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden marraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin erääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin vastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.

"Siinä nyt näet että olin oikeassa", huudahti herra Vulfran, "siitä ei ole enää pitkä aika... marraskuussa viime vuonna."

Hänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa; mutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää sen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin tunteihinsa ja lujaan uskoonsa.

Ensi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansa Talouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.

"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietoja Edmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa."

Suuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri kauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki liioitellen sitä kertoivat:

"Herra Edmond palajaa kotiin!" kerrottiin kaikkialla.

"Onko mahdollista?"

"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herra Talouelia."

Itse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir näyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel sitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan päinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja tyytyväiseltä.

Kuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan palaamista:

"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin suurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan. Kun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja sitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin eipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie Intiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!"

Se oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella kylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä kannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.

"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin", hän sanoi, "liike saisi siitä sen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon jotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on ranskalaista eikä englantilaista ja puolestani _I am an Englishman_, olen englantilainen."

Juuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia, kaikki kohottivat niille olkapäitään.

"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin luottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia."

"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan isä."

Ja herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan: