Part 20

Mutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin parin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun herra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.

"Olisi ollut korvaamaton vahinko...", neiti Belhomme käytti mielellään voimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, "... oikea onnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!"

"Siis lahjakas, eikö niin?"

"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa."

"Entä käsiala?" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin tarvitsi Perrinen apua.

"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu."

"Ja oikeinkirjotus?"

"Heikko."

"Mutta mikä siinä sitten on?"

"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki. Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille, mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa... kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin, ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte nähdä etten liiottele."

Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys, jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon, että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat, joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.

Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.

"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"

"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä tänne asti."

"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut hänet luoksenne."

"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa. Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen taipumuksiansa hyvään päin."

Neiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta suutansa puhtaaksi.

"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus", hän lausui. "Tuota, jota äsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun. Nähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää vanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu velvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen suuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian mielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa."

Ja kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui sopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen elämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut oppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua luonteen- ja tahdonlujuutta.

Kiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti Belhommen kieliopin selityksiä "adjektiivin suhteista substantiiviin tahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja personattomiin verbeihin." Miten säihkyivätkään "kauriinsilmät" lämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin johonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja Fabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin käsittänyt.

Monta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia, kuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut päteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet ja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia, vaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi muutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.

Samaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti liikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli keskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä luotettavampia tietoja kuin Rosalie.

Herra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton, vaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen terveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä leikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka kyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui usein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä, tulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta. Jotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa henkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania oli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden eikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se ei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori Ruchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa tiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän alituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ voi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon poikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se sittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin herra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja alustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.

Perrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo tiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua "nuorten herrojen" ja Talouelin perinnön toiveista herra Vulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen yritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella itseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.

Jos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi, miten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen toiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan luonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä terveyttä.

Mutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta "nuorten herrojen" ja Talouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa, niin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku tytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja oppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren tytön luonnetta?

Varmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja kuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut hänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo Maraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti suljetut huulet.

Perrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen johdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen kautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen neiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa varsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri täydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen, samaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä äkkijyrkän reunalla.

Mikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei päässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.

"Lapsikultani", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein kuiskaukseksi, "pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin varovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna tulee linnaan herra Vulfrania katsomaan."

"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?"

"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra Valfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni antaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin hyödyksi.."

"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein pelottaa."

"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet tietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin katoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla.... eikö niin?"

"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa elatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa, lukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä? Käsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran silloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille tahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen luottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä vuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut tätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea mies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin maailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan Théodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt hänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne polyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat kaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt kummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa pojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin viisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin poika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja yhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan tiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän vielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka luultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme, abbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään on vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo ja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman päivän perästä."

Ainoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi neiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa vastausta ja jatkoi hetken kuluttua:

"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema, uskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat, voidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman tiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin kuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka aina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias herra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee poikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat vahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat Théodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen puolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet joutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin rouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea molempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan niin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin. Ja joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin anna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä syrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä mitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt ja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi itse asiassa olet."

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Toinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren äiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli koko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen omistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa oikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska hän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein velvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet, niin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman, joka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.

Rouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen "liikemiehen" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla liike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada poikansa ainoaksi perilliseksi -- yhtä paljon kälyään kohtaan tuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.

Sinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen elämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan "ostamaan juuttia", kuten sanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset punoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin isän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään omat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.

Kun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan osoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan. Äitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita huvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille, joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli sietämätöntä joutua Parisista -- setänsä kutsusta -- pikkukaupunkiin, joka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen miehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli yhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa päivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain toivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka hän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin, joten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.

Théodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain yhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan heittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista tulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan tiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen serkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen suureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen enempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä käytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin tuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa etumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä soi hänelle.

"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä", sanoi Théodore halveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, "kun ne eivät saa aikaan edes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?"

"Kyllä on surullista", valitti Casimir puolestaan, "että arvon herra serkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten hänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi odottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain sitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain siksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten maanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain Parisin-muistoissa."

Äidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin molemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä, että oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja Théodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen, ettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.

Siksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia oli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina poikina ja seuraajina.

"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni", oli hänen ainainen vastauksensa.

Sen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi rakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja Casimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.

Kovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo outo, "katutyttö", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne veljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.

Mitä se merkitsi?

Ken oli tuo pikku tyttö?

Tarvitsiko heidän peljätä häntä?

Tuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut tyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää asiasta.

Tullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine osasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.

Vaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli kuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina, milloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät otettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat kovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut otettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla pimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta tornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi Piquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit edestakaisin hankkien herkkuja.

Kun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret landoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen astuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä vastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen joka aina oli valmiina häntä varten.

Mutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra Vulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran tapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä kaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret herratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä vaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.

Konttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä silloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei onnistunut saada tilaisuutta urkkimaan "maankuljeksijan" entisyyttä.

Helppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä, käydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja siten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin "maankuljeksijan" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä, kunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä vähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään helppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei siis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli tullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat vaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.

Pöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi herra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni huoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa neiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni huoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden tutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?

Kyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa viimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen olevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.

Koputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.

Hän nousi ja hapuili ovelle.

"Ken siellä?"

"Avatkaa, minä se olen?"

"Rouva Bretonneuxkö?"

"Niin."

Perrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka jälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.

"Menkää jälleen tilallenne", lausui rouva Bretonneux, "niin voimme paremmin jutella."

Hän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen silmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:

"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista seikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän myöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun ottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja hyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte palvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten puolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme."

Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei ollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun rouva Bretonneux sanoi hänen olevan "hyvän ja ymmärtäväisen" tytön, niin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva Bretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi mitä sanoo.

"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva", vastasi Perrine teeskennellen yksinkertaisuutta, "ja olkaa varma siitä että hartain toivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei tarvitse kaivata Guillaumea."

"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön", vastasi rouva Bretonneux, "ja voivamme luottaa teihin."

"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva."

"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin tavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla hänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän henkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon henkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin mahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä ilo se olisi meille kaikille!"

Siihen Perrine vastasi:

"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni."

"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä olla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu tähän perheeseen."

Perrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä yksinkertaisella tavallaan: