Part 2
"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä lääkäreitä."
"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua."
"Maksetaan heille."
"Mutta millä?"
"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja vielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla on seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!"
Rouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen, syystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen taskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja itävaltalainen floriini.
"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna", kysyi Perrine. "Minä tunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja."
"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin."
He rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi, saivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen centimeen.
"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille", jatkoi Perrine.
"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin rohtoja ja millä ne maksamme?"
"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin, etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit, muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin. Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän luoksensa?"
"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa, hieman häpeisivät semmoista tuloa."
"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."
"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"
"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten meillä vielä on matrassi ja --"
"Tarkoitatko kaikkea?"
"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"
"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."
Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita postiaan.
"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että rupesin puhumaan siitä!"
"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton tilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua siitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että tautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella puolestasi, en järjestää mitään -- olenhan tässä avuton kuin lapsi, avuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt miettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua Maraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä puvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä hankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan tuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi helmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme paljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät ainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi kautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa emmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on. Mutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä..."
Hän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.
"Palikar", lausui Perrine.
"Oletko ajatellut sitäkin."
"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen perästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä se, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi meidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin luvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä vaivojen perästä."
"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan Maraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei meillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua kuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä päästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta ovea..."
"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan turvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?"
"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän täytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja Palikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle hankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos voimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme rautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin menemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin."
"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua kaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia asioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin kaunis, hän puhutteli minua."
"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä maksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä puhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen päättäneet. Se on niin surullista -- ja minä olen niin uupunut."
Hän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut pakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.
"Tahdotko nyt nukkua?"
"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä antautua paremman tulevaisuuden toiveihin."
"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia valoisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän liinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna yllesi puhdas paita?"
"Älä rasita itseäsi."
"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut."
Syleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa. Pienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin, asetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan vaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin että hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi pestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen ruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun vaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria sukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu nuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.
Hänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt päätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta kuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut, Palikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi ikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.
"Luuletko minun unohtaneen sinut?" kysäsi Perrioe leikillisesti.
Hän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi huolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille juotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä, niin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan puhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se intohimoisesti rakasti.
Toimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan rupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin pientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa, lakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä vielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar vilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja tyytyväisyyden merkiksi.
Hiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten kuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä epämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren kuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena jatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.
Silloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi valtasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja antautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti katkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti hänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.
Kolmas luku.
Sairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä kokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan kaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli leuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina Parisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä oikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin, heidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.
Perrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan lääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut, sillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja osotetta?
Kyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi sairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin mikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun varrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta kuin seurata rautatietä asemalle asti.
Kuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa vaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja rupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de Seliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen tarkoituksensa.
"Mitäkö hän maksaa?" hän viimein vastasi. "Niin, kyllä se on kallista. Vähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää sinun maksaa hänelle etukäteen."
Helposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella, kulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten hänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä liiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen eteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle kaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän luoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan käymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.
Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin kuuluisaksi.
Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin näköiseksi.
Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä lausumassa pyyntönsä.
"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"
"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."
"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"
"Me olemme valokuvaajia."
Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine veti esiin kahden frangin kappaleensa.
"Me voimme maksaa teille."
"Vai niin, se maksaa kolme frangia."
Parrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne liivinsä taskuun.
"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua."
Juosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä uutisista.
"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori."
Vilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi hänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen vaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas joutui yhä enemmän uuvuksiin.
Heidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen viereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos hänelle vastaan.
Astuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta kohti, mutta Perrine osotti vaunuja.
"Me asumme vaunuissamme."
Vaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori kuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli näkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen katseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna matrassillansa niin kurjassa ympäristössä.
"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne."
Ne, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät voi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan; vähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.
"Teidän täytyy sairashuoneeseen", hän lausui.
Äidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.
"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa", lausui tohtori käskevällä äänellä.
Ferrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi vaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.
"Olenko kuoleman oma?" kysyi äiti liikutetulla äänellä.
"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi saada täällä."
"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?"
"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina."
"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään täällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää kuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun kädessäni."
"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä teidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?"
"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi."
"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole teille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa, hoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa."
"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän täällä joutuisi?"
"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt velvollisuuteni."
Hän huusi "Lapsi!"
Sitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä muutamia riviä ja repi irti lehden.
"Vie tämä apteekkiin", hän lausui, "siihen joka on kirkon luona, ei muualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka tunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna kaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla."
Perrine saattoi hänet ulos.
"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen."
"Luuletteko hänen parantuvan?"
"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä sitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne; hän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda hukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö."
Pitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut pidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui vaunuihinsa ja ajoi pois.
Sitten tyttö palasi vaunuihin.
"Mitä sanoi lääkäri?" kysäsi äiti.
"Hän sanoi sinun paranevan."
"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki rahat."
Mutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli tutkivasti Perrinea ja kysyi:
"Onko teillä millä maksaa tämä?"
Perrine avasi kätensä ja näytti rahansa.
"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea", selitti apteekkari laskettuaan hinnan.
Perrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä viisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi frangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.
"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea siihen luettuna itävaltalainen floriini", hän sanoi; "tahdotteko ottaa floriinin?"
"Ken semmoista huolisi?"
Mitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen seisomaan käsi avoinna.
"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan kolmetoista sousta", bän lausui viimein; "minä kyllä toisin teille toiste loput."
Mutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan vastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.
"Eihän ole kiinaviinin kiire", hän lausui, "voittehan tulla toiste sitä hakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne maksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta."
Jäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka varmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ Guillotiin.
"Munat ovat tuoreet", hän selitti, "olio itse tarkastanut ne aurinkoa vasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?"
"Kyllä, sydänkäpyni."
Kummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi. Olihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli: miokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus, niin hän on velvollinen sen sanomaankin.
Toivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut nauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.
"Näethän äiti kulta, että se käy?" sanoi Perrine.
"Vastedes se käy vieläkin paremmin."
Kaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi melkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä neuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja Palikario myödyksi.
Vaunutko -- no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa ne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita, työkaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei ostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti odottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.
Keskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin pohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä päivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin. Toiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi aikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten ja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel maksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi jäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen sinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin rakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa ja käydä laitumella kauniilla niityllä!
Mutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun summan sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen tarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista frangia.
"Viisitoista frangia!"
"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette minun oikeastaan tekevän niiila?"
Ja rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin vaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi kohottaen olkapäitään.
Ainoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan kohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei purettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä, sillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä siellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.
Perrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de Selin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat markkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de Sel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä vaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan suurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.
Tosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta, mutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella oli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät pahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita, raudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin oli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia, tilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä, kaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot ja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.
Perrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää, mutta Grain de Sel maltittomasti lausui:
"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa heidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet."
"Tunteeko tohtori nämä huoneet?" kysyi Perrine.
"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoiti Markiisitarta."
Ne sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän myöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä, ja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua toisessa.
"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä", selitti Grain de Sel, "paitsi maksua aasista ja vaunuista."
"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?"
"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on kohtuullista että maksattekin niistä."
Perrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta kun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan heidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja hän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli omaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot mitään.
Neljäs luku.
Perrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon heidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja siivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu pesty eikä pyyhitty.
Lukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan laidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi ruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista puutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen, naapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää välittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan juurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt, mikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät kuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä, tuoksunsa ja suloutensa.