Part 19

Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.

Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.

Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori, täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja maljat.

Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle avuksi ystävällisesti lausuen:

"Istu, lapseni."

Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.

Ollen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi hävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä nenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä miten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen että hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että liikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma tuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.

"Jouduttuani sairaaksi", lausui herra Vulfran, "on minulla ollut tapana syödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle, mutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä, jolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan."

"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia", vastasi Perrine vaatimattomasti, "että mielelläni syön toisenkin lautasellisen."

Mutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan toista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä yksinkertaista kuin työväen ruoka.

Ylipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat: lammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli neljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa täynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta houkuttelivat herkuttelemishalua.

"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita, joissa näitä hedelmiä kasvatetaan", lausui herra Vulfran.

Perrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan kirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin persikoita ja rypäleitä.

"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat hedelmät... jos minulle olisi semmoisia tarjottu."

Bastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti hyväntahtoisesti "tuon pienen raukan" lautaselle, aprikoosin ja persikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.

Huolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun päivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi. Arvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun uteliaisuutensa jo oli tyydytetty.

"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti", lausui herra Vulfran nousten pöydästä, "voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi viedä kirjasi huoneeseesi."

Perrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja tarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi Bastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt. Vasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä hän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen huuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan että hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli ennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman ajatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille ääneen."

Mielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä vilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen viittauksensa.

"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa", vastasi herra Vulfran.

"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt."

"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni."

He menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja sinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo osata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo päässä kuin jaloissakin.

Perrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa aikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei siinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen valaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla peitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava nojatuoli... siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi kuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa, vaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.

"Mitä tahdot lukea minulle?" hän kysyi.

Sanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä käärittyinä.

"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette."

"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut ehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.

"Pidätkö matkakertomuksista?"

"Kyllä, herra."

"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin."

Sitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:

"Joutua oman itsensä ulkopuolelle -- elää muiden elämää, eikä omaansa."

Mutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:

"Menkäämme kirjastoon."

Viereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja painaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin yksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine kirjakaappineen hämärään.

"Tunnetko _Le tour du monden_?" kysyi herra Vulfran.

"En tunne."

"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä kaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme."

Hän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I kirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä määräkirjaimelle.

"Mitä minun pitää etsiä?"

"Etsi sana Intia."

Siis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää toisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää hän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä paraikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.

"Lue siitä muutamia alkunimiä."

"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja Bengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen osan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja palatkaamme huoneeseeni."

Mutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei noussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta taulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua hämärään.

"Mitä nyt?" kysyi herra Vulfran.

Ujostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:

"Katselen uunilla riippuvaa kovaa."

"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi nähdä sitä, minä valaisen sen."

Hän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi reunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean valovirran.

Perrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti liikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.

"Mutta mikä sinun on?" kysyi herra Vulfran.

Mutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean veristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli leveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen käsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan ulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet juoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä pidättää.

Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:

"Minkä tähden itket?"

Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa muutamia katkonaisia sanoja.

"Tuo kuva tuossa... poikanne... te, hänen isänsä... se muistuttaa..."

Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten säälivästi:

"Se muistuttaa ehkä omaasi?"

"Niin, herra... niin paljon."

"Pikku raukka!"

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.

Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää naamaansa."

Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään, huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin vihollisina ja myöskin toinen toisensa.

Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa... noista herroista, jotka mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.

Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon... tuon pienokaisen saaneen työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.

Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.

"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."

Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa. Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.

Hän jatkoi:

"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."

"Mutta ken on tuo tyttö?"

"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herra Vulfrankaan."

"Entä vielä?"

"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä jotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi uskoa salaisimmat aikeensa."

"Mutta olemmehan me molemmat", keskeytti herra Casimir.

"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja Théodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän on oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä milloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä niin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka juuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä syventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità vilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita ja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta kuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja vähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä kuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että heillä on yhteinen tarkoitusperä."

Vaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän kuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän kuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea puhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja päinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän veljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen ivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

"Arvatkaa mitä hän vastasi?" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän arvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi lausua sanottavaansa hän lisäsi heti:

"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee? Tietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä... minä ainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran lisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee työskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi kiusauksiin... ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen luottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota, olkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen sanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?"

Serkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata. Herra Talouel jatkoi:

"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen vaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta juuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa siitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne kautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina."

Hän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä käpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat täydelleen tasapainosta.

"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin, vaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista innokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin olisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan."

"Oletteko sitten kuullut mitään?" kysyi herra Théodore voimatta enää antaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.

"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole muun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään Intiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat."

Sitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:

"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette oppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte täydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme niskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan linnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia ja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille apuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne... tietysti näkymättä."

Puhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana tarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan rientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän konttorirakennusta.

"Kas tuossa", hän lausui, "tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn sähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä sitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa isännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin? Minulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te ette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän."

Vaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin täytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel riensi vilkkaasti häntä vastaan.

"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä", hän lausui.

"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?"

Talouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi suurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?"

"Aivan oikein."

Mutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:

"Se onkin englanninkielellä!"

"Jättäkää se sitten Aurelielle", vastasi herra Vulfran äänellä, joka vaati ehdotonta kuuliaisuutta.

Heti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.

'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan hänelle tahtonne mukaan.'

"Viisi vuotta!" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään muuta, "kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on mahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?"

Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin valituksiin.

"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut. Koettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja. Kirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettävä sähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppias Leserrelle."

Hän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän sähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada etsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.

"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?"

"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa saavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa."

"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?"

"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä. Vartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin kummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja vielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa. Ja minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille."

"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?"

"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme ehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman aikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja kirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa opetelllut."

"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan. Ajatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta ajateltavaa."

Vasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herra Vulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.

"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En ole."

"Miksikä et?"

"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän luoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni niin onnelliseksi."

"Et siis tahtoisi jättää minua?"

"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni kiitollisuutta... ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene ilmi tuoda."

"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan... et ainakaan vielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi, niin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit tulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun sinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi hyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?"

"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan kammoksu työtä."

"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla ilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar; paluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua kello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen etevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä hän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä ole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin kouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies [Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään varmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä katsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut yksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman kokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa ja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän jätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle, alalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat piirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi Amiensista saada sinulle parempaa opettajaa."

Herra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut koulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra Vulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä ja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo jättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman kookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi ketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.

Luonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin kaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin neiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli hänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo tummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.

"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon", hän lausui. "Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että milloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä että niillä on semmoiset silmät."