Part 18

Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.

En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa niitä.'

Vihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta kääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra Vulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa lukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin estääksensä törmäyksiä vasten seinää.

"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon", hän lausui.

"Kirje on pitkä ja vaikea."

"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi oven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen."

Kun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen sanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja oikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä tyydyttävää vastausta.

"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani."

"Ah, vai niin!"

Herra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja lisäsi:

"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja lue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi."

Perrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin kovalla äänellä.

Vähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta ainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.

"... Aviokumppanien esikuvat..."

"... Maallisia huvituksia..."

"... Englantilaisia kauppahuoneita... mitä kauppahuoneita?"

"... Eräs heidän ystävistänsä... kuka?"

"... Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?"

Ja Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen sisällyksestä seuraavaan:

"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä. Eikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat epäkäytännöllisiä!"

Kun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei katsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka herra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.

"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita."

"Sähkösanomiakin?"

"Kyllä luulen."

"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota."

Hän saneli:

'Isä Fildes Lähetysasema Dakka.

Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä? Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.

Paindavoine.'

"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli tuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin selvästi."

Perrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.

"Montako sanaa?" kysyi herra Vulfran.

"Englanniksi aeljäkymmentäviisi."

Herra Vulfran laski ääneen:

"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi vastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene sitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle niin että hän ei voi erehtyä."

Astuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli siellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään, sillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja konttorirakennusten edustalla.

"Minne menet?" hän kysäsi.

"Menen viemään sähkösanoman toimistoon."

Perrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra Talouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli pakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti lukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan englannin kielellä.

"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se", hän lausui raivoissaan.

"Kyllä, tiedän sen, herra."

Vasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan häntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli kysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti hän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli ajanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.

"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten tänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin on parasta, että olemme kahden kesken."

Vasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä suurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä eteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli täydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä oikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin vaarallisen selityksen tuonnemmaksi.

"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi."

"Niin, herra."

"Mitä he tahtoivat?"

Perrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.

"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?"

"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua olemasta kahden vaiheella."

"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden täyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano mitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin tulee sinun tehdä se epäilemättä."

"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata."

"Kerro sitten."

Perrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herra Théodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.

"Siinäkö kaikki?" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.

"Niin herra, siinä kaikki."

"Entä Talouel?"

Hän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin hiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta, ettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi tuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen yrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä salannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä tulemaan hänen puheillensa.

Kertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin sitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta kuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen sieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden katkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä ikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä toisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen vielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja raakojen ihmisten ruoskanlyönnit.

Perrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan. Perrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa ilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä ja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään pahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen tiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa sinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua. Sitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin näitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun olisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa tapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta, jossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen pöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule kenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta semmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo Françoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen linnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan intialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua kenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi väkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia, jotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi tämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan tahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se on palkintona sinulle."

Perrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian; mutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.

"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet kestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan", jatkoi herra Vulfran. "Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin rehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja että voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen vuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan kateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on että elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin halvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen? Kaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti. Jokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun kauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella, ahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille kaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun pitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka olen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni... ja minä olen sokea!"

Hän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen kyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:

"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä kirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun välilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo selittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani mennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi, vaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä vieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin ennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani lapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat minulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen edessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa häntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto on laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan elää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa vaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on varmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa puuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä mitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän varmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että hänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole palannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä kyllä, että hän on riistänyt hänet minulta... nyt hän vielä estää häntä tulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!..."

Perrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin huulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:

"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin katalasta olennosta."

"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan häntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta poikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen kaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua hänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut hänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista tiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin huomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja niitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka tuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy koettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan sinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani. Poikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin viimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet eräiltä tahoilta toiveita... Jos poikani ei ole täällä astumassa minun sijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja perimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen omaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee noiden kusymysten takana?"

"Jotakuinkin, herra."

"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä. Nyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla tukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja jotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä pyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko semmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua niin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa... minä en. Mitäpä minulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki on että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa. Niin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat noiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti niin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut ensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei voi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!"

Perrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt päänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei voinut sitä nähdä.

"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen kuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun varovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän sen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä mitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja minä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja toiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan päämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he eivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata heille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo koetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat uudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä juuri tahdoin puhua."

He olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat näkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.

Perrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa, mutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja huulet olivat kuivuneet.

"Ja minä", hän huudahti viimein, "minä tahtoisin sanoa että kaikesta sydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua sitä."

Kolmaskymmeneskahdes luku.

Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.

"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.

Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla. Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja ihailemassa.

Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi valmiina odottamassa herraansa.

"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.

"Kyllä minä olen täällä."

"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."

Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.

"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen asti olet vapaa."

Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena, lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.

Ja ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine valkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat punaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa porrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien lehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella tuoksulla.

Bastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta sisään.

"Lähetän tänne heti kamarineitsyen", hän lausui ja meni alas takaisin.

Ensin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen hyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun värisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita perhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle lattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä metsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.

Mitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut ihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella matolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui sisään.

"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille, neiti, miksikään avuksi."

Harsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka muutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen lammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan tarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.

"Kiitoksia paljon", lausui Perrine viimein "mutta... minä en luule tarvitsevani mitään."

"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta."

"Huoneen näyttämisellä" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin ovet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot, jotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja pullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa nappia.

"Tämä oo soitinkello", hän lausui, "ja tässä toinen valaistusta varten."

Hän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja pukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen sammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla tasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin tietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien varjojen peittoon.

"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä nappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten."

Mutta "netti" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse tutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa ajatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna hänelle tapahtunut.

Mitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken olisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja Talouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin vaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan oikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi hänen menestymisensä välikappaleena!

Joka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut tilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen edessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.

"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi tuhmuuteen."

"Ei suinkaan."

"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!"

"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta siistiytyä päivälliselle."

"Päivällisellekö! Arvelen..."

Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja arvella.

"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä arvella."

"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."

"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet. Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on myöskin, sen olen jo kokenut."

Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.

"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä erityisiin kiusauksiin... en hänen itsensä tähden, sillä minä olen varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen... joka pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni..."

Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:

"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni. Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."

Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:

"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi oikeus."

"Niin minäkin luulen."

Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan, haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen, niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.

Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti, ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.