Part 17

"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä, että sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan tuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin käsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en voi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo turkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme tyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua lihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin kysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo: 'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta nautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista teeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee olevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän pääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin mahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa Ranskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita."

Samassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi tulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten hän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio olisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä hän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi puhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.

Ilta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen porteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti väsymystä ja meni kotiin.

Hän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada miettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun oven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa menettelynsä.

Jo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän saanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja vaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra paikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti mahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei merkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.

Perrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän itsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes aavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin kaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt päästäksensä toiveidensa perille.

Ja kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra Mombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat arvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista puhuivat.

Tuon "henkilön", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan toisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän, Perrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.

Miten hän osaisi pitää puoliansa?

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman kokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?

Samanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä, mutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.

Hän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla pitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä mitä vähää ennen oli kuullut.

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin vaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?" "Onnistuuko hänen saattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä."

Jos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa vastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa olikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan rupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!

Jospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.

Kauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä ollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.

Kolmaskymmenes luku.

Herra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla konttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo aikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen pakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän itse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti vastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen tai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset muistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän sairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.

Seuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen, joka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja Talouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä ja silloin ilmoitti Théodore:

"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Ranskaksiko?" kysyi herra Vulfran.

"Ei, englanniksi."

"Mikä allekirjoitus?"

"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen edellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa kohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?"

"Ei, jätä se tänne."

Théodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta huomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen välinpitämättömiltä.

"Panen kirjeen tänne pöydälle", lausui Théodore.

"Ei, anna se minulle!"

Kohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan vastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan päivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien heidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti Perrineä.

Perrine saapui heti.

"Mikä kirje tämä on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä olisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut miten hän kalpeni ja vapisi.

"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Entä allekirjoitus?"

Perrine katsahti viimeistä sivua.

"Isä Fildes."

"Oletko varma siitä?"

"Kyllä herra, isä Fildes."

"Mitä se sisältää?"

"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?"

"Tietysti, mutta joutuun."

Hän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen valtaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät hänen silmiensä edessä.

"No, kuinka käy?" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.

"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun on niin pitkät lauseet."

"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?"

Kului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.

"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on kuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata kirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja on ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi, että kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti kaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä."

"Ja nuo tiedot?" huudahti herra Vulfran.

"En ole vielä ehtinyt siihen asti."

Vaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei hyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.

"Olet oikeassa", hän sanoi, "eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota nyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee siis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen, siellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen minulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada tietää sen sisällys."

Ferrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.

"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan yksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää -- ei kenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun ja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua uskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen."

"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne."

"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista."

Siitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan kirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti uudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi työhön.

Dakka 29 p. toukok.

"Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin, jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan, osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko kirjoittaa englannin kielellä..."

Saatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden mutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan innokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine astui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.

Kysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki sen ja ojensi Théodorelle.

"Ettekö käytä sitä?" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.

"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin."

"Kuinka niin?"

"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen tähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä."

Perrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä niin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa pöydällä olevaa kirjotusta.

"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?"

Perrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti pysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri saadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja että sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen perille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla, hän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.

"Niin", hän vastasi.

"Ja sujuuko käännös?"

Perrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli lyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui ylösalaisin.

"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain töherrystä."

"Se ei tee mitään."

"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä..."

Herra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen käsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän oli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen esimiehistäkin.

Herra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen mielistelevästä:

"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan tekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?"

"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä."

"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin."

Hän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.

"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille."

"Tämähän on leikkiä vain."

"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran on kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen häntä."

"Minähän sen arvasinkin."

"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös."

"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen."

"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan; minua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen. Suokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta."

Hänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että nuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa paperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.

Niin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän huoneeseen.

"Minua ilahuttaa", hän lausui, "nähdä teidän niin uskollisesti tottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä asioista."

Hänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta oli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta. Mikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore sanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos hän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo tyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen hyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä tuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.

Silloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra Talouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa olivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.

"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?"

"Olen vasta sen alulla."

"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?"

"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan."

"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?"

"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen."

"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?"

"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä."

"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen."

Perrine ei vastannut.

"Mutta nyt kysyn _minä_ sinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja vastaat siihen."

"En voi vastata."

"Minkätähden et?"

"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."

"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki hänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen jakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani; minun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä."

"Hänen yksityiset asiansakin?"

"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?"

Perrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin rauhallisesti:

"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen sisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita."

"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi eduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka ovat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton uutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta, niin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun täytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin valmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että muitta mutkitta luet hänelle käännöksesi."

Kaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka ei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista käytöstänsä.

Kun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin hän jatkoi:

"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut ja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa elantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin hyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin paremmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton mielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen voimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen terveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon. Siinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa huojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun velvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen sijaisenansa."

Ellei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet varmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt hän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden yksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut epäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin sanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada hänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut mitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä hän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi käynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa vilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä sisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran tarkoitti juuri heitä sanoessaan: "Jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin." Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät, hänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta, vaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.

Talouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen hänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi koota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta kuitenkin vakavalla äänellä:

"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."

Herra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta vastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja lausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:

"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herra Vulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse."

Perrine ei vastannut.

"Oletko vallan höperö?" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.

"Varmaankin olen."

"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit säilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja ettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun pakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois. Ymmärrätkö sen?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna heitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon vastauksesi."

Hän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Kolmaskymmenesyhdes luku.

"Mieti!"

Hän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herra Vulfran odotti?

Hän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä rauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli tehtävä.

'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen, niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.

Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia, kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin kiintyneelle sydämelle.'

Neljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän mutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää sen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän kuitenkin tiesi koettaneensa parasta.

'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on, hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan. Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi pariaksi, hylyksi.

Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher (ranskalainen).

Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä, että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.

Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi? Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.

Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle. Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.

Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen, pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.

Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava, mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.