Part 16

"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme", lausui herra Mombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt tahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.

Hetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen tarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui äkkiä ja vastasi nöyrästi:

"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen."

Tuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän katseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että rohkaisemista.

"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan", jatkoi herra Mombleux, joka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.

"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle", intti insinööri Fabry.

"Se oo ihan sama asia."

"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit parannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä olisi ollut säilyttämässä sitä hänelle."

"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme häntä siinä."

"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit on velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle vahakynttilän -- jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää kynttilän muille kuin itseänsä varten."

Jos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta tarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä tavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei laitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja ruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän vertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne tuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan olivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.

Mutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai viimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä. Tärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän keskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten selviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat kohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret herrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi poistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän ei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei suinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä. Tiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä omallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa käytöksensä olevien olojen mukaan.

Pahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta hän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä, rautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut teeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.

Sitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi tavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että hän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.

"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin Pihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän käytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka muuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen kielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on kertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon muutakin sitäpaitse."

"Mitä muuta sitten?"

"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että jotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi."

"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania kertomuksellani."

"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu."

"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."

"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."

"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."

"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."

"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."

Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä, niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset. Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata kadotetun näkönsä.

Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja pellavaa.

Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa, ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.

"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausui Perrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun silmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja. Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"

Perrineä epäilytti.

"Tahi ennemmin helmiharmaa?"

"Helmiharmaa, kyllä, herra."

"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän vaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?"

"Kyllä jotensakin, luullakseni."

"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä tarkasti ja mainitse sitten sen väri."

Perrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:

"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä."

"Anna tukko minulle."

Herra Vulfran haisteli sitä.

"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa."

Perrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön ihmettelyä hän jatkoi:

"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?"

"Ihan niin herra."

"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja vähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun nyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun olevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään nyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko."

Sillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.

"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen mielestäsi tämä on?"

"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita."

"Anna tukko tänne."

Sillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia korsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.

"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin kertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä."

He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten konerakentajien työ kun oli tarkastettava.

Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa luokse siellä ollutkaan ajajaa.

"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööri Benoistille.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan odottamiseen.

Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä, jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.

"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin Benoist?"

"Teiltä ei voi salata mitään."

"En ole kuuro, Jumalan kiitos."

Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.

"Mistä tulet?"

"Niin herra... katsokaa... minä tulen..."

"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet humalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle."

"Niin, herra... saanko sanoa..."

Puhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne vaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta, mutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä käteensä.

"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne", huomautti tirehtööri.

"Mitä se hyödyttää?" kysyi Guillaume röyhkeästi.

"Suu kiinni siinä", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut vastustusta. "Tästä lähin et enää ole palveluksessani."

"Herra... tahtoisin... sanoa..."

Mutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.

"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa nyt toimittaa tuoa juomarin virkaa."

"Osaako hän ajaa?"

"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän useia ajoi heidän vaunujansa."

"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."

"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie ellei kukaan sitä sinne aja."

Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.

"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.

"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."

"Onhan sitä tässäkin."

Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin, vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa, sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa. Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."

Ja heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa miten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä, niin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen puolestansa Pihdille.

"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä kiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta kiittäminen."

Mitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?

Ja sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta Perrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin epämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja koristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut kaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia kertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää tuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.

Jos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin ottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein pois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten edessä.

"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!" hän huudahti syösten verannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.

"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona", vastasi herra Vulfran hymyillen.

"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa", vastasi herra Talouel.

"Aivan oikein."

Tuo "arvelenpa" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja hankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen varsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra Vulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen, joka toimitti isännän tahdon ja määräykset.

"Jos minulla on mitään kykyä", oli hänellä tapa sanoa, "niin se on kyky arvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen ajatuksensa."

Sentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:

"Arvelenpa tahtovanne..."

Ja kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin hän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta mitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei milloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:

"Aivan oikein", niin aina tahi aivan niin!

"Minä arvelen", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, "sen, jonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan ansaitsevansa luottamuksenne."

"Aivan niin."

"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku Rosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te sen kyllä vielä huomaattekin."

Sitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi ilmaisi ajatusta:

"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi tehdä minulle vastapalvelus."

Tuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä pois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei kukaan muu kuulisi:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?"

Kun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen ja vastasi siihen todenmukaisesti:

"Hyvä", vastasi herra Talouel, "voit olla aivan huoletta; kun Guillaume palaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani tekemistä."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Illallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?" Kaikki ihmiset jo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry ja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi heille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti juomarin ansainneen kohtalonsa.

"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja, sillä ajoihan hän vallan hurjasti..."

"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun."

"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa."

"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut joku, johon turvautua..."

Perrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa näyttäytyäksensä välinpitämättömältä.

"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi."

"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?"

"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina pysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia viettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä."

"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä."

"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan, että olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa sentähden?"

"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut mukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä."

"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi vakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu."

"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä käsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden olevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna olisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta vasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana voinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista."

Ja molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.

Jos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi sana "arvelenpa" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti että tuo "eräs" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel ja että sen uhri oli herra Vulfran.

"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?" kysyi herra Mombleux.

"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi olla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä kunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut toiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden ensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa vuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen ensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut ja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden kauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja perhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon kykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan tuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan. Paras onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka seuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta hallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja ajatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo edeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina voi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että sanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita vasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan oikein'."

Sitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja tarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he jatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka istui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään keskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.

"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?" sanoi herra Mombleux.

"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin pätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin."

"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo päästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen hän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä."

"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja, jotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan olisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan mielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö veitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin verratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa."

"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui täältä pois."

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin vaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa."

"Niinkö luulette?"

"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan tietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena olevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää totena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen pahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli hänelle eduksi."

"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas, Fabry."

"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa -- en sano sitä osaa jota hän on siinä näytellyt -- vaan jota hän olisi voinut näytellä huomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta äkkiä oli tullut"

"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan kadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi olla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?" uteli Mombleux.

"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa jalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?"

"Tarkoitatte että..."

"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen huomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin olisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä heikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja salaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä päästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä."

"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat asemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa, jos he tekevät virheità... ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat olevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa... jos niin käy, niin luulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä vallankumouksia."

"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte."

"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan. Mutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen puolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa kallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa kivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön piankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan jotenkin epävarmaa."

"Niin minustakin."

"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta ole tarjoilijaa."

"Eikä minustakaan."

"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä kappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen taisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin mielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja kykynsä, niin..."

"Lisätkää konnamaisuutensa."

"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka annetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien tarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia ominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin pitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu."

"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista."

"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen ikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee koulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan, että kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja moitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon."

"Kunniani kautta se on erinomaista!"