Part 15

"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen kuitenkin tietää, ja silloin -- pois täältä."

Käden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.

"Miksikä en puhuisi totta?"

"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa."

"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni."

"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran sinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan."

Roimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin siellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli kuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka hän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä miestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen luonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä muuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja kertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.

Jos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut sen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen saavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin, että herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin sairauden aikana.

Viisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra Vulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen etsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä puhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan kolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra Talouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven auetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra Vulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.

Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.

"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla kunnianne, ja hän oli oikeassa."

"Oikeassako! vai oikeassa!"

"Älkää sanoko niin."

"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne, lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella. Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty -- ei teitä enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin. Niin on asian laita."

"Mutta..."

"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa kuunnella teitä."

Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä sähkökellon nappuloita ja telefoneja.

Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa. Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra Vulfranille läsnäolostansa.

"Minä se olen, minä, Aurelie."

"Kyllä tunsin askeleesi. Tule lähemmäksi ja kuuntele mitä minulla on sanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä kestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta puolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä käännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö, jota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta saaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti näkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla osaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää minulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa semmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä tullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä vähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin huolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota hän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä frangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon, tulen olemaan tyytyväinen sinuun."

Ilon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.

"Et vastaa mitään."

"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun pitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen... en voi selittää... älkää uskoko..."

Herra Volfran keskeytti:

"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen ilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että teet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan. Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia..."

"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat työskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset kirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja asemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät sinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne."

"Ihan varmasti he jättävät minut tänne."

"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle nykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun joudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän sinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi, se kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono...."

"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä huolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen puutteesta."

"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos tapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä määrälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä tarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä."

Perrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut ihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.

Herra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden maailmaan:

"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että valintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia vaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna."

Kahdeskymmenesseitsemäs loka.

Saatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä kummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine kauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.

Hän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli ostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis vähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.

Hän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin viimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa minulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei missään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin mielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja tarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa käyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei semmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan yksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin oloihinsa?

Jos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena miettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita itselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän kyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä semmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat hänen sydämessänsä.

Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita, hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.

Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään olevan kirjekuoren.

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.

Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu: "Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."

Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti Perrinelle tuolin ja kysyi:

"Ja mitä haluatte, neitini?"

Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja hatun.

"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia. Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille vaatetta..."

Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi mennä ulos herra Vulfranin kanssa.

"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan palveliaksensa ja seuralaiseksensa.

Perrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään ja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.

"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?"

"Ei."

"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin tiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin vaatteenkin puolesta."

"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta halvin."

"Hyvä, hyvä!" vastasi rouva, "kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie tule neiden käytettäväksi."

Niin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti kassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa. Varmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra Vulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen palvelija.

Kun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun mustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:

"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean pilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian väljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta sen hintaista."

Se seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen sievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan erinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?

Sukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän halusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä epäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi näyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun täydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan olivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto ei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä. Tyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!

"Eikä tuon enempää?"

"Ei."

"Ja mihin saan lähettää nämä?" kysyi rouva Lachaise.

"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa."

"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen."

Perrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa tavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä "asui." Saarellensa menoa ei ollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei tarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita -- ja huolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin rikkautta Perrinen mielestä -- niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis ennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän silloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen puodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle saadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen kamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.

Saapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.

"Menettekö ulos?"

"Entä te? Oletteko vapaa?"

Muutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn tärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse niinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen vuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä, voinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja toimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska huvimatka.

Matka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta paluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan juttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan kukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului huomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään ennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa kotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:

"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!"

"Niin tosiaankin."

"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka tapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?"

"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin ajatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin yksinäni ilman mitään kumppania."

"Niin, se on aivan totta."

Onneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin että Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta oli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin. Viisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja kaksitoista frangia pienestä huoneesta "jossa oli oikea ikkuna, peili ja pesukaappi" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä Perrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin -- ainakin hänestä tuntui siltä.

Kello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea ruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan tilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän jo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen levotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta kuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.

Niin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin oli toivonut.

Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia niiden tunteen vivahduksia.

Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.

Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen vihaansa?

Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?

Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.

"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"

"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten pelosta.

"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."

"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."

"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie, Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä sittemmin olet oleskellut."

Perrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta mikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.

"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut lähdettyäni mummo Françoisen luota."

"Ken?"

"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille, jos vielä tahdotte tietää sen."

"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä tuntea sinut lähemmin."

"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte kutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta häntä."

"Niin voin todellakin tehdä", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, "kerro siis."

Perrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa ullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.

"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?"

"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin minä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen, köyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta minä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi välttää kuolemaa."

"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?"

"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne asuvan semmoisessa."

"Jatka."

Hän kertoi miten oli osunut "saareen" ja miten oli muuttanut ampumamajaan.

"Etkö pelännyt ollenkaan?"

"Olee tottunut olemaan pelkäämättä."

"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn päin?"

"Niin, herra."

"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat käyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?"

"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin Rosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole ollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun jäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin asuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri huoneesta itseäni varten."

"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?"

"Jos tohtisin kertoa kuinka..."

"Sinun pitää kertoa minulle kaikki."

"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?"

"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi käyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä -- ja kolkko."

Herra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen miehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin onnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi Perrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta kadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan, tiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja, köyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa kaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää, puutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja suruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen äsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut päänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä tuskallisten muistojen seurauksia.

Entä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa, hän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei sitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän ei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille huulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako hänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.

Ja heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi kertomuksensa:

Hupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni ensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli minulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on siinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani siihen.

Kertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania valmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.

Mutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja osanottavaisuutta.

"Ja sitä osasit tehdä!" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen häntä.

Hän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine ikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi tietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli työskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin työkaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:

"Ja sen osasit tehdä!"

Perrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:

"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun kaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä aikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Perrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään voinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen tilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine nahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine kultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa antamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen tärkeitä asioita.

Herra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin yksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä riippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty tärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja ainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin. Huone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne mitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja sisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi kassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla. Viimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.

Kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa herra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja rupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa. Tosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman puutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.

Viimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta matkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin atrioitsivat mummo Françoisen luona.