Part 14

"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen pisteliään keskustelun.

Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat. Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata. Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle pojan sijassa?

Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.

Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:

"Aurelie! Aurelie!"

Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi niineksensä.

Uudestaan tirehtööri huusi:

Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän luoksensa.

"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.

"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta."

"Te voitte mennä", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.

Herra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.

"Osaatko lukea, lapseni?"

"Osaan, herra."

"Osaatko lukea englannin kieltäkin?"

"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen."

"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista."

"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?"

"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani englanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin sen kääntämättäkin."

"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin."

"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä."

"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat huutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla tänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja, joita pyydän."

Puhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti kunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan sanomalehteen Dundee Newsiin.

"Mitä minun pitää lukea", hän kysyi avatessaan lehden.

"Etsi kauppauutiset."

Peloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne siinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään tokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra Vulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi kärsivällisyyttänsä.

Mutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin rauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli ilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.

"Älä kiirehdi", hän sanoi, "meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä milloinkaan ole lukenut kauppalehteä."

"En milloinkaan ennen."

Perrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.

"Joko löysit?"

"Niin luulen."

"Etsi sitten otsakirjotukset: _Linen, hemp, jute, sacks, twine_."

"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä", huudahti Perrine tahtomatta.

"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki."

Löydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten ja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan hiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi häntä virkkaen:

"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan."

Ja hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain kalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.

Vihdoin hän pääsi loppuun.

"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?"

Perrine etsi.

"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme."

"Se se on, lue."

"Dakasta saamamme uutiset..."

Perine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.

"Minkätähden vapiset?" hän kysyi.

"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään."

"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon enemmän kuin toivoin ja odotinkaan."

Perrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa puhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra Vulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.

"Nimi on samanlainen englannin kielellä", ilmotti herra Vulfran.

Jälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena pisti hänen silmäänsä.

23 p. ohikulkenut englantilainen laiva _Alma_ Kalkutasta Dundeehen; 24 p. norjalainen laiva _Grundloven_ Naraingaudjista Boulogneen.

Herra Vulfran näytti tyytyväiseltä:

"Hyvä on", hän lausui. "Olen tyytyväinen sinuun."

Mielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että ääni olisi ilmaissut hänen iloansa.

Herra Vulfran jatkoi:

"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee."

Annettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn edistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä hän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.

"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.

"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."

"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."

"Näethän että minä luotankin."

Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli tarvitsevansa ilmottaa.

"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."

Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen nimensä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran."

Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal", erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla -- mikä tapahtui aniharvoin -- niin hän pysähtyi lisäten:

"Sinähän se olet?"

Jos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:

Verkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen saatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:

"Huomenna siis."

Kahdeskymmenesviides luku.

Samaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen tirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä vastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa mukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille muurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti, varmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten vieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset. Kummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja elävä kasvojen ilme.

Herra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan viittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.

Perrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin puolen lausuen puoliääneen:

"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen insinööri?"

Vaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen tarkka korva kuitenkin ne kuuli.

"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa."

"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulle _Dundee Newsia_ taitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa ensimäisen kerran loki kauppalehteä."

"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?"

"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä."

"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä."

"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon."

"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä vielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi mustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka hänellä on jalassa."

"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?"

"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään."

"Viekkaanko näköinen?"

"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä. Hänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse kuitenkin ehkä hiukan ylpeä."

"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?"

"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa."

"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen."

"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen huomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta siitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin epäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin puoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei meikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta ryysyläiseltä."

Kun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan tilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli lahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:

"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon."

"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani."

Perrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta, ja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota kaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs jos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen takanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä herra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa; hänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän oli noin epätarkka.

Kuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki näkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.

"Aurelie!"

Tällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen omansa.

Samaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin lähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee Newsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen virallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa tarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.

Sen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä konttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä vaiheita.

"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän kuoli?"

"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten."

"Missä se tapahtui?"

"Me olimme Parisissa."

"Ja isäsi?"

"Hänet kadotin puoli vuotta sitten."

Perrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden surullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo, syrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen kuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.

"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?"

"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita."

"Parisin tienoillako?"

"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme."

"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?"

"Niin, herra."

"Minkätähden?"

"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun hän -- häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten luokse Pohjois-Ranskaan."

"Kuinka sitten jouduit tänne."

"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme, aasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat hupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani hautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia koimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun. Silloin päätin mennä jalkaisin."

Herra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen tarkotusta lausui kiireesti:

"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin asiaan kuulumattomia seikkoja."

"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan kunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä ihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä, niin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi lapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa..."

"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa, rihmaa ja matkakartta, siinä kaikki."

"Osaatko käyttää matkakarttaa?"

"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain pelastetuksi vaunujamme sisustuksesta."

Herra Vulrran keskeytti:

"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?"

"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä."

"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä."

Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.

"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.

"Ei, herra, ei milloinkaan."

"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"

"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin ollut hukassa."

Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.

"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin heti käämiosastoon."

"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"

Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.

"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.

"Entä sukulaisesi?"

"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti vastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän luoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä tunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on onnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan parasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä minun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten kävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin, ellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani."

"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?"

"Eivät milloinkaan."

"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo lähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin ehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan kumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin pormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin varattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on sinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi. Mutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut avosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä turvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa sinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle... ja synkkää myöskin."

"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä vakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla heittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin isältäni..."

"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä tarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?"

"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin jalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi milloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä luultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen mitään."

"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua sinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista."

"Oi, jospa niin olisi!"

Tuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein liikutti.

"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa."

"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi."

"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?"

"Ei ollut."

"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et tiedä mitä on olla yksin maailmassa."

"Oi, tiedän sen liiankin hyvin."

"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero. Vanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema."

Jos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei voinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa ilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin, että unohti vastata.

"No", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, "mitä olet päättänyt?"

"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni vastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä eivätkä hylkäisi muukalaisena!"

"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että vanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan."

"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?"

"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen."

Mutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia ajatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:

"Nyt menemme konttoriin."

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Milloin insinööri Fabry palaa?

Sitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry saapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä huolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra Vulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi parantunut.

Torstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo saapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine pysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla sekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.

"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi -- olisimme saaneet istua täällä kädet ristissä."

Fabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan uskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata Maraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra Vulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra Vulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin saattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät huomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran sanoi tyytymättömän sävyisesti:

"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä."

"Kyllä hän on täällä vielä", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen lähemmäksi.

"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?" kysyi vanhus.

"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin."

"Se oli järkevästi ajateltu", sanoi Vulfran, "sinä voitkin jäädä tänne siltä varalta, että minä --"

Hän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:

"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis tänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon sinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä."

Perrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi antaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu mitään lehtien lukemisesta.

Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.

"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."

Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut. Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa, kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta. Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä, hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin. Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.

Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan, jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.

Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.

Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt, nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.

Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa ulkopuolella.

Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä tarvittaisiin.

Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet. Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä hänellä oli siellä tekemistä.

"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."

"Tämäkö sitten muka on konttori."

"Olen odottanut käskyä mennä sisälle."

"Tule ylös sitten."

Perrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin tuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.

"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa."

Perrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.

"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?"

"Siitä en tiedä mitään."

"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?"

"Varmaankaan en sitä tee."

"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi ettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä olen?"

"Olette tirehtööri."

"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää kaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka eivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä."

Tuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet -- tuo oli siis kova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei ainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa, Flexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä vallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.

"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?" jatkoi herra Talouel hiljentäen ääntänsä.

"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä herra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille."

Hän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.

"Onko siinä siinä kaikki?"

"On kaikki."

"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?"

"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleita _Dundee Newsista_ ja Dundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan."