Part 13
"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme päivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka; en voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi peltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa miten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani lusikkaani kuperaksi."
"Minä ajattelen keittoanne."
"Se olikin maukas koitto."
"Sen kyllä uskon."
"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti saakaan mitään lämmintä ruokaa."
"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie hullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja sokurijuuria?"
"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia, ruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja paljon muutakin."
"Pitää osata käyttää niitä."
"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä."
Rosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän epäröiden lausui:
"Saanko käydä teitä katsomassa?"
"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä asun."
"Sen kyllä lupaan."
"Mutta milloinka tahdotte tulla?"
"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani sieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne."
Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.
"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."
Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä, että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.
Perrine keskeytti:
"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."
"Niin olen minäkin."
"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne, sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."
"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"
"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut keittiöstäni."
Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?
Tärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen onnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta kuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.
Perjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen löytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia. Tosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei oliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista paremmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti maalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren riittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi jälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli kasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä olleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia, jota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.
Kun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine jo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.
"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä munalla", lausui Perrine. "Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä kädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton siihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi."
Rosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan kunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä vain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.
Kohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen saarelle ja sen teki Perrine.
Kohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä, oli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.
"Tämän seipään avulla", hän lausui, "minä tavallisesti kuljen tästä ylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä."
Ovi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja, jonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut suuret kirjavat kukkavihot -- keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä kukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut "päivällispöydän." Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan lyöden kätensä yhteen huudahti:
"Oi, kuinka kaunista!"
Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.
"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.
Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.
"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja keitto on niin hyvää."
"Miksikä ette olisi päässyt?"
"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin tähden, joka on sairastunut."
"Mikä herra Benditiä vaivaa?"
"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."
"Minunko? Minkätähden?"
"Olen ajatellut jotakin."
"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen mielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä tyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä."
"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen teille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki ulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki saksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät ole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin hankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra Benditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux ja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän paranee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja herra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa erittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin herra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa. Yksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin huonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon kaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä olevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa. Silloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut sinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa..."
"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun kaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta kumpaako kieltä se oli."
"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa sen hänelle, eikö niin?"
"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille avuksi."
"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti -- pääasia on että osaat englannin kieltä."
"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on vallan toista."
"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet."
"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin mielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan."
"Kyllä minä sanon hänelle."
Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.
"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä puutarhastani."
"Missä on teidän puutarhanne?"
"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan tukeena."
"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"
"Toki talveen asti, luulemana."
"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa? Silloin käytetään aina tätä majaa."
"Oi, herranen aika!"
Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin Perrine oli nukkunut oman katon alla.
Minne hän sitten joutuisi?
Ja kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän niillä tekisi?
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Jos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä olisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra Benditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna kirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.
Niin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman vaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään lähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen kuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja Benditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia, jotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä edemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin kuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin hauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä, onkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen laulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli kärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.
Maanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo Françoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä tarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että maanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole mitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.
Perrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari seisautti hänet.
"Mene heti konttoriin!"
"Mitä minun pitää tehdä siellä?"
"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene nyt."
Perrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut kysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys. Kuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia kanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti mennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran tarvitsevan hänen apuaan.
Herra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet luoksensa:
"Tule tänne!"
Perrine riensi ylös rappusia.
"Sinäkö englannin kieltä puhut?" kysyi Talouel, "vastaa suoraan äläkä valehtele."
"Äitini oli englannitar."
"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan."
"Isäni oli ranskalainen."
"Puhut siis kumpaakin kieltä?"
"Kyllä, herra."
"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee sinua."
Kuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että tirehtööri huomasi sen ja suuttui.
"Mitäs juonia tuo on?"
Perrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen liikutukseensa.
"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy."
"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi."
Ja verannaltaan hän huusi:
"Guillaume!"
Herra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen siimeksestä.
"Tuossa on tyttö", lausui Talouel, "eikö sinun heti pitänyt viedä hänet herra Vulfranin luokse?"
Perrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihin Guillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.
"Ei tänne", hän lausui, "takalaudalle."
Pieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine astui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois kauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen juoksua.
"Onko totu että osaatte englannin kieltä?" hän kysyi.
"On."
"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa."
Perrine rohkaisi mielensä ja kysyi:
"Kuinka niin?"
"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia koneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa puhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra Mombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta hänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he siinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa. Sitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei osannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi käämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua englantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne."
Oli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:
"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä kuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas."
Hän lisäsi nenäkkäästi:
"Pitääkö minun seisahtaa?"
"Ajakaa vaan eteenpäin."
"Sanoin sen omaksi eduksenne."
"Kiitos vaan."
Varmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen peloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän tuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt muuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin Guillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella ammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis epäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen yhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.
Jo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien mutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa ja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi tehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä siellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen siellä piti tulkita ja selittää.
Tien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä tasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi, mutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista sisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.
"Seuratkaa minua", sanoi Guillaume.
Hän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti keskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.
"Tässä on tyttö", ilmotti Guillaume hattu kädessä.
"Hyvä on, saat mennä."
Kääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä lähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi samalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä paremmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin vastaavan:
"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä ensinkään typerältä."
"Tule lähemmäksi, lapseni", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä äänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan Rosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli alustalaisiaan.
Se rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.
"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran."
"Aurelie."
"Ketkä ovat vanhempasi."
"He ovat kuoleet."
"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä."
"Kolme viikkoa."
"Mistä olet kotoisin?"
"Tulen Pariisista."
"Puhutko englannin kieltä?"
"Äitini oli englannitar."
"Siis osaat englannin kieltä?"
"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta..."
"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?"
"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole ennen kuullut."
"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään hullusti."
"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan päinvastoin."
"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."
Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin käsivarteen.
"Seuraa meitä, lapseni."
Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään, mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten kanssa.
Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan karsaan silmäyksen heihin päin.
He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat _Matter, Platte_, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.
Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."
Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.
"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä", sanoi tirehtööri.
"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää ennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja joka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?"
Perrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta vastauksen:
"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen aikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä menneet muutaman päivän takia Englantiin."
"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?" kysyi herra Vulfran.
"Veljeksille Avelinelle."
"Mimmoisia koneita ne olivat?"
Heidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen, että rupesi sammaltamaan.
"Mitä nyt? Etkö tiedä?" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen maltittomasti.
"Se on koneen nimi, jota en tunne."
"Lausu sama nimi englannin kielellä."
"_Hydraulic mangle_."
"Niin se varmaan on."
Herra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella tavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:
"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä; sentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman Fabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy panna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä kädet ristissä."
Perrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka näytti päällysmieheltä.
"No, miten on?" kysyi herra Vulfran.
"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita, joita en käsitä."
"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa."
"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän konettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa..."
Hän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.
"_One hundred and twenty_?"
"Yes."
"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen käydessä."
"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset"
Perrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:
"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He pyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle."
"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti. Ryhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan runsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei tarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja sinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille."
Perrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät täydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.
"Saat jäädä tänne", jatkoi herra Vulfran. "Saat lipun, jonka nojalla saat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset sinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua."
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Tulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan. Perrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä saatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon ja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan erityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo muukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he tahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat päivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä nimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine pari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.
Sinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden lakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet yllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin levottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen itsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta arvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen tuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti odottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat tarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa tuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä vilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.
Seuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä ja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta englantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon kehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat ainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman perinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä paahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön Perrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven takana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan lopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen heitä.
Mutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä sisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen sijastaan kuinka työ edistyi.
Herra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka totta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.
"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet kunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten se ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno, olette heille antanut."
Hän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt miellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.
"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut pakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota."
Perrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä lausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian ja vastasi melkein huolimattomasti:
"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin oppinut englannin kuin saksan kieltä."