Part 12

"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit."

"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?"

"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi neljällä sousilla hamppupalttinaa."

"Ne ovat oikein sievät."

Tuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan työhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi sentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä, että se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan leikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja kulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen tarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot aavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin vaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä, jotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö olisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten sijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua niitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut vaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi. Kuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä leipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi edelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.

Mutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä viikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa paidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin, mutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän tarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti totutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja vaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen ja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä jonkun aikaa pysyivät koossa.

Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia -- josta milloin sai tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin -- hän seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia, arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut että semmoinen ilo ei ollut häntä varten -- ei ainakaan vielä.

Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden, että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän astuikin sisään.

"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.

Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti häntä eriskummallisesti.

"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa puuvillapaitana -- minä tarkoitan halvin laji?"

"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."

Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.

"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"

"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen hintainen..."

"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."

"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa tavaraa."

"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."

Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän oli ikkunassa ihaillut.

"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.

"Tarvitsisin rihmaa myöskin."

"Kerän, vyyhden vai rullan?"

"Halvinta lajia."

"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä kahdeksantoista sousta."

Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on: käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa mitään vuokraa.

Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä. Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden, että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.

Hän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen toivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti siihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä pitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että käsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle ja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät. Tuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein vapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta, kaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna hän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli työllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.

Kun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuli Rosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.

"Joko olette terve?"

"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla."

Hyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan, mutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.

"Mitä maailmassa se merkitsee?"

Viimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:

"Missä siis nykyään asutte?"

Perrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:

"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin ja ruokaan."

"Oletteko saanut halvemmalla muualta?"

"En maksa mitään."

"Ettekö mitään?"

Rosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi voitolle.

"Kenen luona sitten asutte?"

Sillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.

"Minä kerron sen teille myöhemmin."

"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie tädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa ennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet."

Perrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän tehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen vuokrahuoneessa?

Koko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta illalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman työtä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta hän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei aikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli selkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät ikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat tuoksuivat.

Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti. Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi; niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.

Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle. Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. -- Perrine jatkoi matkaansa, ja kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin vesilintuja -- kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä, pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen häiritsijän perässä.

Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt, että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.

Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näki _oman_ pikku pesänsä niin vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä, että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.

Kahdeskymmenesyhdes luku

Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.

Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä, saartaan, majaansa, kotiaskareitaan -- kenkien ja vaatteiden valmistusta -- puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi; milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.

Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä ja jonka makua hän tunsi huulillansa.

Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.

Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä, kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu, etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.

Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa. Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa luokse.

Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä, sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.

Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.

Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa? Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.

Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen; pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.

Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa, ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain kalinaan.

Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä. Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä, josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä ja neliskulmaisia.

Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit, lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä, viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.

Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma niiden toteuttamisesta.

Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla kätkenyt.

Hän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin sytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan kivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia työkaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn mieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä taltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt kahtia.

Se työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen onnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko kenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli tässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla kummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä, ei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.

Voidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä ainoastaan voita ja kasviksia.

Voita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän varsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä, kun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.

Mutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi niityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää pinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria, vaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta siltä kyllin hyvät hänelle.

Pitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja kasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut valmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen. Olihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa niiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon sai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli melkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa muuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten vahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia kaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen kirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista siimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan tarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.

Kahdeskynnneneskahdes luku.

Perrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei hänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä kumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai kuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi joutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän toisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa. Mutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa, kun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni kala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä tarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.

Sattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen saapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi iloisesti, osaksi moittivasti:

"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä."

"Minulla on ollut kiire."

"Mitä sitten olette tehnyt?"

Perrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi miten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.

"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?" kysyi Rosalie kummastuneena.

"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia."

"Jokaîsellahan on sakset."

Perrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää salaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien, niin hän päätti kertoa kaikki:

"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen", hän lausui nauraen.

"Mahdotonta!"

"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä ketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut pakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut paljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät."

"Älkää tehkö minusta pilaa."

"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta."

Ja salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut ampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa ja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia, onkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön kivilouhikossa.

Vähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin olisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.

"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!" hän huudahti Perrinen kerrottua mistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.