Part 11

"Oletko loukannut itseäsi?"

"Saanut sormeni murskaksi."

"Oi, mikä vahinko!"

Oli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen ajatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi seuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen, isälleen, lapsilleen -- elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan tehtaantyöstä...

Huolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen talolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.

"Kai te seuraatte minua sisälle?" kysäsi Rosalie.

"Mielelläni."

"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä."

Mutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa, sillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi sidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:

"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että olet tehnyt sen tahallasi!"

"Minä saan kuitenkin palkkani", vastasi Rosalie puoleksi itkein.

"Ja niin luulet?"

"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen."

Mutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui niin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja tulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle tyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja huudahti:

"Oletko loukkaantunut?"

"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista."

"Täytyy hakea tohtori Ruchon."

"Herra Vulfran on jo haettanut hänet."

Perrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.

"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?"

"Kiitos, kiitos!" huusi Rosalie sisältä.

Perrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän ehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.

Kahdeksastoista luku.

Kymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä miten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa, missä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri ollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta seuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen paremmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa päivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?

Tuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä äärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin ja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän sairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä ollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.

Tosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa yösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka loukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin hyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen vastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen vihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn? Ei siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä piti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.

Ja niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.

Mutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan varmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis voinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi, kuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan. Toiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana yönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät siitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut muualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.

Tuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun toisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen makuupaikkansa.

Ei tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän olikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa pientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia siellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään peljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina, jonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi asustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi ja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode, lukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden toiveiden loppukohta.

Ja nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen mahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.

Hän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti leipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi mummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla mennessänssä tehtaaseen.

Mutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat koteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän pajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen. Kaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua avoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa syödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin aamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.

Tuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian toteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä kulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin valmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.

Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi nauttia virkistävää lepoa.

Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen viedäksensä ne metsästysmajaan.

Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse, tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin, polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä nelinkontin päästäksensä eteenpäin.

Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.

Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt, vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.

Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään. Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa, siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.

Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti, kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon viehätti nyt sen levolle meno.

Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan, vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui. Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan vaippansa: oli maatapanon aika.

Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma. Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.

Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa. Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.

Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle puolellensa.

Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:

_Hyvän toivon_ saari.

Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri erotus saaren ja niemen välillä.

Yhdeksästoista luku.

On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia, eikä naapurivaltioita -- silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.

Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.

Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.

Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin, kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti, lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton, joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.

Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle, kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia, hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.

Kätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon hän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä hän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä se mahtoi olla?

Muutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:

"Tyttö raukka!"

"He ovat leikanneet häneltä sormen."

"Minkä sormen?"

"Sakarisormen."

"Entä toiset?"

"Niitä ei ole otettu."

"Valittiko hän?"

"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen kuulivat."

Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu; hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.

Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä englanninkielellä:

"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"

Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:

"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."

"Tuhat kiitosta, herra!"

Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään, ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka piili niissä muutamissa sanoissa.

"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.

Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan tarkkaavaisuutta.

Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin portaille vain.

"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi, mokoma kelvoton letukka!"

Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin saarelleen.

Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.

Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti "tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi, katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä, miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.

Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja vaatteet.

Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.

Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei suoriutunut yhtä helposti.

Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi? Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti. Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen, eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän hankkii rahoja siihen menoon?

Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen. Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän, jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?

Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli _espadrillos_ ja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä, joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta. Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?

Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina, mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.

Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä ryhtyi heti työhön.

Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.

Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä "tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi, jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena, kolmantena, kymmenentenä kertana.

Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi", mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi, mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.

Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.

Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.

Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.

Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua, hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä. Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne kattoon pistettyyn puikkoon.

Kahdeskymmenes luku.

Perrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli samalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina täytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat kestää?

Täyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä vilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta kestäisivätkö ne kauan?

Tuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä tyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:

"Mistä olette ostanut nuo kengät?"