Part 10

Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa viimeksi käyty.

Kuudestoista loka.

Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.

Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä, Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa, ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään työhön.

Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa. Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.

Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä, ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.

Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.

"Missä olette ollut", kysyi Rosalie kummastuneena.

"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä."

"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa."

"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina varhain."

Väkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi jokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin luona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa tarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa hiipiä ohitse.

"Pihdit", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin tarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri Talodlin.

"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?" kysyi Perrine.

"Tietysti."

Perrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa. Miksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin annettiin?

Heidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen seuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään ujostelematta hän kysyi:

"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä."

Talouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon "kumppaniin".

"Odota hiukan, niin saamme nähdä", hän vastasi.

Ja Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen kanssa.

Samassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti syrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori mies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä mitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat tervehtien.

"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä", lausui Rosalie.

Tirehtööri riensi vaunujen luo.

"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui hattu kädessä.

"Hyvää huomenta, Talouel."

Perrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen porttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä saapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden kaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.

Sillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä saapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.

"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän", laosui Rosalie kuiskaten.

Kello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat myöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä. Talouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää pystyssä hän tähysteli tielle päin.

Parin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei näyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa huolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo herrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet. Astuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi hänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.

Hänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla tavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin, etteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.

"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui.

Mutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra Vulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli vallan toisenlainen.

"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?"

"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi minuuttia."

"Niinkö?"

"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen, vaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän tulee."

Herra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein askelin.

Herra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä olemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin ohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän tervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä lausumatta ainoatakaan sanaa.

Kädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi vasta hänen mentyään Rosalien puoleen.

"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?"

Perrine vastasi itse siihen kysymykseen.

"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa", hän vastasi äänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.

Herra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sitten Rosalielle:

"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta sukkelaan!"

"Mitä merkitsee saada vaunut?" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta autioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset. Olisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen kylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa oppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään saattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että nyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui voisiko hän pysyä siellä?

"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen helpompaa."

Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia huimasi.

"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule sanaakaan."

"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"

"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"

"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."

"Ja entä käämi? Mikä se on?"

"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille, joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"

"En oikein."

Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:

"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia eli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa pyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja pannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin kutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen alkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella."

Sillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä Perrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin perin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti vallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään ikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.

"Tässä se on."

Hän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet käämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja pauhun.

Mutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:

"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!"

"Laiskuriko? Minä laiskuri?" huusi hänelle Rosalie. "Minä en ole mikään laiskuri, kuuletteko ukko la Quille."

"Mistä tulet?"

"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta toimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä."

Tuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies, joka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja puujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön muuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen tehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä työ vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä täysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä solmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei hän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja kirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin hän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan kauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä puoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa koneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä, vaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.

"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!" hän huusi Rosalielle puiden nyrkkiään.

"Onko se minun syyni?"

"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!"

Sen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.

"Mikä on nimesi?"

Vaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä kyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti vastata.

Ukko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja huusi polkien puujalkaansa:

"Minä kysyn mikä on nimesi."

Perrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä nimen hän jo ennen on sanonut omakseen.

"Aurelie", hän vastasi.

"Aurelie, mitä muuta?"

"Ei mitään muuta."

"Hyvä, seuraa minua."

Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:

"Ymmärrätkö?"

Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.

Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä vitkastele matkalla!"

Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus lentää minne halutti.

Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi puron varrella sammuttaa janoansa.

Seitsemästoista Inka.

Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä. Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä. Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli palava halu siihen.

Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan, mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti pahempi uupumus kuin konsanaan.

"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.

Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta, mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen, puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja jaksaneeko hän kestää siihen asti.

Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!

Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta, surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni keskeytti:

"Oi, oi, oi!"

Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:

"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"

Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.

"Mikä häntä vaivaa?"

Rosalie vastasi itse:

"Käteni on murskaantunut."

Hän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri tippui loukatusta kädestä lattialle.

Lähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut ainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi pahasti litistynyt.

Silloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan raivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.

"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?"

"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?" kuului joukosta mumiseva ääni.

Ukko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni lausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta löytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:

"Korjatkaa luunne kaikki!"

Hitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin työhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.

"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!"

Perrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi koin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan puhetta rangaistuksesta.

"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse", hän sanoi.

"Minkätähden haukutte minua aasiksi?" huusi Rosalie täyttä kurkkua, sillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.

"Kuka käski pistää tassua koneeseen?"

"Minäkö olen siihen syypää?"

"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri."

Kuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:

"Pakottaako kovasti?"

"Ei niin varsin pahasti."

"Menkää matkoihinne sitten molemmat."

Tytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä oikeassa.

"Tahdotteko nojautua minuun?" kysyi Perrine.

"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse."

"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?"

"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata -- se tuntuu vasta myöhemmin."

"Kuinka se tapahtui?"

"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin."

"Teitä ehkä väsytti", arveli Perrine muistellen itseään.

"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"

"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."

"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."

"Älkää välittäkö siitä."

"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"

Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta muutamat siitä kovasti suuttuivat:

"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"

"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"

He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit. Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita myöten.

Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin mikäkin kapteeni laivansa kantta.

Hän näytti kovin kiukustuneelta.

"No, mikä nyt?" hän huusi.

Rosalie näytti hänelle verisen kätensä.

"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!" hän huusi vihaisesti.

Sillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen käteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän seisahtui tytön eteen:

"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!" hän komensi.

Rosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.

"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?"

Rosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen pähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia, sormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.

Sen herra Talouel heti anasti.

"Sitäpä juuri arvelin!" hän tiuskasi. "Katsellessasi itseäsi peilistä rihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin hukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti."

"Minä en suinkaan katsonut peiliin", vakuutti Rosalie.

"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No, mikä sinun sitten on?"

"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet."

"No, mitä luulet minun siihen voivan?"

"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne."

Herra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.

"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?"

"Minuako? Ei minua mikään vaivaa", vastasi Perrine hämmillään.

"No, mitä sitten täällä teet?"

"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne", selitti Rosalie.

"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten sinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen miten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo itseäsi!"

Hän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että kuului melkein koko talossa. --

Tyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki varovasti pitkin seinänvierustaa.

"Mistä on kysymys? Talouel?"

"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on vaan loukannut kätensä."

"Missä hän on?"

"Tässä olen, herra Vulfran", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.

"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?"

"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie."

Hän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat pelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen vuoksi.

"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?"

"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta käteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen."

"Onko kovin tuskallista?"

"Ei juuri."

"Minkätähden sitten itket?"

"Sentähden että te ette toru minua."

Talouel kohotti olkapäitään.

"Voitko käydä itse", kysyi herra Vulfran.

"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran."

"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi."

Ja hän kääntyi Talouelin puoleen:

"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään Françoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti vahingoittunut."

Sitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:

"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?"

"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri."

"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi."

Nyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra Talouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis vaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui liikutettuna:

"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran."

"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei sitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista."

"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä."

Rosalie ojentautui suoraksi.

"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle mieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar."

"Muisteleeko hän paljon poikaansa?"

"Hän ei ajattele muuta."

Väki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä Rosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän uteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin: