Part 1

VIHDOINKIN KOTONA

Kirj.

HECTOR MALOT

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa väkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen. Rantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä rivissä -- retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita hiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja olkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän paahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona päästä kaupunkiin.

Niiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset miltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset markkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen tervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.

Ennen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin kauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla päättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin pakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia puoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli kreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku: _photo_ sanasta, sen alla oleva näytti olevan saksaa: _graphie_, sen perästä arvatenkin lopputavu italiankielellä _fia_; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sana _photographie_, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla tienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat kulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin portille.

Oliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli jaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?

Ensi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin laiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua täytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän matkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli vahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja, solakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta maantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot jalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti päätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen ylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun olivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen vaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein hävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella oli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia auringonpaahteelta ja kärpäsiltä.

Sen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai kahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.

Hän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat epäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen olevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa verrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon, jota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli hieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja yhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine piirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön näköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka arvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät esiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta kaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa sen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän silminnähtävästi oli elänyt.

Hänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se kun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä olisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta varastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja salaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.

"Palikar, etkö jo lopeta!"

Heti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta niin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli nielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin innokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli nälkä.

Kun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta aasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:

"Perrine!"

Heti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui vaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että olisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.

"Tarvitsetko minua, äiti?"

"Mitä tekee Palikar?"

"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista."

"Niin se ei saa tehdä."

"Sen on niin nälkä."

"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme, mitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?"

"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti."

"Emmekö pian pääse Pariisiin?"

"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta."

"Kestääkö se vielä kauvan?"

"Oletko nyt sairaampi?"

"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee mitään", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.

Näillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi huomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi hengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin viime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea tahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä erinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät lempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi kuumeen tuli.

"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?" kysyi Perrine.

"Mitä sitten?"

"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle sitruunan. Minä kyllä palaan heti."

"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti! Mene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta heiniä."

"Sa ei ole mikään helppo tehtävä."

"No, pidä häntä ainakin silmällä."

Tyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä aikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen edessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia paikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään saamaan siitä mitään.

Alussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine puhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar liipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten vallan hiljaa.

Kun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi huvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella edsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös; proomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla rautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit odottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli miten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien läpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun peitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti hääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin tutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville viinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän, antoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin, maistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.

Miten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin sitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.

Noin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului kiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti Perrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen edessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella tyttöä.

"Tuossapa on kaunis aasi!"

Perrine ei vastanut.

"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista."

Perrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon pojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.

"Aasi on Kreikanmaasta."

"Kreikanko maasta?"

"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar."

"Vai niin, senkö tähden?"

Mntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä vastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä minkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.

"Onko pitkä matka Kreikkaan?" hän sitten kysyi.

"On, hyvin pitkä."

"Vieläkö pitempi kuin -- Kiinaan?"

"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä."

"Siis tulette Kreikasta?"

"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!"

"Kiinastako?"

"Ei; Palikar vaan on Kreikasta."

"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?"

"Emme."

"Minne aiotte matkustaa?"

"Parisiin."

"Mihin aiotto jättää vaununne?"

"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten luona olevilla bulevardeilla?"

Poika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.

"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä."

"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?"

"On kyllä:"

"Kuinka niin?"

"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona. Onko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu puukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?"

"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas."

"Ja pidättekö aasistanne?"

"Hyvin paljon."

"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja sitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa minua; Gras Double teille sen sanoo."

"Onko tuo oikein totta?"

"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"En milloinkaan!"

"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet teille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä Grain de Selin luokse?"

"En tunne Grain de Seliä."

"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi korkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole tarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on valmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi tnnkeutua sinne yöllä."

"Onko siellä kallista?"

"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän aikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous = viisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä pihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se nimittäin pitää niistä."

"Takaan sen niistä pitävän."

"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies."

"Onko hänen nimensä Grain de Sel?" [Grain de Sel = suolarae.]

"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on entinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen kokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun hänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä kokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan talvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen ja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja: hän myö koiranpanikoita."

"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?"

"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edes Charonneakaar?"

"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"Vai niin, Charonne on tuonne päin."

Hän ojensi kätensä pohjoiseen päin.

"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä oikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia. Kun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen leveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte kysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin."

"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä -- ja jos tahtoisitte jäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun."

"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle kreikkaa."

"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä."

Perrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika oli sanonut hänelle.

"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän täytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt ollaan Parisissa."

"En luule sitä vaikeaksi."

Mennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:

"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana: 'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine'; viinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa."

"Sehän ei ole kummallista."

"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein."

Toinen luku.

Palatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä syvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä rauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.

"Oletteko antanut sen syödä heiniä?" hän huudahti.

"No sen vakuutan."

"Entä jos ajaja suuttuu?"

"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani."

Hän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.

"Tänne päin, roisto!"

Mutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri heinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka pistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä katusalvan läpi.

"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin asti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras Doublea, koko maailma kyllä minut tuntee."

Parisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään jos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin valokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä yksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä nähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.

"Onko teillä mitään tullattavaa?" hän kysyi alkaen tutkimustansa.

"Ei mitään."

"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?"

"Ei mitään."

Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.

-- "Hyvä on, saatte kulkea."

Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla, joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään, kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä, parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.

Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.

Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa, olivat parisilaisia.

Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan, kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia. Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu. Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen maassa.

Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.

"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.

Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta, ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista. Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.

"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."

Perrine totteli.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.

"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?" kysyi Perrine.

"Niinpä sanotaan."

Perrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa tarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä, jottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.

"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen", vastasi mies ikäänkuin tiedustellen.

"Kuinka paljon?"

"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä aasista."

"Se on kovin kallista"

"Se on hintani."

"Kesähintanneko?"

"Kesähintani."

"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?"

"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät."

"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin kauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä Parisissa."

"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme aasista."

Perrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta ja antoi ne isännälle.

"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta teitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta lisää hengeltä."

"Meitä ei ole kuin äitini ja minä."

"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?"

"Hän makaa sairaana vaunuissa."

"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone."

Perrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.

"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet pitkän matkan."

"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat."

Hän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:

"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi koirani, niin saat maksaa siitä sata sousta."

Sitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.

"Juokaa lasillinen viiniä.."

"Kiitoksia, minä en juo viiniä."

"Sama se; sitten juon sen itse."

Hän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan ryysynlajittelemistyöhänsä.

Talutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut tapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä vasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.

"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta."

"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea tärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä Jumala miten maa on suuri!"

"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot syödä?"

"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt, anna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi."

"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita -- en ole milloinkaan nähnyt niitä niin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti takaisin."

Hän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta hän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän sytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja rupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.

Kun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.

"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?"

"Minun ei ole nälkä."

"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan tahdot. Haluatko?..."

"Voinhan syödä riisiä."

Perrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut vähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla kuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi kiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille muutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet välttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli ahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten mielihyväänsä.

Kun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat olivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset keittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei vaunuihin.

Edeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen ruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi otinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin lattialle levittäen hameet ympärilleen.

"Nyt, äitiseni", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee nukkeansa, "nyt me aletaan syödä, minä tarjoon."

Vaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli äitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä saaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka nyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti.

"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin."

"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?"

"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä. Saatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä sitten vati kohta tyhjenee."

Äiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan suussaan voimatta sitä niellä.

"Eipä onnistu oikein hyvin", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä katseihin.

"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas, kolmas vieläkin paremmin."

Mutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski ottimensa lautaselle lausuen:

"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan."

"Oi äiti kulta."

"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin hyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin palaa."

Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:

"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."

"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."

Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.

"Näetbän että se käy!"

"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."

"Tohdi vaan, lapseni!"

"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa minäkin sinulle sanoin."

"Mutta minähän olen sairas."