Part 2

Kunnon kapteeni oli syöksähtämäisillään sisään antaakseen kanttorille korvapuustin sen suudelman asemesta, jota hän pyysi mutta — se annettiin samassa silmänräpäyksessä kuin raskaita askeleita kuului rappusissa. Se oli mies, joka tuli kotia ja huomaamatta kapteenia, alakuloisen näköisenä meni verstaaseen.

Seuraavana sunnuntaina istui kapteeni Boj varsin surumielisenä avonaisen ikkunansa ääressä. Ja kenenkä muun kuin juuri Johanna rouvan näkeekään hän ihka uudessa musliinileningissä kulkevan katua alas. Tosin oli hän vähän levottoman näköinen, mutta — hame hänellä kaikissa tapauksissa oli yllänsä, ja että se oli sama, jonka tähden hän oli myynyt sydämensä rauhan, siitä olisi kapteeni pannut vaikka päänsä pantiksi.

Juuri kun Johanna rouva tuli ukon akkunan kohdalle, kuohui kapteenin suuttumus yli äyräittensä, ja kuuluvasti kiroten paiskasi hän ikkunan niin äkkiä kiinni, että lasi särähti tuhansiksi pirstaleiksi, joista muutamia putosi nuoren rouvan jalkoihinkin. Säikähtyneenä hän astui syrjään ja huudahti. Mutta paljon kovemmin olisi hän huudahtanut, jos hän olisi tiennyt että nämät pirstaleet merkitsivät samaa kuin kaunis kaksikerroksinen talo ja viisituhatta riksiä, jotka samassa silmänräpäyksessä musertuivat hänen jalkoihinsa.

Kapteeni lähetti noutamaan kanttoria ja piti hänelle ankaran ripityksen, josta oli se seuraus, että hän vasta päätti huolellisemmin lukita ovet jälkeensä. Kirjeen kautta sai myöskin nuori, turhamielinen rouva osansa kapteenilta, jonka omatunto ei sallinut hänen jättää koko asiaa silleen. Toivottavasti rouva otti nuhteesta ojentuakseen; mutta perinnöttä hän kaikissa tapauksissa jäi, koska turhamielisyys oli voittanut hänen rakkautensa.

Rouva Svärd oli liian hyvä tunteakseen vahingoniloa siitä ettei kapteenin yritys ollut onnistunut paremmin kuin hänenkään, mutta ei kuitenkaan menettänyt onnellisen menestymisen toivoa, vaikka molemmat ensimmäiset yritykset olivat huonosti onnistuneet.

Mutta, niinkuin näimme, kului koko viisitoista vuotta, joiden aikana kapteeni Boj'in ja hänen »kotiristinsä» ei ollut onnistunut löytää ansiokkaita perillisiä. Lukemattomia kertoja tämän pitkän ajan kuluessa oli rouva Svärd huudahtanut: »tuossa ne ovat», mutta tarkemmin katsottaessa huomattiin että siinä ne eivät olleet, ja kapteeni Boj alkoi vihdoin uskoa että kaikki naisellinen täydellisyys oli hänen Elsansa mukana kadonnut maailmasta.

Sanotaan — ja syystä — että »joka etsii, se löytää, mutta tapahtuupa joskus että sitten kun on heretty jotain etsimästä, se hakemattakin putoaa nenälle; ja niin kävi tässäkin.

Kapteeni Boj'in oman talon alakerrassa oli jo vuoden ajan asunut sähkölennätinvirkamies vaimonsa ja viisivuotiaan poikansa kanssa. He elivät hiljaisesti, näyttivät tulevan aika hyvin toimeen ja suorittivat vuokran määrälleen maksupäivänä.

»Onpa oikein harmittavaa että he eivät ole köyhiä», oli rouva Svärd sanonut kapteenille; »näyttävät olevan siivoa väkeä.»

»Kyllä kai sen siivompia kuin kaikki muut, jotka olette keksineet näinä viitenätoista vuotena», arveli kapteeni, joka oli tullut melkein toivottomaksi. »Ei, nyt aijon antaa rahani jollekulle, joka samoin kuin minä itsekin ahkerasti, mutta turhaan on tavoittanut jotakin päämäärää läpi koko elämänsä.»

»Kas vaan, kuinka kapteeni nyt on olevinaan nuori», huomautti rouva Svärd. »Kuuluu siltä kuin olisi kapteenin _koko elämä_ supistunut ainoastaan viiteentoista vuoteen. Sitäpaitsi emme ole vielä hakeneet kovinkaan ahkerasti, ja, uskokaa pois vaan, kapteeni, kyllä se vielä löytyy mitä olemme etsineet.»

»Sen tahdon nähdä ennenkuin uskon», mumisi ukko.

»Niin se on tietty että kapteenin pitää saada nähdä se; se on kohtuullinen vaatimus», arveli rouva Svärd. »Mutta», jatkoi hän, »väitänpä vieläkin, että on oikein vahinko, etteivät nuo telekraahvi-ihmiset alakerrassa ole köyhiä; kapteeni saa muuten nähdä että heidän rakkautensa on pysyväinen: hehän elävät rakkaasti kuin kyyhkyset, vaikka ovat jo kahdeksatta vuotta naimisissa.»

»Tietysti, tietysti. Mutta oletteko kuulleet vanhaa sananlaskua, että »kun seimi on tyhjä, purevat hevoset toisiaan», joka merkitsee että jos he olisivat köyhiä, niin kenties nyt eläisivät kuin koira ja kissa.»

»Niin, niin», huokasi rouva Svärd, »kyllähän se mahdollista on, mutta en minä sitä kuitenkaan usko. Rouva on niin ymmärtäväinen, ja vaikka he näyttävät olevan hyvissä varoissa, tekee hän työtä uutterasti ja pitää sekä itsensä että pojan yksinkertaisissa vaatteissa. Ja pieni, suloinen, hyvin kasvatettu lapsi se onkin. Minulla on hänestä toisinaan niin paljon hauskuutta. Niinpä hän tässä tuonoinkin istui iltapäivällä luonani ja puheli »kuinka hyvä pappa on mammalle ja mamma papalle», ja kuinka hän joka aamu ja ilta saa lukea kauniita rukouksia, joita äiti on hänelle opettanut, ja kuinka iloisesti häkkilintu laulaa ikkunassa, kun äiti istuu ja ompelee. Niin, hän sanoi että heillä on niin hauska joka päivä, ja mamma on sanonut että he ovat niin rikkaita, niin rikkaita, ettei koko maailmassa ole niin rikkaita, ja mamma on sanonut että se on papan ansio.»

»Mutta minusta ei ole ensinkään viisasta istuttaa lapsiin ylpeyttä puhumalla rahoista», sanoi kapteeni. »Muuten ei sitä tavaraa liene heillä kovinkaan paljo, sillä jos se on papan isä, joka on rikas, niin olisi hän voinut antaa poikansa ruveta joksikin muuksi kuin telegraafivirkamieheksi, jolla on hyvin vähän, jos ollenkaan, tulevaisuutta.»

Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen tapaamme telekraahvirouvan» kyynelet silmissä istumassa kapteenin suuressa nojatuolissa, ja kapteeni itse seisoo hänen edessään pitäen hänen kättään omassaan.

»Mutta, hyvä nuori rouva, minkätähden ette ole ennen kääntyneet minun puoleeni; ei teidän pidä uskoa, että minä olen mikään karhu.»

»Tekö karhu! — ei, Herran enkeli te olette», selitti rouva ja nosti kiitollisena kauniit siniset silmänsä kapteenia kohti. »Jollette olisi meitä auttanut, niin Jumala tiesi kuinka olisi käynyt mieheni pitkällisen sairauden aikana, kun en voinut päästä kotoa pois myydäkseni niitä pieniä töitä, joita olin valmistanut...» »— öisin», lisäsi kapteeni. »Nyt tiedän kuinka olette ponnistelleet voimianne, tehneet työtä ja valvoneet — sekä nyt että monta kertaa ennenkin ja aina valittamatta...»

»Voi, uskokaa minua, herra kapteeni, jollei mieheni nyt olisi maannut sairaana lähes kaksi kuukautta ja jollei olisi ollut noita kalliita lääkkeitä, niin että tulin pakoitetuksi pyytämään apua, niin olisin vieläkin vaijennut.»

»Sen aivan uskon, te pieni, itsepäinen olento, te olisitte vaijenneet siksikuin itse olisitte maanneet sairaana liiallisesta rasituksesta; mutta niin paljon ei ole luvallista tehdä työtä, kun on puoliso ja äiti, niinkuin te.»

»Varmaankin kummastelette, herra kapteeni, sitä että mieluummin olen lainannut kuin koettanut kaupata esineitä meidän jotenkin hyvin varustetusta kodistamme», lausui muori rouva punastuen, »mutta, katsokaas, minulle on kunnian asia, että saisin niin kauan kuin mahdollista kotimme pysymään entisessä kunnossaan. Saatanhan teille sanoa miksi. Setäni ja holhojani, joka oli kovasti vastaan meidän liittoamme Kustavin halvan aseman vuoksi, oli kyllin tyly sanoakseen minulle, kun antoi käsiini pienen perintöni: »kyllä minä näen, miten tulee käymään; nyt hankitte itsellenne pienen sievän kodin — kyllä tiedän, minkälaista sinä haluat — ja sitten istutte siinä ja näette nälkää, siksi kunnes vihdoin saatte myydä yhden esineen toisensa perästä. Kun sitten siistien huonekalujenne sijaan tulee horjuvia puutuoleja, ehkäpä silloin muistatte sitä, joka niin paljon kuin mahdollista koki estää hullutuksianne. Mutta voitte silloin syyttää itseänne; mitä kylvää, sitä saapi niittääkin.»

»Sepä oli rumasti sanottu», arveli kapteeni.

»Ja sentähden», jatkoi rouva, »en ole tahtonut koskea rakasta, pientä kotiamme; häpeä sen häviämisestä olisi sitäpaitsi tullut Kustavin niskoille, ja ennen tahdon kuolla kuin sallia että kukaan ihminen, setä yhtä vähän kuin muutkaan, saa sanoa yhtä halventavaa sanaa Kustavista, joka on niin sydämellisen hyvä ja kunnollinen.»

»Te olette erinomainen ihminen”, sanoi kapteeni liikutettuna, ja jatkoi ystävällisesti silmäillen vierastaan: »Minkä tähden ette ennen ole kertoneet minulle huolianne? Minä luulin teitä rikkaaksi... teidän pikku poikanne on sen sanonut emännöitsijälleni, lisäten että se on miehenne ansio, ja sentähden luulin...»

»Niin», jatkoi nuori rouva hymyillen, »olen kyllä usein sanonut hänelle että me olemme onnellisia ja rikkaita, kun meillä on niin hyvä ja kunnollinen puoliso ja isä kuin minun kelpo Kustavini. Pienokainen on käsittänyt minua väärin, mutta mitä sitten? Kyllä hän kerta käsittää sanani täydellisesti, ja toivon että hänestä tulee, niinkuin Jumalalta niin usein rukoilen, isänsä kaltainen.»

Tästä päivästä saakka alkoi seurustelu köyhän telegrafistin perheen ja onnellisen kapteeni Boj'in välillä, joka vihdoinkin uskoi löytäneensä mitä hän viisitoista vuotta oli etsinyt. Rouva Svärd oli ylen ihastunut ja kohteli nuorta rouvaa kuin omaa tytärtään. Melkein joka päivä olivat isäntäväki ja hyyryläiset jonkun hetken yksissä, ja kapteeni huomasi joka kerralla enemmän yhtäläisyyksiä nuoren rouvan ja Elsa-vainajan välillä. Piano ei enää seisonut käyttämätönnä; vielä kerran säesti se miellyttävää naisen ääntä, vanhan merikarhun istuessa nojatuolissaan ikkunan ääressä kuunnellen säveliä ja silmäillen tuttua lehmusta kirkkomaalla, jonka alla rakastettu lepäsi.

Kuluivat sitten jälellä olevat kolme »koetusvuotta», joiden aikana ei tarkalla kapteenilla eikä kunnon rouva Svärdillä ollut mitään muistuttamista. Nuoren parin rakkaus oli muuttumaton, vaikka vastoinkäymisiä ja huolia kyllä sattui. Niinpä esimerkiksi oli pikku poika sairastanut kovaa tuhkarokkoa ja isän silmät olivat liiallisesta rasituksesta niin heikot, että hänen täytyi olla työtönnä kokonainen kuukausi. Mutta äiti oli sitä toimeliaampi, ja kaikkien pilvien täytyi haihtua sen rakkauden auringon edestä, jolla hän osasi elähdyttää ja vilkastuttaa kaikkea.

Nyt, kun heidän kymmenes hääpäivänsä oli joutunut, ei voinut olla ketään onnellisempaa kuin kapteeni Boj. Kun kapteeni oli lausunut rouva Svärdille kohteliaat kiitokset siitä että hän oli osannut täydellisesti vaijeta testamentista, laadittiin se saman päivän aamuna. Onnellinen telegraafipari tuli siis tietämättään ukon kuoltua perimään koko hänen kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, paitsi pientä osaa rouva Svärdille. Ei auttanut että hänen »kotiristinsä» kiisteli vastaan, sanoen jo saaneensa yllin kyllin. Kapteeni jäi voittajaksi kiistelyssä.

Tämä päivä oli onnen päivä nuorelle parille. Onnen päivänä he ensinnäkin aina pitivät hääpäiväänsä, ja toiseksi oli heidän pieni tyttärensä nyt kastettava. Vieraat tässä iloisessa perhejuhlassa olivat kapteeni Boj, rouva Svärd ja pappi. Kun kapteeni kuuli papin korottavan äänensä ja sanovan: minä kastan sinun Elsa — — niin kapteeni hämmästyi iloisesti, ja ainoa pullo väärentämätöntä Kapviiniä, joka kapteenilla vielä oli jälellä, haettiin esiin ja siinä juotiin pienokaisen malja.

Rouva Svärd oli mahdottoman juhlallinen ja tyytyväinen. Nenäliina kulki ehtimiseen käsistä kosteisiin silmiin ja kiiltävään nenänipukkaankin, joka ohimennen sai osansa. Hän silmäili ehtimiseen kapteeniansa, joka oli tavattoman hiljainen, mutta näytti sydämellisesti tyytyväiseltä, jopa oikein kirkastuneelta. Kun vieraat viimein heittivät hyvästi, pisti kapteeni pikku Elsan kapaloon sadan riksin setelin ja hymyili sitä tehdessään niin makeasti pienelle kepposelleen.

»Näittekös, rouva Svärd, että vihdoinkin löysin heidät», sanoi kapteeni, kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä. »Kas niin, menkää nyt omalle puolellenne, rouva Svärd, kyllä minäkin kohta tulen.»

»Niin, mutta älkää viipykö nyt kauan ulkona, kapteeni. Muistakaa että nyt olette lämmin ja menette ulos viileään ilmaan.»

Kapteeni nyykäytti päätään ja katosi; hänen sydämensä oli tänä iltana niin lämmin ja täysi; hänellä oli tavallista enemmän kertomista Elsallensa.

Kun rouva Svärd oli saanut komean juhlapukunsa pannuksi pois, ja järjestänyt yhtä ja toista, joka piti olla valmiina huomiseksi, jolloin nuori pari pienokaisen kanssa oli luvannut tulla vastavierailulle »kummisedän» luo, niin arveli hän sitten, että kapteenin jo sopisi olla kotona.

Hän meni ikkunan luo ja katseli kirkkomaalle päin; aivan oikein: siellä kapteeni istui pienellä turvepenkillä _hänen_ haudallaan ja nojasi lehmuksen runkoa vastaan niinkuin ainakin.

Niin kauan ei hän koskaan ennen ollut siellä istunut. Niinpä rohkenikin rouva Svärd tehdä mitä, hän ei koskaan ennen ollut tehnyt: hän avasi ikkunan ja huusi: kapteeni, kapteeni! Turhaan; hän ei kuullut.

Silloin kietoi rouva Svärd saalin ympärilleen ja riensi alas melkein hätäytyneenä.

Hän astui rauhalliselle kirkkomaalle; siellä oli niin kovin hiljaista. Ainoastaan vanhain lehmuksien lehdet väräjivät hiukan tuulessa. Hän meni yhä lähemmäksi, vaan kapteeni ei liikahtanut. »Varmaan on hän nukkunut», ajatteli rouva ja kallistui alas katsoakseen. Lempeä, kirkastettu hymy tapasi hänen katseensa; vanhus oli todella nukahtanut — ikuiseen uneen.