Part 9

Hänen sielunsa ei ole kuihtunut eikä heikontunut hapuilevan rakkauden epämääräisissä liikutuksissa, seikka joka saa aikaan sen, etteivät monet nuoret tytöt enää koskaan voi rakastaa varmasti, voimakkaasti, kokonaisesti. Heillä on tietoisuudessaan epämääräinen sumukuva, joka on olevinaan ihanne, minkä mukaan todellisuutta mitataan. Sellaisista puolinaisuuksista syntyy vain jotain jonka seurassa voi kristillisesti vaeltaa läpi elämän. -- Nyt kun rakkaus hänessä herää, minä saan nähdä hänen sielunsa läpikuultavana ja kuunnella kaikkia hänessä soivia rakkauden kieliä. Minä tarkkailen kuinka hänen rakkautensa on muodostunut ja käyttäydyn sen mukaan; ja samoin kuin jo välittömästi olen mukana siinä sadussa, jonka rakkaus antaa tulvia hänen sydämensä kautta, samoin tulen uudelleen ulkoapäin häntä vastaan niin viettelevänä kuin suinkin. Tyttö rakastaa kuitenkin vain yhden ainoan kerran.

Nyt on minulla siis laillinen oikeus Cordeliaan, minulla on tädin suostumus ja siunaus, ystävien ja sukulaisten onnittelut; sen luulisi jo riittävän. Nyt ovat siis sodan vastukset ohi, nyt alkavat rauhan siunaukset. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin tädin siunaus ja ystävien onnittelut voisivat taata minulle sanan syvemmässä merkityksessä omistusoikeuden Cordeliaan; ikäänkuin rakkaudessa olisi olemassa tuollainen sodan ja rauhan vastakkaisuus ja ikäänkuin se ei, niin kauan kuin se on olemassa, ilmenisi taisteluna, joskin aselaji vaihtelee. Ero on oikeastaan siinä taistellaanko cominus [läheltä] vai eminus [kaukaa]. Mitä täydellisemmin rakkaussuhteessa on kaihdettu lähitaistelua, sitä surullisempaa, sillä sitä mitättömämmäksi käy käsikähmä. Käsikähmään kuuluvat kädenpuristus, kosketus jalalla -- jota Ovidius, kuten tunnettua, sekä suosittelee että syvällisellä leikillisyydellä vastustaa -- puhumattakaan suudelmasta ja syleilystä. Se joka taistelee eminus voi luottaa ainoastaan silmäänsä; ja kuitenkin hän voi, jos hän on taiteilija, käyttää tätä asettaan taidokkaasti. Hän voi antaa silmänsä viivähtää tytössä sellaisella hellyydellä, joka vaikuttaa tyttöön kuten häneen sattumalta koskettaisiin; hän voi silmällänsä tarttua tyttöön yhtä lujasti kuin pitäisi häntä käsivarsillaan. Yksi virhe tai onnettomuus on kuitenkin tarjolla jos kovin kauan taistelee pitemmän välimatkan päästä, se nimittäin, että sellainen taistelu aina on vain nautinnon symboli, ei nautinto itse. Vasta sille, joka taistelee cominus, saa kaikki täyden merkityksensä. Kun rakkaudessa ei enää ole taistelua, on se sammunut. Minä en ole oikeastaan ensinkään taistellut eminus, matkan päästä, enkä sen tähden nyt ole lopussa vaan vasta alussa, vasta nyt otan aseet esiin. Että hänet omistan, on totta juridisessa ja poroporvarillisessa merkityksessä; mutta siitä ei vielä seuraa mitään. Minulla on paljon puhtaammat käsitykset asiasta. Hän on kihloissa kanssani, se on totta, mutta jos siitä päättelisin, että hän rakastaa minua, se olisi erehdys, sillä hän ei ylipäänsä lainkaan rakasta. Minulla on laillinen omistusoikeus häneen, ja kuitenkaan en häntä omista, samoin kuin toiselta puolen voin hyvin omistaa tytön vaikkei minulla olisi laillista omistusoikeutta häneen.

-- -- --

Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen vieressään. Meidän asentomme on kahden rakastavaisen ja kuitenkin siinä on eräänlaista hienotunteisuutta, joka estää liiallisen lähentelemisen. Asento merkitsee tavattoman paljon sille, jolla on silmää sitä tarkkailla. Rakkaudella on monta asemaa, tämä on ensimmäinen. Kuinka kuninkaallisesti luonto on varustanut tämän nuoren tytön; hänen puhtaat, pehmeät muotonsa, hänen syvä, naisellinen viattomuutensa, hänen kirkkaat silmänsä -- kaikki hurmaa minut. -- Olen tervehtinyt häntä. Hän tuli iloisesti minua vastaan kuten tavallisesti, kuitenkin vähän ujona, vähän epävarmana; kihlauksenhan pitäisi hiukan muuttaa meidän suhdettamme, mutta miten, sitä hän ei tiedä; hän tarttui käteeni, mutta ei kuten ennen hymyillen. Vastasin hänen tervehdykseensä keveällä, melkein huomaamattomalla kädenpuristuksella; olin lempeä ja ystävällinen olematta kuitenkaan eroottinen. -- Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen rinnallaan. Juhlallisuus kirkasti tilannetta, hiljainen aamuvalaistus. Hän on ääneti, mikään ei riko hiljaisuutta. Silmäni liukuvat verkalleen hänen vartalonsa yli, ei himoiten, sillä siihen vaadittaisiin todella julkeutta. Hieno, katoava punastus, nousten ja laskien kuin pilvi seudun yllä, kuvastuu hänen kasvoillaan. Mitä merkitsee tuo punastus? Onko se rakkautta, onko se kaipuuta, toivoa, pelkoa -- sillä sydämen väri on punainen? Ei se ole mitään niistä. Hän katsoo ihmetellen, ei minua eikä itseään vaan sisintä sieluaan, hän ikään kuin muuttuu sisällisesti. Tämä hetki vaatii hiljaisuutta, sen tähden ei mikään huomionteko saa sitä häiritä, mikään intohimon purkaus sitä keskeyttää. On kuin en edes olisi läsnä ja kuitenkin on juuri minun läsnäoloni hänen kontemplatiivisen ihmettelynsä ehto. Minun olentoni on sopusoinnussa hänen kanssaan. Sellaisessa tilassa kunnioittaa ja palvelee parhaiten nuorta tyttöä, samoin kuin eräitä jumalia, vaitiololla.

On onni, että minulla on setäni talo. Jos tahtoisin saada nuoren ihmisen inhoamaan tupakkaa, veisin hänet johonkin Regentsenin tupakkahuoneista; kun haluan saada nuoren tytön inhoamaan kihloissaoloa, tarvitsee minun vain tuoda hänet tänne. Samoin kuin ainoastaan räätäleitä tulee räätälien kokoussaliin, tulee tänne pelkkiä kihlautuneita pareja. On kauheata joutua sellaiseen seuraan, enkä voi ihmetellä, että Cordelia käy rauhattomaksi. Kun olemme kokoontuneet en masse, luulen meitä olevan kymmenen paria lukuunottamatta niitä tuttavapiiriimme kuuluvia laumoja, jotka suurten juhlien aikana tulevat pääkaupunkiin. Me kihloissaolevat voimme täällä täysin määrin nauttia kihloissaolemisen iloja. Tuon Cordelian tänne saadakseni hänet inhoamaan noita rakastuneita käsiksikäyntejä, noita lemmensairaiden käsityöläisten mauttomuuksia. Täällä kuulee alinomaa, pitkin iltaa äänen, joka muistuttaa kärpäsläpsän ääntä -- ne ovat rakastavaisten suudelmia. Tässä talossa ollaan mitä rakastettavimmalla tavalla ujostelemattomia, ei edes piilouduta nurkkiin, vaan istutaan suuren pyöreän pöydän ympärillä. Minäkin olen kohtelevinani Cordeliaa samalla tavalla. Siinä suhteessa täytyy minun tehdä itselleni väkivaltaa. Olisi todellakin liikuttavaa, jos tuolla tavoin loukkaisin hänen syvää naisellisuuttaan. Sellaisesta syyttäisin itseäni enemmän kuin siitä että petän häntä. Ylipäänsä voin luvata jokaiselle tytölle, joka uskoo itsensä minun huostaani, täydellisesti esteettisen kohtelun, huomioonottaen vain sen, että kerran jätän hänet, mutta sekin kuuluu estetiikkaani, sillä joko pettää tyttö miehen tahi mies tytön. Olisi kylläkin mieltäkiinnittävää, jos voisi saada käsiinsä kirjallisen tilaston, joka satujen, kansanlaulujen ja mytologisten kertomusten perustalla antaisi tietoja siitä, tyttökö useammin on uskoton vaiko mies.

Sitä ajanhukkaa, jonka Cordelia minulle tuottaa, en lainkaan kadu, vaikkei se suinkaan ole pieni. Jokainen kohtaus vaatii toisinaan pitkiä valmisteluja. Koen hänen kanssaan rakkauden synnyn. Itse olen melkein kuin näkymättömänä läsnä istuessani näkyväisenä hänen rinnallaan. Suhteeni Cordeliaan on kuin tanssi, joka oikeastaan on tanssittava kahden, mutta jonka hän tanssii yksin. Minä olen nimittäin se toinen tanssija, vaikkakin näkymättömänä. Hän liikkuu kuin unessa ja kuitenkin hän tanssii toisen kanssa; tuo toinen olen minä; mikäli olen näkyvänä läsnä, olen tuossa tanssissa näkymättömänä, ja mikäli olen näkymättömissä, olen näkyvänä hänen karkelossaan. Liike vaatii vastatanssijan; tyttö kumartuu tuon toisen puoleen, tempaa hänen kätensä, pakenee ja lähestyy taasen. Minä tartun hänen käteensä, minä täydennän hänen ajatuksensa, joka jo on täydennetty itsessään. Hän liikkuu oman sielunsa sävelten tahdissa; minä olen vain alkusyy hänen liikkeeseensä. Minä en ole eroottinen, koska se vain herättäisi hänet hänen unestaan, olen taipuvainen, pehmeä, persoonaton, melkein kuin mieliala.

Mistä kihlatut tavallisesti puhuvat? Mikäli minä tiedän, he kiiruhtavat sijoittamaan toisensa omien perheenjäsentensä ikävään jonoon. Mikä ihme niin ollen jos eroottisuus katoaa. Se, joka ei ymmärrä tehdä rakkautta ehdottomaksi, sellaiseksi, jonka rinnalla kaikki muu häviää mitättömiin, älköön koskaan alentuko rakastumaan, menköönpä naimisiin vaikka kymmenen kertaa. Että minulla on täti, jonka nimi on Mariane, eno, jonka nimi on Christopher, isä, joka on majuri jne., jne. -- kaikella tuollaisella ei ole mitään tekemistä rakkauden mysteerin kanssa. Niin, vieläpä asianomaisen mennyt elämäkään ei merkitse mitään. Nuorella tytöllä ei tässä suhteessa tavallisesti olekaan paljon kerrottavaa; jos hänellä jotain on, voi ehkä maksaa vaivan häntä kuunnella, mutta ei rakastaakseen häntä enemmän sen tähden. Minä puolestani en etsi tarinoita, niitä on minulla todellakin kyllin; minä etsin välittömyyttä. Se juuri on iäistä rakkaudessa, että yksilöt vasta sen syttymisestä lähtien ovat toisilleen olemassa.

Vähän luottamusta täytyy minun hänessä herättää, tai oikeammin, poistaa pieni epäilys. Enpä suinkaan kuulu niiden rakastavaisten joukkoon, jotka kunnioituksesta rakastavat toisiaan, kunnioituksesta menevät naimisiin ja kunnioituksesta saavat lapsia keskenään, mutta kuitenkin tiedän hyvin, että rakkaus, varsinkin ennen kuin siinä on intohimoa, vaatii siltä, joka on tullut sen esineeksi, ettei hän törkeästi riko moraalia. Tässä suhteessa on rakkaudella oma dialektiikkansa. Vaikkakin minun menettelyni Edvardia kohtaan on moraalin kannalta paljon moitittavampaa kuin entinen suhteeni tätiin, on minun kuitenkin paljon helpompi selittää Cordelialle edellistä kuin jälkimmäistä. Hän ei tosin ole puhunut asiasta mitään, mutta kuitenkin pidän parhaana selittää hänelle menettelyni välttämättömyyden. Se varovaisuus, jota olen esiintymisessäni noudattanut, mairittelee hänen ylpeyttään, se salaperäisyys, johon verhoudun, tekee minut mieltäkiinnittäväksi. Tässä suhteessa Cordeliasta voi kyllä näyttää kuin paljastaisin hänelle itsessäni paljon eroottista, kuin tulisin puhumaan ristiin, kun minä myöhemmin aion väittää, etten ole koskaan ennen rakastanut; tämä seikka ei kuitenkaan merkitse mitään. En pelkää ristiriitaista menettelyä, kunhan hän vain ei sitä huomaa ja minä saavutan mitä tahdon. Pitäkööt oppineet väittelijät kunnianaan välttää kaikkia ristiriitaisuuksia; nuoren tytön elämä on liian rikas, siinä on aina ristiriitaisuuksia ja niin muodoin se tekee ristiriitaisuudet välttämättömiksi.

Hän on ylpeä eikä hänellä ole mitään varsinaista käsitystä rakkaudesta. Vaikka hän nyt kyllä jossakin määrin pitää minua henkisesti kypsyneempänä, voi helposti sattua, että hän, kun rakkaus alkaa hänessä vaikuttaa, voisi kääntää ylpeytensä minua kohtaan. Mikäli minä voin havaita, hän on epätietoinen naisen varsinaisesta merkityksestä. Sen tähden oli helppo saada hänen ylpeytensä kohdistumaan Edvardiin. Tuo ylpeys oli kuitenkin yltiöpäistä, hänellä kun ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Mutta kun hän sen saa, hänen todellinen ylpeytensä syntyy samalla kertaa, mutta jäännös entistä yltiöpäisyyttä voi helposti liittyä siihen lisäksi. Voisi niin muodoin ajatella, että hän kääntäisi sen minua vastaan. Vaikka häntä kaiketikaan ei kaduta, että hän antoi suostumuksensa kihlaukseen, tulee hän kuitenkin helposti käsittämään, että sain sen verrattain helposti; hän on näkevä, ettei alku hänen puoleltansa ollut oikea. Jos hän tuon käsittää, hän on kääntävä peitsensä minua vastaan. Niin pitääkin olla. Sillä tavalla pääsen selvyyteen siitä, kuinka syvälti hänen tunteensa ovat järkkyneet.

-- -- --

Aivan oikein. Jo kauas kadulle näen tuon sievän pienen kiharaisen pään, joka kurkottautuu niin pitkälle kuin suinkin ulos ikkunasta. Olen jo kolmena päivänä peräkkäin saanut nähdä sen...Nuori tyttö ei turhan tähden seiso ikkunassa, hänellä täytyy varmaankin olla siihen hyvät syynsä... Mutta minä pyydän taivaan nimessä, älkää kurkottautuko noin kauas ikkunasta; lyönpä vetoa, että seisotte tuolin reunalla, sen voin päättää asennostanne. Ajatelkaa kauhua, jos putoaisitte --, ette minun päälleni, sillä minä pysyttelen toistaiseksi asian ulkopuolella -- vaan hänen, sillä joku hän kai tässä on kysymyksessä... Mutta mitä näenkään, tuolla kaukanahan tulee ystäväni lisensiaatti Hansen keskikatua kävellen. Hänen esiintymisessään on jotain tavatonta, hän käyttää omituista kulkuneuvoa; jos näen oikein, hän saapuu kaipuun siivin. Olisiko hänellä tapana käydä tuossa talossa minun tietämättäni?... Te katositte, kaunis neitiseni, arvelen, että menitte aukaisemaan ovea hänelle... Tulkaa vain takaisin, hän ei lainkaan aio taloon... Kuinka, te tunnette asian paremmin? Mutta minä voin vakuuttaa teille... Hän sanoi sen juuri minulle itse. Jolleivät vaunut, jotka vastikään ajoivat ohi, olisi pitäneet niin kovaa melua, olisitte sen itse kuullut. Minä sanoin hänelle noin vain ohimennen: Sinä aiot tänne sisälle? Johon hän vastasi selvästi: en... Nyt voitte heittää hänelle hyvästit; nyt lähden hänen kanssaan kävelemään. Hän on hämillään, ja hämillään olevat ihmiset pakisevat kernaasti. Nyt aion puhua hänen kanssaan siitä papinvirasta, jota hän on päättänyt hakea... Hyvästi nyt, kaunis neitini, me aiomme kävellä alas tullille. Kun sitten olemme tulleet sen ulkopuolelle, sanon hänelle: tuhat tulimmaista, sinähän olet johdattanut minut kokonaan harhaan, minunhan piti mennä Itäiselle kadulle. -- Katso, nyt olemme, neitiseni, täällä taasen... Miten uskollinen, hän seisoo vielä ikkunassa. Sellainen tyttö voi tehdä miehen onnelliseksi... Ja miksi sitten teen kaiken tämän, kysytte. Sen tähden että olen alhainen ihminen, jolle on mieleistä tuottaa harmia toisille? En suinkaan. Teen kaiken tämän teidän itsenne tähden, rakastettava neiti. Ensiksikin! Olette odottanut lisensiaattia, kaivannut häntä, ja nyt hän on teidän luoksenne tullessaan kaksinverroin kaunis. Toiseksi! Kun lisensiaatti nyt astuu sisään ovesta, sanoo hän: "Nyt olimme vähällä tulla yllätetyiksi, sillä tuo kirottu mies seisoi oven edessä, kun olin tulossa luoksesi. Mutta minä olin viisas, minä johdatin hänet pitkään keskusteluun siitä virasta, jota haen, ja kuinka olikaan, niin sain hänet lähtemään kanssani tullille päin; voin vakuuttaa, ettei hän huomannut mitään." Ja vielä lisäksi, tehän pidätte nyt lisensiaatista vielä enemmän kuin ennen; sillä te olette aina arvellut hänellä olevan erinomaiset mielipiteet, mutta että hän olisi viisaskin ... niin, nythän itse näette. Ja siitä on teidän kiittäminen minua. -- -- Mutta eräs asia johtuu mieleeni. Teidän kihlauksennehan ei voi vielä olla julkinen, sillä silloinhan minä olisin siitä kuullut. Tyttö on kaunis ja ihana katsoa; mutta hän on nuori. Ehkä ei hänen älynsä ole vielä kehittynyt. Eikö ole ajateltavissa, että hän kevytmielisesti menisi ja ottaisi perin vakavan askelen. Se on estettävä; minä tahdon puhua tytön kanssa. Sen olen hänelle velkaa, sillä hän on varmaankin hyvin rakastettava tyttö. Sen olen velkaa lisensiaatille, sillä hän on ystäväni; siten olen sen velkaa tytöllekin, sillä hän on ystäväni tuleva puoliso. Sen olen velkaa tytön perheelle, sillä se on varmaankin hyvin kunnioitettava perhe. Sen olen velkaa koko yhteiskunnalle, sillä kysymyksessä on hyvätyö. Koko ihmiskunnalle! Miten suuri ajatus, miten valtava yritys toimia koko ihmiskunnan nimessä, omistaa sellainen kenraalinvaltakirja! -- Mutta riennänpä Cordelian luo. Osaan aina käyttää mielialaa hyväkseni, ja tuon tytön ihana kaiho on todella minua liikuttanut.

-- -- --

Nyt alkaa ensimmäinen taistelu Cordelian kanssa, taistelu, jossa minä pakenen ja siten opetan hänet, minua takaa-ajaen, voittamaan. Minä vetäydyn alituisesti taaksepäin, ja tällä liikkeelläni opetan häntä kauttani tuntemaan kaikki rakkauden mahdit, sen levottomat ajatukset, sen intohimon, sen kaipuun ja toivon ja rauhattoman odotuksen. Liikkuessani tällä tavoin hänen edessään kehittyy kaikki tämä vastaavalla tavalla hänessä itsessään. Kuljetan häntä triumfikulkueessa, ja minä itse olen yhtä suuressa määrin se, joka laulaa hänen voittonsa kunniaksi, kuin se, joka näyttää hänelle tien. Hän on saava rohkeutta uskoa rakkauteen, uskoa, että se on iäinen voima, nähdessään sen vallan, nähdessään mieleni liikutukset. Hän on uskova minua, osaksi sen tähden että luotan taitooni, osaksi sen tähden, että totuutta on itse asiassa kaiken sen pohjalla mitä teen. Jollei niin olisi asianlaita, ei hän uskoisi minua. Jokaiselta liikkeeltäni hän käy yhä voimakkaammaksi; rakkaus herää hänen sielussaan, hän on saavuttanut merkityksensä naisena. -- En ole tähän saakka poroporvarillisesti puhuen kosiskellut häntä, sen teen nyt, minä vapautan hänet, ainoastaan siten tahdon häntä rakastaa. Että hänen on minua kaikesta kiittäminen, sitä hän ei saa aavistaa, sillä siten hän kadottaisi luottamuksensa itseensä. Kun hän nyt tuntee olevansa vapaa, niin vapaa, että häntä melkein haluttaisi rikkoa välinsä minun kanssani, silloin alkaa toinen taistelu. Nyt on hänessä voimaa ja intohimoa ja nyt merkitsee taistelu minulle jotain; hetkelliset seuraukset olkoot sitten mitkä hyvänsä. Entä jos hän ylpeydessään pettää minut, entä jos hän rikkoo välinsä minuun? Niinpä on hänellä siihen täysi vapaus; mutta minulle hän on kuitenkin kuuluva. On turhaa puhetta, että kihlaus sitoisi häntä minuun, tahdon omistaa hänet vain vapaana. Jättäköön hän minut, toinen taistelu alkaa joka tapauksessa, ja tuossa toisessa taistelussa olen minä voittava niin varmasti kuin se oli pelkkää harhanäköä, että hän voitti ensimmäisessä. Mitä enemmän voimaa hänessä on, sitä mieltäkiinnittävämpää minulle. Ensimmäinen taistelu on vapautustaistelu ja se on vain leikkiä, toinen on valloitussota ja se käydään elämästä ja kuolemasta.

Rakastanko Cordeliaa? Kyllä. Vilpittömästi? Kyllä. Uskollisesti? Kyllä -- esteettisessä merkityksessä ja sillähän lienee arvonsa silläkin. Mitä olisi tätä tyttöä auttanut, jos hän olisi joutunut uskollisen aviomies-kuhnurin käsiin? Mikä hänestä olisi tullut? Ei mitään. On tapana sanoa, että tarvitaan hitunen muutakin kuin rehellisyyttä tullakseen toimeen maailmassa; minä puolestani sanoisin, että tarvitaan hiukan muutakin kuin uskollisuutta rakastaakseen sellaista tyttöä. Ja minulla on muutakin -- minulla on kavaluutta. Ja kuitenkin rakastan häntä uskollisesti. Ankarasti ja huolellisesti valvon itseäni, jotta kaikki se, mikä tuossa tytössä on, koko hänen jumalallisen rikas luontonsa, kehittyisi kukkaansa. Minä olen niitä harvoja, jotka sen voivat tehdä, hän on niitä harvoja, jotka siihen sopivat; emmekö siis sovellu toisillemme?

Teenkö väärin, kun sen sijaan että katsoisin pappiin tarkastelen tuota kaunista kirjailtua nenäliinaa, joka teillä on kädessänne? Teettekö te väärin pitäessänne sitä noin esillä?... Nurkassa on nimi... Charlotte Hahn on siis teidän nimenne? On niin viehättävää näin sattumalta saada tietää naisen nimi. On kuin joku palveleva henki salaperäisellä tavalla tekisi minut tutuksi teidän kanssanne... Vai eikö ole sattuma, että nenäliinanpoimut laskeutuvat siten että minä voin nähdä nimen?... Te olette liikuttunut, te pyyhitte kyynelen silmästänne... Nenäliina riippuu taasen vapaana... Teitä ihmetyttää että katselen teitä enkä pappia. Te tarkastelette nenäliinaa, te huomaatte sen ilmiantaneen nimenne... Sehän on tuiki viaton juttu, on niin helppo saada tietää tytön nimi... Miksi julmistua nenäliinalle, miksi rutistaa se noin kokoon? Miksi suuttua sille? Miksi suuttua minulle? Kuulkaa mitä pappi sanoo: "Älköön kukaan saattako ihmistä kiusaukseen; hänkin, joka sen tietämättään tekee, on vastuunalainen, on syyllinen toisen edessä, jolle hän voi vikansa korvata vain entistä suuremmalla hyvyydellä"... Nyt hän sanoi aamenensa, kirkonoven ulkopuolella uskallatte kyllä antaa nenäliinanne vapaasti liehua tuulessa... Vai oletteko alkanut pelätä minua? Mitä olen sitten tehnyt?... Olenko tehnyt sellaista, jota ette voi antaa anteeksi, ette voi mieleenne palauttaa -- antaaksenne anteeksi?

-- -- --

Kaksinainen menettelytapa käy välttämättömäksi suhteessani Cordeliaan. Jos yhtenään pakenisin hänen edeltään, voisi tapahtua, että eroottinen elementti hänessä kävisi kovin hataraksi ja löyhäksi, niin ettei syvempi naisellisuus hänessä voisikaan herätä. Hän ei ehkä siinä tapauksessa kykenisi toisen taistelun alettua tekemään vastarintaa. Tosin hän nukkuu voiton päivään saakka, ja niin hänen pitääkin tehdä; mutta toiselta puolen hänet on alinomaa herätettävä. Kun hänestä sitten hetken ajan näyttää kuin hänen voittonsa tahdottaisiin häneltä riistää, on hän havahtuva puolustamaan sitä. Tässä kamppailussa kypsyy hänen naisellisuutensa. Voin käyttää joko sanoja tai kirjeitä häntä kiihottaakseni ja jäähdyttääkseni. Jälkimmäinen keino on kaikin puolin edullisempi. Siten nautin hänen syvimmästä järkytyksestään. Kun hän on saanut kirjeeni, kun sen suloinen myrkky on mennyt vereen, silloin on yksikin sana kylliksi, jos tahtoo saada rakkauden puhkeamaan ilmi. Seuraavassa hetkessä kylmä ironia saa hänet taasen epäilemään, ei kuitenkaan enempää kuin sen verran, että hän yhä vielä tuntee voittaneensa ja tuntee niin vielä suuremmassa määrin saadessaan seuraavan kirjeen. Ironiaa ei olekaan helppo esittää kirjeessä, sillä se mahdollisuus on lähellä, ettei Cordelia sitä siinä ymmärtäisi. Haaveilua voi taasen vain välähdyksittäin ilmentää keskustelussa. Minun persoonallinen läsnäoloni on tekevä mahdottomaksi tunnekiihkon. Kun olen vain kirjeitse läsnä, hän voi helposti kestää läsnäoloni, hän vaihtaa minut eräässä merkityksessä yleisempään olentoon, joka elää hänen rakkaudessaan. Kirjeessä voi niinikään ottaa itselleen suuremman vapauden, kirjeessä voin hyvin heittäytyä hänen jalkoihinsa jne., seikka, joka näyttäisi varsin hullunkuriselta, jos sen todellisuudessa tekisin ja joka saisi illuusion särkymään. Tämän minun kaksinaisen menettelyni vastakkaisuus on synnyttävä ja kehittävä, vahvistava ja vakauttava rakkautta hänessä, sanalla sanoen koetteleva sitä. --

Liian varhain eivät nämä kirjeet kuitenkaan saa muodostua sävyltään vahvasti eroottisiksi. Alussa on parasta, että niillä on yleisempi luonne, että ne sisältävät vain jonkun yksityisen viittauksen, poistavat jonkun yksityisen epäilyksen. Tilaisuuden sattuessa sopii huomauttaa mikä etu kihlauksella on siinä suhteessa, ettei ilkeillä huhuilla ole mitään mahdollisuutta käydä juttuun käsiksi. Mitä varjopuolia sillä muutoin on, sitä en lakkaa hänelle huomauttamasta. Setäni talosta saan aiheita irvikuvaan, jonka voin aina antaa kulkea rinnallani. Sydämellisintä, antautuvinta rakkautta ei hänessä voi syntyä minun avuttani. Kun sen häneltä kiellän ja tuolla irvikuvalla häntä kiusaan, on hän kyllä väsyvä olemaan kihloissa, voimatta oikeastaan sanoa, että minä olisin saanut hänet siihen kyllästymään.

Pieni kirje on tänään antava hänelle vihjauksen siitä millainen on hänen oma tilansa, minä kun siinä selitän oman sieluntilani. Minun menettelyni on oikea. Siitä on minun kiittäminen teitä, te rakkaat tyttölapset, joita ennen olen rakastanut. Teitä on minun kiittäminen, että minun sieluni nyt on niin viritetty, että voin olla suhteessani Cordeliaan juuri sellainen kuin haluankin olla. Kiitollisuudella muistelen teitä, kunnia on teidän; olen aina myöntävä, että nuori tyttö on kuin syntynyt opettajaksi; häneltä voi aina oppia, jollei muuta niin pettämään häntä -- sillä sen tempun oppii parhaiten itse tytöiltä; kuinka vanhaksi tullenkin, en ole koskaan unohtava, että vasta se on mennyttä miestä, joka on tullut niin vanhaksi, ettei hän voi oppia mitään nuorelta tytöltä.

-- -- --

Minun Cordeliani!